Kesän viime hetkiä

Tässä meidän kuulumisiamme, vaihteeksi. Alkuun heti tuo ikuinen ruoka + syöminen, meidän jokapäiväinen teemamme, vai mitä! Olen antanut siinä asiassa vastuuta isännälle. Usein päätyy hän antamaan ja valmistamaan Vilille ruokaa. Tämä järjestely säästää minua, sälytän vastuun toiselle ja avot, on paljon helpompi olla. Ja aika usein Vili myös syö, mitä isäntä tarjoaa. Onneksi hän on hyvin kärryillä siitä, mitä Vilille saa antaa ja mitä ei.

Ilta-auringossa

Muutenkin syöminen on paremmin taas aisoissa kuin aikaisemmin. Muussattu peruna ja munakokkeli on Vilin mielestä poikaa ja muu osa ruuasta onkin sitten lihaa. Tuskin rohkenen kertoa, miten nämä asiat meillä menevät: Isännällä on Vilin kanssa ulkoillessa purkki mukana, missä on lihapaloja ja niitä Vili sitten syö pitkin lenkkiä.
Pyöritelkää vaan päitänne, se on terveellistä kaulan lihaksille...(nauraa)
Mutta ei se tähän lopu, nimittäin toinen kummajainen on se, että nykyään odotan Vilin oikeasti haluavan ruokaa, silloin säästyn siltä turhautumiselta, ettei maistukaan. Eli siis nälän yllättäessä Vili pyytää ( = käskee) haukulla tms. sapuskaa. Voi hyvänen aika, mihin me isäntäväki olemmekaan joutuneet, kohta varmaan nukumme lattialla ja syömme itse koirankupista.

Eikö täällä ole tarjoilua?

Tämä meidän suloinen työllistäjämme Vili on ottanut uuden tehtävän myös itselleen. Tähän asti on mouruttu jääkaapin tai pakastimen edessä, nyt uusin juttu on maukuminen kahvinkeittimen luona. Eihän me varmaan ilman Vilin huolenpitoa muistettaisi itse ollenkaan juoda päiväkahvia, eihän.
Tämä muistutus Vilin taholta tulee silloin, kun päiväkahvimme on "myöhässä", syystä tai toisesta.
Oi voi, Vili, meidän omaishoitajamme. ♥ Kerrottakoon kuitenkin nyt rehellisesti, että Vilillä on myös ns. oma lehmä ojassa, eli Vili saa jotain hyvää itselleenkin, silloin kun me ihmiset nautimme kahvihetkestä. Eli ei Vilin huolenpito ole aivan pyyteetöntä, eihän Vili sentään mikään tyhmä ole...

Tähän on valmistunut vanhusten palvelutalo,
ankean näköinen on kyllä.

* Apteekista tuli ostettua Inupekt Forte-tabletteja kaiken varalle. Yllättävän hintavia nuo kaikki eläintuotteet, on varmaan hyvä bisnes niin lääketehtaille kuin apteekeillekin, koiriahan on kuulemma tänä päivänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

* Olen tehnyt myös sellaisen huomion, että se maan mainio fairy-astianpesuneste ei olekaan enää maanmainio. Aikaisemmin se päihitti mennen tullen kaikki muut tiskiaineet, sitä ei tarvinnut lorauttaa kuin ihan vähän tiskiveteen, kun muita merkkejä sai laittaa oikein paljon, ennen kuin pesutehoa löytyi.

Jo kauemman aikaa olen huomannut, että fairya on joutunut lorauttamaan yhtä paljon kuin muitakin ja nyt huomasin uusimmassa pullossa olevan paljon isomman kaatoaukon, sieltä tulee heti ilman mitään puristeluja tosi tujaus pesuainetta eli pullo tyhjenee nopsaan. (kaikki oli ennen paremmin, huokaa...)

Moikka!

Terveysasiat Vilillä ovat vähän niin ja näin. Muutamia viikkoja sitten oikea korvalehti kutitti ja oli punainen. Nyt sama vasemmassa korvassa. Canofitella hoidetaan kuten toinenkin. Onneksi Vili tykkää tästä hoitotoimenpiteestä. Pientä rapsutusta on ollut ja tassujakin tutkiskelee liian innokkaasti. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa. 

Kortisonia ei ole tarvittu koko kesänä eikä helmikuun jälkeen kertaakaan. Se helmikuinenkin oli vain yhden kerran juttu. Jotenkin odotan edelleen jotain mörköä, en osaa vieläkään olla iisisti. 

Anaalit ovat aina mielessä, ei niistä kai eroon pääse kuin sillä leikkauksella. Aika usein Vili myös herättää tapojensa vastaisesti aamuvarhaisella, on olevinaan kovakin hätä. 

Mitä lie, tapa vaiko jotain uutta ja arvaamatonta.

Bussipysäkillä, missä se viipyy?

Punkkeja on ollut ehkä tusinan verran. Punkinpoisto-operaatio on myös Vilin mieleen. Alkajaisiksi mainitaan sana punkki ja jo Vili tietää, mitä tuleman pitää. Jos punkki on sellaisessa paikassa, minne Vili ylettää katsoa, niin aluksi tuijottelemme yhdessä sitä elukkaa. Sitten punkkipihdit käteen ja Vili tarkkana seuraa toimenpidettä. Seuraavana on sitten punkin lähempi tarkastelu, Vili nuuskuttaa ja nuuskuttaa, sitten haluaisi haukata tai puraista mokomaa. No, siinä vaiheessa punkki lähteekin sitten jo punkkien taivaaseen. 

Keinahteluja

*******

Aivan pakko kertoa eräs uni. Näen harvoin mitään unta, jonka vielä aamulla muistaisin, mutta tämä oli aivan erikoislaatuinen. Mieleeni tuli nuo sanat ilmestyi unessa. Juuri niillä sanoilla kuvailisin Hessu-koirani ilmestymistä uneeni. Hessu oli Vilin edeltäjäkoira, joka kuoli tammikuussa 2009, Vili tuli meille maaliskuussa samana vuonna.

Hessu-pentu

Olin jossain ulkona, missä oli paljon ihmisiä, ehkä puutarhakutsut. Siellä näin Hessun, oli muiden seurassa. Kutsuin Hessua ja Hessu hölkötti omalla pentumaisella tavallaan luokseni, häntä heilui ja ilme veikisteli. Hessu oli vanhettunut entisestään, jotain mustaa oli kuonossakin ja oli jotenkin ränsistyneen näköinen. Jälleennäkemisemme oli onnen täyttämää, Hessu oli oma itsensä, veikeän pentumainen. Sitten huomasin Hessun kyljessä ison, tumman ja syvän reiän, ihmettelin sitä ja hiukan kurkistinkin sinne, mutta en nähnyt mitään. Uni tuntui kestävän kauan ja oli tunnelmaltaan hyvin positiivinen. Herättyäni oli aivan kuin olisin oikeasti tavannut Hessun. Kova ikävä iski päivän mittaan monta kertaa ja kaipaus oli suuri. Voi, mitä sitä antaisikaan siitä hetkestä, jonka saisi vielä kerran viettää jo poisnukkuneen rakkaan ihmisen tai eläimen kanssa!

Pohdin, mistä moinen uni?

Hessun viimeinen talvi

*******

Tammikuu 2012

Elokuu 2012

Betsi-koiran puolesta iloisena laitan nämä kaksi kuvaa näytille. Kuinka onkaan tuosta surkean näköisestä otuksesta kehittynyt tasapainoinen ja reipas koira!
Hyvä Betsi!

Turkanen sentään

Turkanen ei ole tässä yhteydessä Turun Setan jäsenlehti, vaikka sen nimisenä se ilmestyy. Turkanen on kuulemma lievähkö kirosana!, kun sitä googletin. Urbaani sanakirja oli sen verran ystävällisempi, että kertoi sen olevan lausahdus, kun harmitellaan jotain pientä vastoinkäymistä.
Kylläpä on sivistävää tämä bloggaaminen, koko ajan oppii uutta.

Tuo Vili!
Oi noita aikoja entisiä. Vili söi 4 kertaa vuorokaudessa ja komensi lisäannoksia annettavaksi. Uskomatonta, että sellainenkin aika on joskus ollut. Nyt puhaltaa tuuli pohjoisesta. Betsin lähdön jälkeen syöminen on ollut onnetonta. Liekö vain sattumaa tuo ajankohta? Edelsihän tätä vaihetta myös se anaalirauhasen paise lääkityksineen. Olisiko ne lääkkeet saaneet pojan systeemit horjumaan? Ovathan ne lisärasite heikonpuoleisen immuunisysteemin omaavalle koiralle.

Viliä on syötetty monena päivänä peruna+munakokkeliseoksella, valikoiden on itse kädestä syönyt possunlihaa. Uskomatonta, eikö totta. Tuo ns. pakkosyöttö pienissä määrin johtuu närästyksen pelosta, tyhjä vatsa voi aiheuttaa happovaivoja, luulisin. Vili on oksennellut muutaman kerran, tänäänkin oikein reilusti. Viime yön oli jonkin verran levoton, huomasin isännän ja pojan olevan ulkona joskus puoli neljän aikoihin. Mielenrauhaani on lepytellyt Vilin makuuasento, selällään, koivet oikosenaan, eli ei kai ainakaan närästystä ole odotettavissa ainakaan vielä.

pieni polku metsän halki vie...

Tänään oli ensimmäinen kerta Betsin lähdön jälkeen, ja siitä on sentään 4 viikkoa kulunut, että Vili vaatii ruokaa keittiössä. Ihan korvia hiveli tuo komentohaukku. ♥ Juoksujalkaa kiirehdin palvelemaan ja Vili sai pienen annoksen perunaa, munakokkelia ja silputtua possunlihaa. Hetken kuluttua kuului keittiöstä lautasen kilkatusta, ai kun sekin kuulosti kuin musiikilta, pitkästä aikaa. ♥ No, palvelija kävi täyttämässä ruokakuppia oitis ja niin ensi kertaa kuukauteen Vili söi niin kuin koiran kuuluu. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Jospa homma alkaisi sujumaan kuin ennen, hyvään aikaan.

Päätimme lopettaa toistaiseksi kokonaan nappulan antamisen Vilille. Aktivointilelussaan tulee vastedes saamaan koiranakin paloja tai possua. Jos ei kelpaa, niin sitten ei, olen päättänyt pysyä lujana. Siinä onkin tekemistä. Tarkoitus on kokeilla, onko nappuloissa osasyy Vilin merkilliseen ruokailukäyttäytymiseen.
Toisinaan luulen jo, että me olemme syömishäiriöisiä koko perhe, Vili samaistuu tosiaankin laumaansa.

totista touhua tämä elämä

Muutama postaus taaksepäin kirjoitin Vilin oikeasta korvasta, että muka on jo hyvä. 
Ei sittenkään pitänyt paikkaansa, vaan korvalehti punoitti edelleenkin epäilyttävästi. Ei kutinaa, ei pään ravistelua, mutta punoitusta. Syvemmällä korvassa ei näkynyt mitään poikkeavaa, ainakaan näin silmämääräisesti. Pohdinnan jälkeen laitoin korvalehteen Canofite vet. korvatippoja, siis penslasin vain korvalehteä.
Kas kummaa, jo seuraavana päivänä iho muuttui vaaleammaksi, ja nyt 3. päivänä se on lähes yhtä kaunis kuin vasenkin korva. Mikä lie aiheuttanut moisen kutinan ja punoituksen, mahtaako palata, kun lopetan lääkityksen?

* Unohtunut mainita, että saimme viimeksi elliltä hätävaroiksi purkin kortisonitabletteja, tällä kertaa ei Prednison 5mg vaan Medrol vet.4mg. Siitä riittää Vilille myös puolikas eli 2mg, Prednisonista puolet on 2,5mg, kuulemma annokset vastaavat toisiaan, mutta Medrol olisi jostain syystä eläimelle parempi vaihtoehto.

aamuauringossa klo 7.15

Sikamaista

Ensinnäkin, Vilin peppu on parantunut entiselleen. Ainakin luulen, että se on entisellään... Enpä aikaisemmin paljon katsellut Vilin peppupuolta, puhumattakaan siitä, että olisin sen ulkonäön jotenkin mieleeni painanut. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt ottaa oman koiran terveestä pepusta jo kuva ja tallentaa se vastaisuuden varalle. Olisi ollut helpompi päätellä, mikä on vaiva ja minkä näköinen sen pepun kuuluisi olla. Sehän on kuitenkin jokaisella koiralla yksilöllinen ulkonäöltään, siinä ei koira-anatomian kuvat auta.
Jätin ne Canofite-tipat jossain vaiheessa pois ja vain suihkuttelin silloin tällöin. Syyt tähän perineaaliseen pullistumaan ovat todennäköisesti olleet ne eläinlääkärien sormioperaatiot anaalirauhasten tyhjentämisessä ja huuhtomisessa. Vili on sentään melko pieni koira ja eläinlääkärien sormet aika isoja...

Sikamainen juttu on se, että sain Vilille kauppahallista haettuja lampaan luita. Ihmettelin niiden ulkonäköä, mutta minulle vakuutettiin, että kyllä ne ovat lampaanluita. Vili on syönyt niitä joka päivä ja minä tyhmä, jolla on ilmeisen pitkät piuhat järjenjuoksussa, tulin vasta nyt siihen lopputulokseen, että ne eivät voi olla lampaanluita, vaan ne ovat possun luita, olkoonkin vaan myyjä vakuutellut muuta. Eipä tarvinne ihmetellä Vilin kutinoita, varsinkin kun niissä antibiooteissakin oli sianmaksajauhetta makua parantamassa...

Vili rapsuttaa aika paljon, tassujen anturat punoittavat myös. Siitä Nizoral-korvikkeesta ei ole mitään hyötyä näkynyt, ei ehkä ole ollenkaan kysymys hiivasta, vaan nuolemisen aiheuttamasta punoituksesta. Olen miettinyt pääni puhki, miten olisi parasta hoitaa niitä tassuja ja loppujen lopuksi päädyin siihen, että huuhtelen niitä normaalisti lämpöisellä vedellä, tarvittaessa pesen sillä rypsiöljysampoolla ja lopuksi liotan jokaista tassua kylmässä etikkavedessä. Etikkaa siinä on vain liru, ettei kirvele (punoittavien anturoitten kohdalla se on mahdollista) eikä sitä huuhteluvettä tarvitse enää huuhdella tassuista pois, vaan se saa jäädä. Mielestäni se on hillinnyt kutinaa ja jyrsintää melko hyvin.

Kammoni kortisonia kohtaan on mukavasti lientynyt. Nyt olen tämän kuukauden aikana antanut Vilille kolme kertaa 2,5 mg kortisonia, tänään viimeksi. Edellisestä on kulunut 8 päivää. Näin akuuttiin hätään annettuna se kyllä puolustaa paikkaansa. Vilin kutinat ovat hyvin  pysyneet aisoissa ilman kortisoniakin, mutta tänään rapsuttelu oli kyllä aika runsasta ja ajattelin helpottaa Vilin oloa.

Otsikkoon sopii myös hyvin tämä päivän lehdessä ollut juttu.  
Turun lemmikkipäivystys jätti vertavuotavan kissan hoitamatta

 

Tylsien juttujen jatkumo

Vilin peräpää on ollut nyt jo joitakin viikkoja tapahtumien keskipisteenä. Jatkoa edellisiin tuli sunnuntaina, äitienpäivänä. Vili oli heti aamusta aivan vetämätön ja heti aamulenkin jälkeen painui takaisin pehkuihin. Selitys siihen ilmaantui iltapäivällä vesiripulin muodossa. Uusi vaiva sekin Vilillä. Vilillä on ainoastaan kerran ollut maha kuralla, mutta ihan vesiripulia ei tätä ennen ole ollut. Äitienpäivää vietettiin sitten ravaamalla tiuhaan ulkona, muun ajan Vili nukkui. Seuraavakin päivä sujui Vilin osalta petissä, mutta onneksi ripulia ei enää ollut.
Mistä lie aiheutunut? Jos haluan ajatella positiivisesti, niin se on ollut osa elimistön puhdistautumisprosessia. Jos taas ajattelen negatiivisesti, niin Vilin vastustuskyky on huonontunut niin paljon, että saa nykyään pöpöjä mistä vaan. No, tässä ei auta googlettaminenkaan, vastausta ei ole olemassakaan. Pääasia, että tilanne meni ohi.

Vilin pepun perineaalinen pullistuma on vähitellen parantumaan päin. Vili ei enää ulkona istahtele yhtämittaa, joten olen lopettanut sen pullistuman vaseloimisen, se ei enää tarvitse sen kaltaista suojausta. Suihkutuksista olen tehnyt kompromissin. Suihkutan ensin lämpimällä ja viimeksi sitten kylmällä, jotta se pullistuma supistuu ja rauhoittuu. Vili on antanutkin sen olla aika rauhassa.
Niitä Canofite-tippoja olen laittanut siihen edelleenkin aamuin illoin. En ole oikein perillä kortisonitippojen vaikutusmekanismista, mutta luulen, että ne hillitsevät kutinaa.

Muutama viime yö on nukkumisen puolesta sujunut hyvin. Tänä aamuna Vili oli pirteänä poikana lelunsa kanssa sängyn vieressä jo joskus kuuden maissa. Ei ole vielä koskaan tapahtunut, että Vili jo aamuvarhaisella on leikkiin valmis.
Nyt kun ripuloinnit on nukuttu pois, niin nyt on vuorossa taas tassujen ja kylkien kirputtaminen ja yleinen rapsutus. Vielä toistaiseksi tilanne on kuitenkin hallinnassa.
Nyt toivon pitkää tervettä jaksoa. Kiitos, ei mitään uusia vaivoja eikä vanhojakaan.

Tylsä juttu

Vilin peppu ei ole osoittanut mitään merkkejä paranemisesta. Ihan samanlainen on kuin pari päivää sitten. En ole kovinkaan vakuuttunut edes siitä, että se tuolla Canofite-lääkkeellä edes paranee. Lämpimiä suihkutuksia suositeltiin, luulisi kylmän enemmänkin rauhoittavan. Toivottavasti se iho ei kuitenkaan mene rikki, silloinhan se olisi avoin kaikille mahdollisille pöpöille. Uusin kuva Vilin pepusta

Tänään kokeiltiin Vilin kauluria, joka maksoi 3,50 euroa. Vili panikoi sen kanssa eikä edes herkkunamit rauhoittaneet. Toivottavasti ei sitä tarvitse milloinkaan käyttää.







Kovin "etuoikeutetun ja tehtävään valitun" tuntuista ei tämä oloni todellakaan ole. Enemmänkin pakkopullaa. Jatkuvasti suoritan Vilille jotain hoitoja, joiden tuloksista en edes tiedä. Koko ajan ilmenee jotain uutta ja ennen kuulumatonta vaivaa. Jääkaapin ovessa komeilee taas seurantalista, että muistan mitä milloinkin olen Vilille antanut tai tehnyt. Ja Viliä käy niin sääli, kun ei poloisella ole huoletonta päivää ollut aikoihin. Myös aamuöiset herättelyt rassaavat meitä molempia, koska Vilillä on joku ongelma, minkä takia herättää jo klo 4.30 tai klo 5.

Uusi päivä, uudet kujeet

Tänään käytiin taas vaihteeksi kolkuttelemassa eläinlääkäriaseman ovea...

Kun eilinen puhelu sinne ei ollut kovinkaan hedelmällinen, niin tänään varasin Vilille ajan. Eläinlääkäriksi saimme nuoren, eläinlääkäriasemalla uuden eläinlääkärin.
Vili istahteli tänä aamuna lenkillä vähän väliä niin, että lenkistä ei tullut mitään. Vilin pepussa oli  sen näköinen ilmentymä kuin tiedän ihmisillä peräpukaman olevan. Limakalvopullistuma tms ja siinä pientä nirhamaa. Pepun seutu on niin herkkää aluetta, että en rohjennut muita kotikonsteja käyttää kuin sivellä vaseliinia sinne ensi hätiin.

Kuva: Vilin peppu

Lääkäri tutki Vilin anaalirauhaset, jotka olivat ok. Diagnoosiksi tuli "perineaalialueen iho ärtynyt".  Se ei siis ollut peräpukama, vaan peräaukon ärtynyt osa. Hoidoksi Canofite tippoja kaksi kertaa vuorokaudessa. Samalla ostin sieltä Vilille kaulurin varoiksi, pinkin värisen. Se oli sattumavalinta, en siis tieten tahtoin pinkkiä pojalle valinnut... Onpahan sellainen nyt ulottuvilla, jos joskus tarvitaan.
Itse ajattelin laittaa siihen pepun haavaumaan aina vaseliinia, kun Vili lähtee lenkille. Ulostaminen ei ehkä satu niin paljon ja se rasva suojaa sitä arkaa aluetta Vilin mahdollisesti istahtaessa asfaltille.

Jokohan me pian saamme Bonus- tai asiakasomistajakortin sinne eläinlääkäriasemalle? Vili kun tuntuu etenevän vaivasta vaivaan, jatkuvasti on joku hoito menossa. Mitä mahtaa olla seuraavaksi vuorossa? Taksiin pitäisi myös saada hankittua joku kausikortti...

Kortisonia Vili ei ole enää eilisen jälkeen saanut, jatkostahan me ei tiedetä. Vili ei ole ollenkaan enää rapsutellut eikä jyrsinyt anturoitaan eikä purrut kylkiään. Sen vuoksi jätin eiliset Nizoral-tassupesut sikseen. Jos kerran tilanne tassuissa on rauhoittumaan päin, niin miksi ylilääkitä koiraressua.
Eilen puhelimessa se ell sanoi kortisonista, että sitä ei kannata alkaa antamaan säännönmukaisesti, vaan ainoastaan tarpeen mukaan. Se takaisi koiralle mahdollisimman pienen annostuksen. Eli vasta kutinan ilmestyessä annetaan lääkettä. Toisaalta, jos kutinaa ilmestyy illalla, niin ajankohtana se ei ole paras mahdollinen, koska kortisonilääke pitäisi antaa aamuisin. Olen kyllä kuullut koirista, jotka joutuvat nauttimaan kortisonia aamuin illoin, joten ei se kai aivan tavaton virhe ole.

Olen miettinyt, että olenko epäonninen koiranomistaja, jolle on siunaantunut sairas koira. Pitäisikö minun säälitellä ja surkutella itseäni, että on näin huono tuuri käynyt? Piehtaroisinko itsesäälissä?
Tulin siihen lopputulokseen, että itseni kannalta lienee parasta kääntää asia toisin päin, positiivisemmaksi. Ehkä olen esioikeutettu, valittu tähän tehtävään, sairaan koiran omistajaksi? Ehkä täytän vaaditut kriteerit? Täytyyhän sairaankin koiran löytää joku omistaja ja jos olenkin sattumalta siihen tehtävään juuri sopiva henkilö? Jospa otan sen kohteliaisuutena, että minulle on uskottu lemmikiksi juuri Vili...

Kaikenlaisia, edellä olevan kaltaisia ajatuksia sitä tulee pohdittua, kun tunteet ailahtelevat toivosta epätoivoon, ilosta murheeseen, kuukaudesta toiseen, jatkuvasti.
Miten sitä sanotaankaan, asenne ratkaisee!