Askel eteenpäin

Jotenkin tuntuu, että olen päässyt pienen askeleen eteenpäin. Se ei suinkaan tarkoita, että elämä jo sujuisi. Mutta hiukkasen paremmin pystyn torjumaan ne ikävät muistot Vilin viimeiseltä elinpäivältä.
Vilin kaipuu purkautuu yleisenä herkkyytenä. Olen ollut jo lapsesta lähtien itkupilli ja sitä olen koko aikuisikäni yrittänyt salata ja pitää kurissa. Nyt on sellainen vaihe menossa, että kyynelehdin ihan kaikista uutisista, lehdessä ja teeveessä, oli sitten kyse iloisesta tai surullisesta uutisoinnista, kaikki saavat saman reaktion aikaan.
Tilasin meille A4 kokoisen, 56 sivuisen kuvakirjan Vilistä ja hänen kahdesta edeltäjästään, Niilosta ja Hessusta. Sen koostamiseen minulta meni kokonainen päivä. Lisäksi tilasin Vilin "kummitädille" eli työtoverilleni ja hyvälle ystävälleni sellaisen pienemmän, A6 kokoisen kuvakirjasen Vilistä. Hän oli mukana hakemassa Viliä kasvattajalta ja aina ollut mukana myös seuraamassa Vilin elämää.

Uurnan suhteen olemme löytäneet itsellemme mieleisen ratkaisun. Vaihtoehtoja oli useita, mutta mikään ei oikein tuntunut mieleiseltä. Oli niin vaikeaa luopua siitä, mutta ihan kaapin perällekään en halunnut sitä laittaa, joutuu kenties vielä vaikka meidän jälkeemme roskiin.
Päätimme, että se, joka meistä ensin lähtee eli kuolee, ottaa/saa Vilin uurnan mukaansa. Tämä ratkaisu tuntuu meistä molemmista tosi hyvältä. Vilin ns. "alttari" muutti hiukan syrjempään eli kirjahyllyn välikköön, talutushihna ja valjaat riippuvat naulassa. Vilin konkreettinen muisto on nyt kunniapaikalla, mutta ei kuitenkaan ihan koko ajan silmien edessä. Muut muistot ovat tallella sydämissämme. Näin on hyvä.

Haluan suositella luettavaa surusta. Kyseessä on Hanna Ekolan (laulaja, teologi) kokoama kirja "Otan osaa". Sain tämän kirjan lahjaksi seurakunnalta äitini kuoleman aikoihin. Siihen on koottu haastatteluja ihmisiltä, jotka ovat eri tavoin menettäneet jonkun läheisensä.
He kertovat, miten ovat surusta selvinneet, mitä kysymyksiä ja itsesyytöksiä on läheisen kuolema aiheuttanut. He kertovat myös, miltä toisten ihmisten osanotto on tuntunut.
Kirjassa on vinkkejä, mitä surevalle ei pidä sanoa lohdutukseksi ja mikä taas on todella avuksi, sekä Ekolan ja muidenkin kirjoittamia kauniita värssyjä ja ihania kuvia.
Vaikka suru ei nyt olisikaan ajankohtaista, niin silti tämä kirja on hyvää luettavaa. Se auttaa meitä ymmärtämään toisen surua. Ja joskus se suru osuu omallekin kohdalle. Kirjaa saa todennäköisesti kaikista kirjastoista ja myös kirjakaupoista.

Sanottuja sanoja

Suomennettuna en löytänyt tätä, kuulemma Fransiskus Assisilaisen sanomaa, joten käänsin sen itse, oikein runomittaa siihen en osannut laittaa.

"Sen, että koirani olisi minulle kaikkein rakkain, 

sanot sinä, ihminen, olevan syntiä, 

koirani on uskollinen myrskyssä, 

ihminen ei edes tuulessa."

Siitä on olemassa toinenkin versio, ajatus täysin sama, mutta kunnian tästä lausumasta saa entisajan saksalainen politiikko, Konrad Adenauer.

"Der Mensch verläßt Dich schon bei leichtem Wind,

der Hund verläßt Dich nicht bei stärkstem Sturm."

Ihminen hylkää sinut jo vähäisessä tuulessa, 

koira ei jätä sinua kovimmassakaan myrskyssä.

Maurin blogista

Päivä kerrallaan

Tiedän, että nämä Viliä koskevat kirjoitukset eivät ole herkkua luettavaa muille, tiedän aiheuttavani surumieltä sellaisillekin, joilla ei siihen ole ollenkaan aihetta. Kirjoitan silti, miltä minusta tuntuu.
Vilin blogi, minne muuallekaan voisin ajatuksiani purkaa kuin tänne? Olen saanut jo hyvin paljon tukea muilta bloggareilta ja olen siitä hyvin kiitollinen. En odota, että enää monikaan jaksaa jatkuvasti kommentoida, sehän on selvää, mutta itse tarvitsen paikkaa, jonne kirjoitella. Olkoon tämä se päiväkirjani.

Kuitenkin on niin, että Vili on enemmän mielessäni kuin osasin arvatakaan. Minulle tuli tarve kerätä Vilin olennaiset yhteen eli talutushihna, peitto ja lempilelu. Niin syntyi jonkinmoinen "alttari" Vilin muistoksi. Juuri nyt se tuntuu olevan tärkeä osa tässä suruprosessissani.
Koskaan aiemmin ei yksikään edesmennyt perheeni eläin ole saanut samankaltaista asetelmaa muistokseen. Vilin menehtyminen on niin erilaista tässä elämänvaiheessa kuin yhdenkään ainoan aikaisemmin kuolleen lemmikkini. Nyt on sangen epätodennäköistä, että Vilille tulisi seuraajaa. Se on se suuri ero aikaisempiin menetyksiin.

Koen katkeruutta "kohtaloa" kohtaan siitä, että Vili joutui kärsimään niin suuret tuskat ennen kuin pääsi pois. Olisin halunnut säästää Vilin tältä kokemukselta, olisin halunnut Vilin lähtevän "iloisena ja onnellisena", kivuttomana. Vili joutui kokemaan ihan tarpeeksi erilaisia vaivoja elämänsä aikana, eikö ne kaikki olisi jo yhden koirapojan kärsimysten mitan täyttäneet? Mitä niin pahaa Vili oli tehnyt, että joutui niin paljon kärsimään sen viimeisen vuorokauden aikana? Mitä niin pahaa minä itse olen tehnyt, että minua rangaistaan koirani kärsimyksen kautta?

Elokuun sekalaiset

Erästä koirapuistoa

Olen miettinyt, mikä olisi näin koiran omistajana kauheampaa kuin koiran kuolema. Vielä pahempaa olisi, jos koira katoaisi, häviäisi jäljettömiin löytymättä enää koskaan. Se olisi kyllä kaikkein kauhein mahdollisuus, ikuinen epätietoisuus koiran kohtalosta.

Täällä häviää noissa suurissa puistoissa, joissa saa pitää koiria vapaina, jatkuvasti pikkukoiria. Pusikoissa vaanii koiravarkaita, jotka houkuttelevat tykönsä ja nappaavat kohdalleen osuvan pienen koiran syliinsä ja poistuvat paikalta. Koirasta tulee uusi lemmikki jollekin tai vieläkin useammin ns. pimeiden koirien synnyttäjä tai siittäjä. On olemassa järjestelmällistä koirien varastamista yleensä itäisistä naapurimaista. Näistä suurpuistoista ja varkaista varoitetaan jatkuvasti, mutta ihmiset ovat niin luottavaisia ja antavat tietenkin mielellään koiriensa telmiä vapaina. Eräät luottavaiset jättävät pienen koiransa ostoskeskuksenkin ulkopuolelle odottelemaan. Toivoa sopii, että koira on siellä vielä, kun emäntä/isäntä palaa takaisin.

Vili 2kk

* Illat ovat pahinta aikaa itselleni. Silloin tulee Vili erityisesti mieleen ja silloin on myös eniten aikaa ajatella. Makuuhuoneeseen liittyvät myös ne viimeiset, ikävät muistot. Olen lukenut, että surua pitäisi hoitaa kuuntelemalla tunteita herättävää musiikkia tai katselemalla liikuttavia elokuvia. Ne saavat aikaan tunnelukon avautumista, helpottavat itkemistä, joka saattaa olla jumissa. Menisipä nyt joku kuninkaallinen teeveessä avioon, niin auttaisi minuakin. Tosin traagisesti menehtyneen Hollannin prinssin siunaustilaisuus saattaa tulla täällä televisiosta, sekin olisi hyvä.

* Eräs suuri ketutuksen aihe on, kun tahtomattani törmään johonkin raakaan kuvaan, joka liittyy eläinrääkkäykseen. Yksi klikkaus pahaa aavistamatta ja zak, siinä on kuva tai kaksi, joita en saa enää mielestäni pois. Ne palaavat juuri iltaisin mieliin, juuri äskettäin valvoin puoli yötä, kun en päässyt näkemästäni eroon. Ihmisten julmuus ja ilmeisesti siitä nauttiminen on kuvottavaa.

* Olen huvitellut aikani kuluksi katselemalla Hampurin löytöeläinten kuvia toivoen samalla, että yksikään niistä ei koskettaisi minua.  No, ihan ei toive ole toteutunut. Huoh.

Ja mitä tekee ihminen yksin tyhjässä, hiljaisessa kodissa? Ei koiraa eikä tällä hetkellä miestäkään. Se ihminen juo päiväkahvinsa yksin ja sortuu huomaamattaan suklaan syöntiin...

* Toinen huomio, minkä tein, oli raitapaitojeni yllättävä määrä. Silittäminen ei ole lempipuuhaani ja harvoin silitän näitä puuvillapaitojanikaan. Nyt kun sattui niitä useampi silityslaudalle, niin on pakko todeta, että tykkään kai raitapaidoista. Tässä peräti neljä marimekkoa ja yksi finnwear.

Löysin eräille pallopojille sopivan kuvan

Pohdintoja & muistoja

Vili pikkupentuna.

Vili oli mielestämme aivan liian nuori lähtemään, mutta ilmeisesti hän oli oman maanpäällisen tehtävänsä suorittanut ja silloinhan sielu saa palata takaisin sinne, minne me kaikki aikanamme sielumme palautamme. En tiedä, onko koirilla sielu, mutta sanotaanhan, että silmät ovat sielun peili. Ihmisenkin silmät kertovat paljon ja ihan samoin eläinten silmät. Siitä päättelen, että Vilillä oli sielu. Koiran sielusta juttua mm. täällä.

Vilin ensimmäinen "syntymäpäivä" eli 6 kk.

Tämän blogin tulevaisuus on myös vaakalaudalla. Nyt toistaiseksi kaikki blogin postaukset käsittelevät Vilin poismenoa. Se on itselleni tarpeellista ja voisin kuvitella, että juuri tämä surun tunteita täynnä oleva teksti on hyödyksi myös toiselle samassa tilanteessa olevalle lukijalle. Koiran kuolemaan osaa ottaa oikeasti osaa vain sen itse kokeneet, muut ihmiset pahoittelevat hyvin ystävällisesti, mutta ei sen enempää. Eikä sitä voi keneltäkään odottaakaan, koiralla on harvoin ollut kovinkaan läheistä suhdetta perheen tuttaviin. Vain se ihan läheisin piiri, ydinperhe eli koiran oma ihmislauma ja "lähilauma" ovat ne surua läpikäyvät ihmiset.

Vili 1v

Nyt Vilin menetyksen jälkeen lukiessani koirablogeja yms. ensimmäinen ajatukseni on, että heillä kaikilla on joskus sama edessä, jokainen koiranomistaja tulee jonain päivänä menettämään oman koiransa. Heidän surunsa tulee olemaan yhtä suuri kuin omani. Tuo ajatus saa minutkin hetkeksi suremaan heitä jo nyt.

Vili 2v

Olen järjestänyt Vilin papereita kansioon. Vahinkovastuuvakuutus oli irtisanottava, Vili poistettava Hampurin koirarekisteristä ja verovirastoon tieto Vilin kuolemasta. Eläinlääkäriltä saimme ns. kuolintodistuksen, joka pitää liittää joka paikkaan mukaan. Veroja on maksettava vielä 7 euroa ja vakuutuksesta saamme takaisin 4 euroa.

Laskin samalla myös Vilin rahallista arvoa. Yhteissummaksi sain 2600 euroa, se sisältää 950e ostohintaa ja loput eläinlääkäri- ja hautauskuluja. Mitään sairausvakuutuksia Vilillä ei ollut. Vilin labra-arvoja en kykene vieläkään selvittämään enkä lukemaan leukemiasta mitään. Sen verran jäi mieleen, että "Die akute Leukämie ist eine sehr aggressive Form der Leukämie" eli "akuutti leukemia on erittäin aggressiivinen leukemian muoto" ja "die Prognose ist äußerst schlecht" eli "ennuste on äärimmäisen huono". Ahdistaa näiden asioiden lukeminen vieläkin, jonain päivänä kykenen varmaan ottamaan selvän asioista.

Vili 3v

Todennäköisesti tulen jatkamaan tätä blogia jatkossakin. Haluaisin olla osallisena ja mukana blogikavereitten menoissa, seurata heidän ja koiriensa elämää. Kirjoittelen kaiketi "niitä näitä" jatkossa, olenhan aiemminkin käsitellyt vähän kaikenlaisia teemoja. 

Vili 4v

Vili tulee tietenkin olemaan aina osa tätä blogia. 

♥ Vilinää ♥ 

Ylpeä, uljas Vili

Tuli mielihalu nähdä taas näitä ylväitä kuvia Vilistä, kuinka ylpeä ja itsetietoinen koira Vili tosiaan oli. Toisinaan taas osasi olla oikeinkin herkkä ja hellyyttävä. Tykkäsin näistä Vilin molemmista olemuksista. Viime aikoina olen ikävöinyt Viliä kovasti, niinkään en muistele niitä tapahtumia pari viikkoa sitten, vaan nimenomaan kova ikävä iskee. Tekisi mieli hakea Vili takaisin. Muistelen, että muidenkin edesmenneiden koirieni kohdalla minulla on ollut samanlainen mielentila "haluan koirani takaisin, menen hakemaan". Toivon näkeväni edes unta Vilistä.

Rusetti jäi.

Muisto kaunis vie eteenpäin meitä,

vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Mietteitä...

Me toivoimme, että Vili lähtee ennen meitä, ettei se joudu kenellekään muulle, ihan perusterveelle koiralle uusikin perhe olisi kuin lottovoitto, mutta ei Vilin kaltaiselle herkkikselle. No, niin kävi, että Vili tosiaan lähti ennen meitä, mutta ihan näin varhain emme olisi hänestä luopuneet. Kukapa tietää, jos tämä olikin ihan toiveisiimme sopiva lähdönhetki, kuka tietää päiviensä määrän?

Surullisena koin Vilin lähtiessä, ettei isäntä ollut kotona. He olivat keskenään kuin "paita ja peppu", he "äijät" keskenään. Olisin suonut Vilille sen, että hänen pieni "laumansa" olisi ollut koossa lähdön hetkellä. Mutta niin ei vaan käynyt.

Näillä näkymillä uutta koiraa ei harkita. Jos vaikka harkittaisiin, niin ei ainakaan pentua, vaan vanhempi koira. Siis "jos"... Mutta ihan juuri nyt ei todellakaan olla aikeissa eikä edes ajatuksissa hankkimassa seuraajaa Vilille, meillä on ihan muita, pitkäaikaisia, terveydellisiä murheita tällä hetkellä.

Vilin lempilelun hain kellarista, olkoon se muistona meille. Vili leikki harvoin, oli enemmänkin tosikko, mutta tämä lapsuudenkodista mukaan saatu lelu oli kyllä aivan ehdoton ykkönen.

Ilouutisten osasto

On meillä kerrottavana jotain ihanan suloistakin, taas! 

Uusin suvun jäsen ilmestyi elämäämme joitakin viikkoja sitten, lapsenlapsenlapsi "numero 2". 

Sofie 2 viikkoisena

Endlich Zuhause: Happy End für Cosmita! 

Vihdoin kotona: Cosmita-koiran tarinalle onnellinen päätös! 

Cosmita- koiran kohtalosta kerroin aikaisemmin täällä ja tänään siitä kertoo ilouutisen MoPo eli paikallinen aamulehti. Vanha, jo 9 vuotias Cosmita eli neljä vuotta kenenkään aavistamatta Hampurin satama-alueella. Se oli poisjuossut omistajaltaan eikä sitä etsinnöistä huolimatta löydetty. Entinen perhe oli tällä välin hankkinut itselleen kaksi koiraa eivätkä olleet halukkaita ottamaan Cosmitaa takaisin, epäilivät omaa kykyään tulla kolmen koiran kanssa toimeen.
Perhe kertoo, että pohtivat jatkuvasti Cosmitan kohtaloa, eivät saaneet rauhaa ajatuksiltaan ja valvoivat öitä. Loppujen lopuksi he päättivät sittenkin ottaa Cosmitan takaisin. Jälleennäkeminen oli iloinen hetki, Cosmita kohtasi entisen perheensä hurjasti häntää heiluttaen ja juoksi perheen pojan luo (nyt 18v), kuin sanoakseen, että "vihdoinkin olemme taas yhdessä"

.