Lapsuusmuistoja osa IV

Meidän talomme

silloin kauan sitten...

Kotitalossani oli 5 kerrosta ja 5 porrasta, se oli rakennettu vuonna 1939 eli juuri ennen sotia. Asunnot olivat enimmäkseen erityyppisiä yksiöitä ja kaksioita, talon kulmahuoneistot olivat suuria, hienoja, huoneita noin 4-6 tai jopa enemmän. Asukkaat olivat lähtöisin monista eri yhteiskuntaluokista ja kaikki perheet asuivat tietääkseni vielä silloin vuokralla. Merikapteeniperheitä oli useita. Ruotsinkielisiä perheitä varten opettelimme me suomenkieliset lapset yhden lauseen, jonka osasimme esittää ovea avaavalle lapsen äidille, esim är Margit hemma?. Ruotsinkielisten perheitten äidit olivat kaikki kotirouvia, eivätkä osanneet lainkaan suomea, toisin kuin heidän lapsensa.
Talossa asuivat vanhemman polven hyvin tuntemat näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä, he olivat pariskunta sekä Alpo Wiika. Kadun toisella puolella Rauhankadulla asui näyttelijätär Anni Aitto, joka oli paremmin tunnettujen Tiina, Taneli ja Tommi Rinteen äiti ja Jalmari Rinteen 1. vaimo. Hänen ovellaan kävin yhden talomme tytön kanssa kyselemässä, miten pääsee teatteriin näyttelijäksi. Hän oli hyvin ystävällinen meille ja neuvoi harrastamaan laulua, soittoa, lausuntaa ja tanssia ja sitten voisimme jonain päivänä pyrkiä avustajaksi kaupunginteatteriin.

nykypäivää...

Talon kaikki koirat muistan hyvin, niitähän ei ollut monta. Meidän portaassamme asui iäkäs ruotsinkielinen herra, jolla oli komea, hyvinkasvatettu bokseri, samassa kerroksessa meidän kanssamme oli maltankoira Amigo, alimmassa kerroksessa karkeakarvainen kettuterrieri. Eräässä kulmahuoneistossa asui asianajaja, hänellä oli kaunis suomenajokoira ja eräällä rouvalla oli kaunis collie. Siinä kaikki ison talomme koirat eli vähäistä oli koiranpito siihen aikaan.
Kun olin jo isompi koululainen, alkoi koiria ilmestymään lisää. Eräs merikapteeni toi usein koiranpennun matkoiltaan tuliaisina lapsilleen, mutta ne koirat kuolivat kaikki jo pentuikäisinä.

Kaasupoletti

Naapuriapua tarvittiin siihen aikaan usein. Kahvikuppi kädessä kävin minäkin lainaamassa naapureilta milloin sokeria, milloin jauhoja. Lainat palautettiin aina säntillisesti heti, kun oltiin kaupassa käyty, joskus piti odottaa seuraavaa palkkapäivää. Ihmisillä ei ollut suuria ruokavarastoja kotona, ostettiin sen verran, mitä tarvittiin ja usein kävi niin, että jotain puuttui. Kauppojen aukioloajat olivat vähäiset verrattuna tähän päivään, silloin kauppa kuin kauppa sulki ovensa klo 17 eikä sunnuntaisin pidetty kauppoja auki, paitsi maitokauppa oli kesäsunnuntaisin muutaman tunnin auki. Jääkaapit olivat suuri harvinaisuus ja maitohan tunnetusti happanee nopeasti.
Kaasupolettia lainattiin myös usein puolin ja toisin. Hella toimi kaasulla ja siihen tarvittiin poletteja, joita sai ostaa mm. maitokaupasta. Hätä oli suuri, jos poletin antama kaasu loppui kesken ruuanlaiton tai leivonnan eikä kotona ollut enää ainuttakaan polettia. Onneksi naapureilta sai aina apua.

Puliukot 

Sodan jälkeisiä vuosia elettiin ja yksi sodan pitkäaikaisvaikutuksista oli katujen puliukot. Muille kanssaihmisille täysin harmittomat, väkivallattomat pultsarit, joita ilkeästi kutsuttiin myös sodassa säikähtäneiksi. Kukapa tiesi, millaisia traumoja oli kukin sodasta saanut? Jaksoiko se silloin edes ketään kiinnostaa? Nämä kadun miehet kävivät toisinaan soittelemassa ovikelloa ja pyytämässä avustusta. He olivat maan hiljaisia, kuitenkin katukuvassa hyvin näkyväisiä, asuivat kuka ties missä tai ei missään. Heitä pilkkasivat ja kiusasivat muut laitapuolen kulkijat ja joskus lapsetkin, mutta he eivät milloinkaan puolustautuneet millään tavalla, vaikka heitä tuupittiin ja tönittiin. Joskus jopa pahoinpideltiin. Voi, kuinka säälin heitä!
Minä pikkulapsena en arvannut, että he kerjäävät pennosia viinaan lievittääkseen tuskaansa, luulin heidän kärsivän nälkää. Olin erään kerran toisten tyttöjen kanssa juuri lähdössä jumppatunnille, kun huomasin tutun puliukon kiertävän talossamme. Keksin tytöille tekosyyn, miksi en voikaan yhtäkkiä lähteä voimistelemaan ja palasin kotiin odottamaan ovikellon soittoa. Kun kerjääjä oli ovellamme, lykkäsin hänen kouraansa pinon näkkileipiä. En ikinä unohda miehen hölmistynyttä katsetta! Enkä myöskään omaa pettymystäni, luulin hänen ilahtuvan ja kiittelevän minua, mutta hän katsoikin täysin sanattomana ja ymmällään. Silloin aloin tajuta, että kysymys ei olekaan nälästä, vaan tuskasta ja viinasta.
Vähitellen katukuvasta hävisivät nämä puliukot, todennäköisesti kuoleman kautta ja tilalle tulivat muusta syystä alkoholisoituneet, aggressiivisemmat miehet ja naiset.

Minä, avainlapsi

Meidän talossamme asui myös eräs kummajainen. Häntä kutsuttiin nimellä Smitti. Hän oli luultavasti saksalainen sotilas, ehkä, en tiedä. Hän asui Rauhankadun puoleisessa pannuhuoneessa.
Ihan totta. Toisin sanoen hän yöpyi siellä. Aamuisin hän lähti ja iltapäivällä hän palasi. Ehkä hän teki töitä jossain? Smitti nukkui pannuhuoneen leveällä ikkunalaudalla. Pannuhuone oli aina täysin siisti, siellä ei ollut jälkeäkään asukista, me lapset kävimme siellä usein katsomassa, onko Smitti tullut. Smitti ei ollut puliukko eikä koskaan humalassa. Hän oli pienikokoinen mies, hiljainen, näkymätön ja huomaamaton herra Schmidt vieraasta maasta ja häntä suvaittiin talomme pannuhuoneessa. Hän ei koskaan puhunut ainakaan meille lapsille mitään, emmekä mekään rohjenneet sanoa hänelle sanaakaan. 
Eräänä päivänä hän ei enää palannutkaan. Mikä hänen tarinansa lienee ollut? Pääsikö hän omaan maahansa? 
Pannuhuoneessa hän asui koko varhaislapsuuteni ajan, kouluaikana en häntä enää muista nähneeni.

Minä äitini kanssa Mannerheimin puistossa

Pikku-Berliini

”Sodan Neuvostoliittoa vastaan pitkittyessä saksalaisten oli löydettävä ratkaisu Suomeen saapuvien ja maasta poistuvien joukkojen huolto- ja majoitusratkaisuihin. Niinpä Turkuun, nykyisen vedenpuhdistamon alueelle, rakennettiin parakkialue vuonna 1942. Paikan sijoitus oli oiva rautatieaseman ja sataman välissä. Parakkeja rakennettiin 70 ja vuodepaikkojen määräksi tuli nelisentuhatta. Rakennustöiden työvoimana toimi naisia sekä rintamalle kelpaamattomia miehiä. 



Kasarmialueen nimeksi tuli Frontleitstelle 20, mutta turkulaiset ristivät alueen Pikku-Berliiniksi. Ilkikurisimmat miespuoliset kutsuivat sitä Kickelstadtiksi mustasukkaisina siitä, että nämä saksalaissotilaat kiinnostivat melkoista osaa turkulaisnaisista.
Saksalaisten vetäytyessä useita naisia lähti jopa sotilaiden mukana. Asevelihenkeä yritettiin kuitenkin ylläpitää ja sen vuoksi saksalaiset järjestivät muun muassa sotilaskonsertteja ja jalkapallo-otteluita sekä hyväntekeväisyystempauksia, joilla lahjoitettiin ruoka-annoksia turkulaisille sotaorvoille.

Pikku-Berliinin purkua

Pikku-Berliini oli kuin valtio valtiossa. Portilla oli tiukka vartio ja alue oli Saksan maaperää. Kasarmin käytävät oli nimetty saksalaisten suurten päälliköiden mukaan, kuten Himmlerstrasseksi ja käytävien reunoille istutettiin puita ja talvisin väylät aurattiin sekä hiekoitettiin huolella. Alueella oli muun muassa sairaala, kirjasto, parturi ja legendaarinen kanttiini nimeltään Berger & Co, sekä oma kasvimaa. 
Lomalta tulevien ja lomalle lähtevien saksalaissotilaiden lisäksi leirillä oli venäläisiä sotavankeja, joiden olot olivat todella kurjat. Moni heistä kohtasi tiensä pään täällä. Turkulaiset pikkupojat salakuljettivat leivänpaloja säälimilleen nälkäänäkeville vangeille.

Vankien kaltaisissa olosuhteissa elivät myös Karjalasta evakuoidut inkeriläiset, jotka oli eristetty ulkomaailmasta kulkutautien vuoksi. Vuonna 1944 saksalaiset sodan hävinneinä jättivät Turun ja Pikku-Berliinin. Parakkikylä jäi kuitenkin pystyyn vielä pitkäksi aikaa, kunnes saviselle vesijättömaalle rakennetut, melkoisesti painuneet parakit 1960-luvun alussa purettiin.”

Muistan Pikku-Berliinin viimeiset vuodet ennen purkamista, aikaisemmin en tiennyt edes sen olemassaolosta mitään. Silloin saksalaisten sotilaiden lähdettyä, siellä asui suomalaista köyhälistöä lapsineen. Osuin paikalle sattumalta, kun olin koulukaverini kanssa kävelemässä. Mitään niin köyhää, resuista ja kurjaa en ollut aikaisemmin elämässäni nähnyt (en kyllä myöhemminkään), olin aivan sanaton ja järkyttynyt näkemästäni. Hiukan pelkäsimmekin jopa. Kissoja, rottia ja resuisia lapsia pihamaalla ja nainen ripustamassa pyykkiä narulle, muistan, kuinka itseäni jotenkin hävetti olla siinä kunnollisissa vaatteissa ja parempiosaisena. Kaverini kanssa emme jälkeenpäin puhuneet mitään näkemästämme, meillä ei kertakaikkiaan ollut sanoja kuvaamaan, mitä olimme nähneet.

Non-stop elokuvateatterit

Kuva lainattu täältä

 1950 – luvulla tulivat Suomessakin suosioon ns. non-stop – näytännöt, joissa esitettiin suunnilleen tunnin pituinen ohjelma uudelleen ja uudelleen. Turussa oli kaksi nonstop-teatteria, Kaleva Humalistonkadulla ja Rialto, hotelli Hamburger Börsin takapihalla..
Ohjelmisto koostui uutiskatsauksista, urheilutapahtumista, piirretyistä ym. lyhyistä piloista, jne. Nonstopit pyörivät joka päivä klo 12–23. Lippuja myytiin koko aukioloajan, ja yleisö sai mennä saliin milloin vain ja katsoa ohjelman läpi niin monta kertaa kuin halusi.

Lähinnä kotiani sijaisti Kaleva-elokuvateatteri. Muistelen käyneeni siellä kohtalaisen usein, mutta en niin usein kuin olisin halunnut. Leffarahat sain yleensä silloin, kun minut haluttiin syystä tai toisesta pois jaloista...

Ihan oikeita elokuviakin pääsin kyllä katsomaan, mutta harvemmin kuin nonstoppia, usein veljieni kanssa, joskus tuli äiti seuraksi.

Humalistonkatu silloin

Humalistonkatu tänään

Kotikulmieni kirkko

vuonna 1958

Lähellä kotiani sijaitseva Mikaelin kirkko on eräs lapsuusvuosieni tärkeistä muistoista. Silloin ei ollut paljon ns. virikkeitä, kuten nykyään, ja kirkko oli tärkeä osa asuinympäristöä. Kirkonkellojen soitto on yhä yksi kauneimmista asioista, mitä korvin voi kuulla. Kirkonmäellä leikittiin piilosia ja palloleikkejä, pojat leikkivät siellä sotaa, kuusien taakse oli helppo piiloutua ja ammuskella puupyssyillä. Iltakirkkoon juostiin talvisin suoraan puistosta lämmittelemään. Lukea ei osattu, mutta virsikirja kädessä liikutimme huulia istuessamme takapenkissä.

Kirkko vuonna 1910, edessä alue,
jolle rakennettiin  myöhemmin Mannerheimin puisto

Kirkon rakentamiseksi järjestettiin 1890-luvulla arkkitehtikilpailu, joka sai osakseen valtavan huomion. Osanottajia oli peräti 22. Kilpailun voitti ehdotus nimeltä 'Soli Deo Gloria Aeterna'. 

Sen oli suunnitellut silloinen polyteekkari Lars Sonck. Hän voitti oman opettajansakin, mikä herätti suurta pahennusta. Keskusteltiin jopa Sonckin erottamisesta polyteekista, koska katsottiin, ettei opiskelijoiden ole sopivaa osallistua arkkitehtikilpailuihin! Kirkko valmistui vuonna 1905 autioon ympäristöön, jonka suuntaan oli suunniteltu Turun laajentuvan.

Kirkko vähemmän tunnetusta kuvakulmasta nähtynä



Armi Kuusela

Suuren suuri juttu oli, kun Armi Kuusela (s. 1934) valittiin vuonna 1952 vain 17 vuotiaana Miss Universumiksi. Sitä en kylläkään muista, mutta sen sijaan muistan, kun hän joitakin vuosia myöhemmin saapui Turkuun, ihan viereiseen kortteliin, tuoreen aviomiehensä Gil Hilarion kanssa. He yöpyivät Rauhan- ja Käsityöläiskadun kulmauksessa olevassa talossa. Siinä oli suuren kansanjuhlan tuntua, väentungos oli sanoin kuvaamaton ja poliiseilla oli täysi työ pitää ihmiset kurissa.

Armi tänään

*******

Isä ja veljet huvittivat minua varjokuvilla. 

Niin, lapsuudessani Kreikka oli vielä kuningaskunta, alaluokkalaiset tytöt käyttivät essuja koulussa ja pitkät housut olivat sallittuja ainoastaan urheilupäivinä. Koulussa opetettiin kaunokirjoitusta eikä ruokaa tuhlattu ja nukkumaan mentiin joka ilta ajoissa. Niin ne ajat muuttuvat...

Lapsuusmuistoja osa I
Lapsuusmuistoja osa II
Lapsuusmuistoja osa III