Viliiii...

Nyt kun jo mietitään uuden koiran hankintaa, palaan vielä meidän rakkaaseen Viliimme. Ei elämästä tule mitään, jos ei ole koiraa. Ilman talutushihnaa emme osaa kumpikaan lähteä kävelylle. Kunto tässä jo romahtaa, ihan totta. Ei ole ketään, jota lellitellä, ei ketään huollettavaa. Tyhjää on.

Toisaalta ajatus kulki myös sitä rataa, että ei enää otettaisi uutta koiraa. No, sehän tarkoittaisi vain sitä, että istahdetaan alas ja odotetaan, että kuolema meidät korjaa... Ei, ei se ole hyvä vaihtoehto, elämää on, kunnes ei enää ole eikä se ole ihmisen käsissä.

Kerroinkin jo aiemmin, että tilasin kuvakirjan Vilistä ja kahdesta edeltäjästään. Sillä halusin ilahduttaa paitsi itseäni, erityisesti kovia kokenutta miestäni. Vaan kuinkas kävikään. Pikaisesti hän selasi kirjan läpi eikä ole sen jälkeen siihen enää tarttunut. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se kirja herätti liikaa tunteita.
Me olemme käyneet kumpikin suruamme läpi eri tavalla. Minulla on ne traagiset kokemukset Vilin viimeisistä hetkistä ja lähdöstä, miehelläni taas "vain" Vilin konkreettinen puuttuminen. Olen toki tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut kokea samaa kuin minun (ja Vilin), mutta toisaalta juuri silloin olisin häntä kipeimmin tarvinnut.
Tuo kuvakirja on oikein onnistunut, laadukas ja kauniisti nidottu. Halusin siihen ehdottomasti punaisen taustan kuville, nyt jälkikäteen sitä vähän ihmettelen. Tuo punainen sävy on kuitenkin oikein nätti, nätimpi kuin tässä valokuvassa.

Vililtä jäi pakkaseen lähes pari kiloa pakastettua naudanlihaa, pakattuina 100 gramman osiin. Vaikka olenkin oikeastaan  kasvissyyöjä, niin olen silti käyttänyt niitä mm. omiin pastakastikkeisiini. Jostain syystä tuo ukkokulta, joka ei ole mikään vegetaristi, ei ole halunnut koskea niihin. No, jos nyt tulee uusi koira, niin onpahan ruokaa jo varastossa.

Vielä ollessamme Suomessa, valmistin Vilille vastaisuuden varalle valmiiksi kaulurin pyöreästä istuintyynystä. Prisman alennusmyynnissä niitä oli 1 euron hintaan ja tekaisin kokeeksi yhden. Vili kun ei sietänyt muovikauluria, vaan panikoitui siitä, niin tästä vaihtoehdosta tulikin ihan toimiva. Kokeilin sitä Vilille eikä yltänyt mistään itseään nuolemaan. Kaunishan tuo ei ole, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Noiden nauhojen tarvetta en osaa sanoa, en raaskinut leikata niitä poiskaan, ties vaikka olisivat tarpeen. Lenksuihin on pujotettu kaulapanta.

Viliä on edelleenkin kova ikävä, se iskee aika ajoin, yllättäen. Nykyään kykenen silti jo menemään makuuhuoneeseen ajattelematta heti Viliä, siellähän se Vilin surkea loppu tapahtui. 

Tuosta makuuhuoneesta tuli minulle oikein iso ongelma, unen päästä sain kiinni vasta aamuöisin, Viliä surren. Sain omalääkäriltäni siihen apua Sedacur forte- pillerien muodossa, homeopaattisia tabletteja, joissa vaikuttavina aineina ovat humalankäpy-, valeriaana- eli rohtovirmajuuri- sekä sitruunamelissanlehtiuute. 

Nyt kykenen myös käsittelemään, joskin tärisevin käsin, Vilin uurnaa. Säilytän Vilin jäännöksiä edelleenkin kotona. Kun ensi kertaa tarkastelin Vilin tuhkaa, niin parkuhan siinä pääsi, mutta nyt pärjään paremmin. Ihmettelin suuresti sen tuhkan ulkonäköä, olinhan Suomessa asuessamme nähnyt aikaisemman koirani tuhkan ja se oli ihan oikeasti, sananmukaisesti tuhkaa, sellaista, jota puulämmityksestäkin tulee. Vilin tuhka sen sijaan näytti siltä, kuin siihen olisi lisätty haapahaketta, mörttiröpöä tms.
Nyt otin sen Vilin tuhkan tarkempaan tarkasteluun sekä googletin ja selvisi, että siinä on vain pussin pohjalla vähän varsinaista tuhkaa, kaikki muu on Viliä, luun palasia jne. Koin sen positiivisena, jotenkin enempi Vilin jäännöksinä, kuin jos se olisi ollut vain pussillinen harmaata tuhkaa. Laitan kuvan ainoastaan linkkinä, kaikki eivät varmaan halua nähdä sitä. Vilin tuhkaa

Kiitos, Vili, että olit olemassa.

Olen miettinyt sitäkin, että mistä sitä tietää, vaikka Vili olisi ollut koko ikänsä vieläkin sairaampi kuin mitä tiesimmekään. Vili ei koskaan uikuttanut eikä valittanut ääneen, ei ikinä. Ei edes viimeisinä elinpäivinään. Vilillä oli ilmeisen korkea kipukynnys eli sieti paljonkin kipua. Vili oli myös aika totinen ja vakava koira.
Vilistä jäi meille runsaasti ahdistavia muistoja, valitettavasti. Niin monet yöt valvoimme Vilin levottomuuden vuoksi, mutta yhtä usein tai useamminkin saimme nukkua aamuun. Vili heräili yleensä vasta aika myöhään, kiirettä pissille ei koskaan ollut. Lukemattomina päivinä olimme huolissamme Vilin voinnista, häntä roikkui alhaalla, kävely ei maittanut eikä ruokakaan. Silmistä paistoi paha olo. Sitten vointi taas koheni ja Vili näytti iloiselta ja jopa leikki.
Onnellisia olimme viimeisistä 2,5 vuodesta, se oli Vilin parasta aikaa pentuajan jälkeen. Kaikkein parasta Vilissä oli luonne, Vili oli pennusta lähtien ihanteelisesti käyttäytyvä, kiltti ja viisas. Usein totesimmekin, että "on se hyvä, että on edes yksi fiksu perheessä". 

Ensi kuussa Vili olisi täyttänyt 5 vuotta.

Ylihuomenna on kulunut 3 kk Vilin lähdöstä. 

Sinä päivänä menemme katsomaan uutta koiraa.

Elämä jatkuu.

Puikot heilumaan!

Talvi tulee takuuvarmasti ja vaikka en ole koiranvaatteiden suosija, 

niin on kuitenkin olemassa palelevaisia koiria, jotka ihan oikeasti tarvitsevat lämmintä ylle. 

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin samasta aiheesta, Vili oli silloin vielä pikkuinen poika. 

Nyt on taas aika ottaa kutimet esille ja aloittaa nuttujen neulominen. 

Jos siis on tarve.

Vilin villapaita ym. ohjeita

Blogikaverin koirablogista löytyy

Koiran tossut

Neulottu koiran pusero

Väiskin villapaita

Koiralinnan neuleita

Helmineulottu koiran viitta

Muita ohjeita:

Möhönasun blogista

Valmiita vaatteita

Koiran villapaita

Kuolemanleireiltä pelastettuja

Tässä kiva videollinen Espanjan kuolemanleireiltä (Tötungsstation) 

pelastettuja koiria, jotka odottavat siirtoa Saksaan.

Näillä koirilla on asiat jo mallillaan, vaikka se oma ihminen vielä puuttuukin.
Balsamia sielulle, kaiken näkemäni surkeuden jälkeen.

Koiria, koiria, koiria...

Prosessin eteneminen on työlästä. Jos olisin vielä töitä tekeväinen, en ehtisi lukea nettiä niin paljon kuin nyt. Onneksi tuo ukkokulta hoitaa tuon keittiöpuolen huushollissamme melko suvereenisti, niin saan aikaa surffailuun. Näitä eläinsuojelun puitteissa katu- sekä muita kodittomia koiria välittäviä yhdistyksiä on vaikka kuinka paljon. Ihan hirveän paljon. Uskomattoman paljon.

Moniin kyselyihini ei vastata lainkaan, toisiin taas tulee vastaus jo heti seuraavana päivänä. Nuo, jotka eivät vastaa ollenkaan, lienevät "kuolleita" yhdistyksiä, joiden sivuja ei enää päivitetä koskaan tai harvoin. Uusien kotien löytyminen koirille on kyllä niin tärkeä tehtävä, että nettisivujen pitää olla ajantasalla ja kyselyihin on nopeasti vastattava, muutenhan koko homma ei toimi.

Asialliset yhdstykset vaativat koiraa haluavilta ihmisiltä tietolomakkeen täyttämistä omista olosuhteista, asunto, koirakokemus, koiran päivittäinen yksinolo, toivotut koiran ominaisuudet, koko jne. Sen jälkeen joku luotettava, paikkakunnalla asuva eläinsuojelutyötä tekevä henkilö tekee "tupatarkastuksen", että millainen koti olisi tarjolla ja koiran tultua taloon, tehdään vielä yksi tarkastus. Minun mielestäni ihan hyvä, että ei pelkästään luoteta ihmisten itse antamiin tietoihin, vaan niiden paikkansapitävyys tarkastetaan. Onhan kyseessä kovia kokeneiden koirien sijoitus.

Koirista maksetaan suojamaksu, sitten kun on koira valittu. Summa näyttää vaihtelevan 250-380 e, riippuen, onko koira kastroitu, rotukoira vai ei, vanha vai nuori, sairas vai terve tms. Eräät koirat ovat väliaikaisessa perhehoidossa Saksassa, toiset tulevat suoraan kotimaastaan.

Espanjan Ibizalla toimii ainoa löytämäni Barffaava löytökoirayhdistys.

Paikallisissa löytökoirakodeissa on yleensä useita samaa koiraa havittelevia, joten joutuu usein pettymään, kun koira menee jollekin muulle. Meillä ei esim. ole tarjota pihaa, joten se rajoittaa jonkin verran. Olemme päätyneet nyt erään Keski-Saksassa sijaitsevaan koiravälittäjään, joka tuo pienkoiria Unkarista ja kuulemma kuski ajaa myös halutun koiran meille tänne Hampuriin. Kunhan olemme läpäisseet lomakkeen täytön ja tupatarkastuksen, niin meille ehdotetaan koiria, jotka heidän mielestään vastaavat meidän toiveitamme. Niistä voimme sitten valita mieleisemme ja sen myös saamme. Suuri helpotus, ettei tarvitse olla jonossa ties kuinkamones ehdokas ja sitten pettyä. Me olemme saaneet jo muutamat "rukkaset"...

Koirien immuunisysteemin heikkoudesta mainitsevat kaikki, jotka työskentelevät katukoirien kanssa. Ala-arvoinen ravinto on se syyllinen ja nämä pelastetut koirat tarvitsevat ikänsä keskivertoa terveellisempää ruokaa kuin terveistä olosuhteista tulevat koirat.

Mitä enemmän selaan nettiä tämän teeman puitteissa, sitä enemmän löydän ihmetyksen aihetta. Se, että Unkari on koirien kohtelussa samaa luokkaa kuin nuo, jo surullisella tavalla tutuksi tulleet Espanja, Romania jne. Olen pitänyt unkarilaisia fiksuna kansana, ehkä koska ovat meidän veljeskansamme, tosin eihän tuo toinenkaan veljeskansa kovin korkeaa arvostusta nauti koiriensa kohtelun suhteen.
Lisäksi löytyi eläinsuojeluorganisaatioita, jotka "pelastavat" koiria ja samalla huijaavat ihmisiä. Ja niitä eläimiä myös.

Kuinka raadollista tämä kaikki onkaan! Osa ihmisistä uhrautuu pelastaakseen hädässä olevia koiria, joka tehtävänä on loputon, toiset käyttävät näitä onnettomia koirariepuja huijaukseen. Hyvissä olosuhteissa elävät koirat puolestaan saavat ihmiset pyörittämään suurta bisnestä siinä ohessa. Koiratarvikekaupat monine turhine tavaroineen ovat vain pieni osa sitä. 

Koirien ympärillä pyörii jättibisnes.

Huoh.

Romania

Ehkä sittenkin...?

Kysymys on, että ehkä sittenkin meille tulee vielä joskus koira. Siis ehkä. Kysyin meitin isännältä eräänä päivänä, miten se olisi tuo koiranhankinta, hän vastasi, että ei enää ikinä. Meni viikko tai pari ja koiratarhalla oli kotia etsivä suloinen chihuahua-koira, käväisin kysymässä tietokoneensa äärellä istuvalta ukkokullalta, että miten olisi pieni chihuahua? Nyt olikin heti eri ääni kellossa ja siitä lähtien on hänkin aktiivisesti etsinyt koiraa. Tuo chihuahuakoira löysi uuden kodin tunnin sisällä, mutta valitettavasti muualta...

Aiheeseen sopien kävimme kahdella löytökoiratarhalla.

Ensimmäinen tarha oli pienehkö, vapaaehtoistyöllä eli ilman kaupungin rahoitusta toimeentuleva, Franziskus Tierheim, joka aktiivisesti toimii myös eläinten suojelemiseksi isommallakin saralla, eläinten kaltoinkohtelua yms. vastaan. Siellä on koirille ainoastaan 30, kissoille 50 ja pieneläimille 40 paikkaa. Tämä löytöeläinkoti sijaitsee Hagenbeckin eläintarhan kupeessa, tiedoksi teille Hampurissa vieraileville.
Lähdin käymään siellä yksikseni ja arvatenkin aloin heti parkumaan, kun perille pääsin. Siellä oli mm. tämä suloinen mäyräkoira, joka sai ihmiset liikkeelle. Siitä oli tullut kuulemma tuhansia kyselyjä, koira meni ns. kaupaksi kuin kuuma sämpylä, kuten täällä bruukataan sanoa. Se olikin kiva koira, rauhallinen ja itsevarma. Kodittomaksi se oli tullut isäntänsä kuoltua yllättäen.
Lisäksi siellä oli 8 koiraa, jotka olivat peräisin ns. Compulsive Hoarding-huushollista. Koiria siellä oli ollut peräti 60, pienikokoisia rotukoiria, jotka olivat lisääntyneet miten sattuu. Nämä koirat eivät tunteneet talutushihnoja eikä muita ihmisiä, olivat ulkoilleet ikänsä vain omalla pihalla, turkit hoitamatta, koirilla ikää pennusta 5 vuoteen. Näitä huostaanotettuja koiria oli nyt sijoitettu useille löytöeläintarhoille. Tähän koiratarhaan oli lisäksi tulossa seuraavana päivänä 8 koiraa Romaniasta.

Herr Lehmann

Se toinen tarha on edellistä suurempi, tällä hetkellä koiria 117, kissoja 407 ja lisäksi muita eläimiä 978 yksilöä! Se on kaupungin ylläpitämä tarha, hieno paikka todella. Siellä kävimme yhdessä eikä tällä kertaa tarvinnut edes kyyneliä vuodattaa. Niin nopeasti sitä karaistuu.
Tarha sijaitsee lähellä satama-aluetta. Tarhalla oli mm. myös pieni lampi, jossa koirat voivat lenkillänsä poiketa kahlaamaan tai leikkimään vesileikkejä. Koiria käyvät taluttamassa lukuisat vapaaehtoiset lenkittäjät.

Ulkotiloja

Sisätiloja

Erikokoiset ulkotarhat ovat hiekkapohjaisia, se oli minusta positiivinen asia. Hyvin keskenään toimeentulevat koirat olivat samalla ulkoilualueella pienissä porukoissa, Pienkoirien "menekki" on nopeatahtista, isoja koiria joutuvat pitämään huomattavasti kauemmin. Ns. suojamaksu koirista on sekarotuiset 160 € ja rotukoirat alkaen 230 €.

Täällä on sangen yleistä hankkia "käytetty" koira, lähes kaikki Vilin kanssa tapaamani koirat olivat jostain "pelastettuja", eläinlääkärimmekin koira oli tarhalta kotoisin. Julkkiksilla sama juttu.

Aina perjantaisin teeveessä.

On tullut kahlattua lukematon määrä kodittomien koirien nettisivuja. Ainakin Romaniasta, Bosniasta, Unkarista, Kreikasta, Espanjasta, Puolasta, Ukrainasta ja Italiasta etsivät kodittomat koirat uusia koteja, osa on on vielä kotimaissaan ja osa Saksassa hoitoperheissä. Kaikkien tarina on surkea. Suurin osa onneksi terveitä, mutta paljon myös sokeita, kuuroja, yksisilmäisiä, kolmijalkaisia jne. Olen yrittänyt lukea niitä sen enempää syventymättä sisältöihin.
Uskomatonta, että ympäri Eurooppaa on miljoonia koiria ym. eläimiä hylättyinä. Suuri osa näistä koirista on aluksi ollut lasten leikkikavereina pikkupentuina, jotka kasvettuaan heitetään kadulle ja hankitaan uusi lelu lapsille.

Huuhaailmoituksia

Sitten on tuo "apula"-alue. Selasin paikallisia pikkuilmoituksia netissä. Arviolta ainakin puolet niistä oli ilmoituksia erirotuisten koirien pennuista, ihan ilmaiseksi, jota en ollenkaan ymmärrä, usein huonolla saksankielellä kirjoitettuja ilmoituksia. Pentutehtailua? Kyllä. Samaa ilmoitusta jaettu koko maahan, mitenkähän se toimii se hyötypuoli, kun ilmaiseksi luvataan vai kalastellaanko näissä ilmoituksissa jotain muuta arvokasta? Tuossa esimerkissä oli yhtä rotua, mutta näitä samoja on useista roduista. Pennut 8-viikkoisia ja tulevat kuulemma kaikkien kanssa hyvin toimeen...

Sokerina pohjalla? Laboratoriokoirat!!! Ja minä olen elänyt vielä siinä illuusiossa, ettei koiria paljonkaan enää käytetä koe-eläiminä laboratorioissa. Kattia kanssa. Niitä luovutetaan aika ajoin laboratorioista adoptoitaviksi joka vuosi tuhansia koiria, pääasiassa puhdasrotuisia beaglejä, ei vain Saksassa, vaan ympäri Eurooppaa.
Näitä koebeaglejä on kaksi ryhmää, ne varsinaiset laboratoriokoekoirat ja ne "synnytyskoneina" toimivat laboratoriobeaglet. Kaikki koirat ovat luovuttaessa terveitä, iältään nuoria ja vanhempia, kuulemma koe-eläinkoirat ovat terveempiä kuin ne pentuja tuottavat nartut. Maailmanmenosta eivät ressukat tiedä mitään, ovat täysin kokemattomia kaiken suhteen, laboratoriossa syntyneet ja siellä eläneet. Niitä on kuulemma käytetty lähinnä mato- ja muiden loislääkkeiden kehittelyyn ja testaukseen.

Voi kuinka surkeaa oli lukea näitä(kin) nettisivuja. Niissä on kyllä ihan asiallista tietoa niistä koirista, ei mitään kauhukuvia laboratorioista tms. vaan neuvoja, miten tuollaisen koiran sopeutumisen tulee sujua, paljon neuvoja. Eräs nettisivu tässä.
englanninkielinen + englanninkielinen

Sopivan koiran löytyminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin luulinkaan.

Re: Kyselytunti

1.  Miksi juuri tiibetinspanieli?

Niinpä. Miksi tiibetinspanieli. En ollut koskaan aikaisemmin edes tuntenut ainuttakaan tiibettiläistä. Sen sijaan monia vuosia sitten lähellämme asui eläkeläismies, jolla oli tiibetinspanieli. He kaksi olivat aina kävelyllä, monta kertaa päivässä ja näin heidät päivittäin usean vuoden ajan. Silloin jo ajattelin, että tuollaisen koiran haluan sitten, kun olen siinä iässä, että pitää "siirtyä" pienikokoisiin koiriin.

Olisitko ottanut toisen koiran/rodun, jos olisit tiennyt etukäteen Vilin terveydentilan?

Tietoisesti en olisi koskaan ottanut sairastelevaa koiraa. En myöskään olisi ottanut koiraa huonomaineiselta kasvattajalta, jos olisin sen etukäteen tiennyt. Vili vaikutti aivan täydelliseltä pennulta ja sitä hän olikin heikosta terveydestään huolimatta. Luonteeltaan täysi kymppi.
Ehkä Vilin oli tarkoitus päätyä meille. 
Olin nimittäin kontaktissa Vilin kasvattajaan sekä erääseen toiseen, tunnetumpaan kasvattajaan Salossa. Tuo Turussa asuva kasvattaja ei vastannut ja niin päätin lähteä Saloon sen toisen kasvattajan pentuja katsomaan. Kirjoitin hänelle vastausviestiä sähköpostiin ja samalla sekunnilla, kun lähetin viestini hänelle, sain sähköpostia siltä turkulaiselta kasvattajalta. Niinpä samantein peruin Saloon lähtöni ja mieluummin hain pennun läheltä. Niin päädyin Viliin.

Kolme parhainta muistoa Vilistä?

Kaikki ne muistot, jotka eivät liittyneet sairasteluun, olivat niitä hyviä muistoja. Niiden lisäksi Vilin suhtautuminen muihin ihmisiin ja varsinkin lapsiin, ventovieraisiinkin, oli aivan ihanaa. 

Vili 4kk

Kolme mieluisinta kuvaa Vilistä ja sinusta & Vilistä yhdessä?

Tähän on vaikea vastata. Noita kuvia on paljon ja kaikki tavalla tai toisella mieluisia. Valitsen nyt ne, joista pidän ihan erityisistä syistä, vaikka olen ne aikaisemminkin julkaissut tässä blogissa. Tuo kuva Pekko-pojan kanssa kuvaa täydellisesti Vilin käyttäytymistä lasten kanssa. Alin kuva on ainoa, jossa olen Vilin kanssa. Videonpätkä on koottu kuvasarjasta, jossa Vili on vielä terve ja popsii niin rauhaisena ja nautinnollisesti perunaa, videossa tosin tahti on nopeampi, mitä se oikeastaan oli. Kuvattu 10 päivää ennen Vilin menehtymistä, ne ovat viimeiset kuvat Vilistä terveenä.

Vili ja naapuritalon 4-vuotias pikkupoika

Ainoa kuva meistä kahdesta

2. Jostain kommentistasi olen päätellyt, että miehesi on ulkomaalainen. Onko hän saksalainen? Miten hyvin miehesi puhuu suomea? Onko teidän kotona käyttämänne kieli suomi vai saksa?

Ihan oikein olet päätellyt. Vaikka asuimme Suomessa 19 vuotta, niin tuon ukkokullan suomenkielen osaaminen on sangen vähäistä, sillä terveytensä takia hän ei ollut enää moneen vuoteen työelämässä ja ilman työtoverikontakteja on kielitaitoa vaikea enää vanhemmalla iällä omaksua. Kotona puhumme aina saksaa, paitsi yksittäisiä sanoja tulee sanottua suomeksikin. Tuo mieheni olematon kielitaito oli pääsyy siihen, että muutimme Saksaan.

3.  Miten sää ooki noin ihana ?? Rehellinen ja suara vastaus pliis. 

Äläs muuta viserrä. Tottamaar mää olen ihana, Turust ko olen kotosi. Siäl on kaik nii ihanii, ainaski noi Heirekeenil syntyneet. Ihan kaikki ei pirä mua ihanana, mut joku sentäs, niin ku sää. Eiks olluki tarpeeks suara ja rehelline vastaus...

Ja sitten, minua kiinnostaa, miten tapasit miehesi? Miten te kaksi eri maasta olevaa satuitte yksiin. Sen ymmärrän kyllä, että rakkaus iskee kuin salama taivaalta eikä sitä välttämättä osaa selittää. Eikä edes tarvitse.

Juu, se tapaaminen olikin oikea kohtalon johdatus, kuten tietenkin muutkin kohtaamiset elämässä. Sitä muistelen vieläkin usein. En ole vielä koskaan kertonutkaan tätä tarinaa kenellekään. Tämä on nyt sellainen pitempi vastaus, vaikka voisin ihan yhdellä lauseellakin kuitata.

Olin silloin 18v. Minulla oli kouluajoilta peräisin oleva kirjekaveri Peter (se Peter-stoori on ihan oman juttunsa arvoinen, ehkä kerron joskus)  Itävallassa. Hänen äitinsä hankki minulle työpaikan sieltä heidän pienestä kylästään pienestä nunnien ylläpitämästä sairaalasta. Olin tavannut jo vuotta aikaisemmin Peterin ja äitinsä, kun olin ensimmäistä kertaa Saksassa töissä.

Lyhyen version mukaan lähdin sieltä nunnien sairaalasta lipettiin vähän niin kuin salaa. Siksi lähdin illalla, kun kaikki olivat kirkossa, otin mukaani ainoastaan olkalaukun, että en herättäisi yhtään huomiota ja passin farkkujeni takataskuun, jotta se ei häviä. Muut tavarani jätin. Kenkiini työnsin lappuset, missä oli kaikki tietoni, olin sen verran peloissani, että minulle ehkä voisi sattua jotain. Ei ollut kännyköitä silloin, ei...
Sitten ensin junalla pois sieltä kapeasta, pitkästä laaksosta isompiin ympyröihin ja sitten liftasin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Joku otti minut kyytiinsä ja ajoi seuraavaan kaupunkiin asti. Sitten liftasin seuraavaan autoon. Se mieskuski parkkeerasi jossain vaiheessa erään majatalon pihalle ja alkoi ehdottelemaan sopimattomia. Minä nousin heti autosta pelästyksissäni ja matkani eteni sitten kävellen. En uskaltanut heti jatkaa liftaamista.

Ylitin Saksan ja Itävallan rajan kävellen, rajavartijat tutkivat passiani tarkkaan, kysyivät, minne matka, sanoin, että Suomeen. Sitten kysyivät vielä, mitä opiskelen, passissani kun luki ammattina opiskelija. Siihen vastasin, että opiskelen elämää...

Saksan puolella alkoi tuntua jo aika lohduttomalta, säkkipimeä yö eikä juurikaan liikennettä eikä mitään majataloakaan näkyvissä. Olin Lindau-nimisen kaupungin alueella, matkaa takanani noin 70 km ja päätin yrittää onneani taas peukalokyydillä. Asetuin tien varteen tietämättä, että se tie ei johtanut minnekkään. Se selvisi minulle, kun yksi auto pysähtyi, koska olivat ihmetelleet, miksi joku liftaa jonnekin, missä ei mitään ollut. Siinä oli kyydissä tämä tuleva mieheni, myös 18v. Hän vei minut yöksi isovanhempiensa luo ja siitä se tarina sitten alkoi. Monien mutkien ja pitkän tauon jälkeen jatkuu edelleenkin.
Silloin oli maanantai, helluntain toinen päivä. "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä".

Jäätkö Saksaan loppuiäksesi? Vai vieläkö Auran rannat tulevat kodiksi joskus?

Tulevaisuudesta en tiedä. Aikomuksena ei ole palata Suomeen eikä edes Auran rannoille, mutta olen tähän ikään mennessä jo oppinut sen, että elämä heittelee ihmistä, miten tahtoo. Kuten sananlaskukin sanoo: Ihminen päättää, Jumala säätää.

Vili-vauva

Sinun ja Vilin ensikohtaaminen? Missä ja miten ja millainen se oli? 
Tässä kysymyksessä voisikin olla haaste kaikille kertoa omassa blogissaan tästä.

Ensi kertaa näin Vilin kasvattajansa luona Turussa. Koira-asiantuntijatukena oli mukana hyvä työkaverini, ystäväni. Kahdesta samanikäisestä urospennusta, eri pentueesta tosin, oli tarkoitus valita. Se toinen oli vaalea kuten juuri edesmennyt Hessu-koirani, ja se tuntui sen takia niin läheiseltä. Se oli kuitenkin hyvin peloissaan sylissäni, sydän pompotti vauhdikkaasti. Vili oli sen sijaan hyvin iisi, tyyni ja rauhallinen. Vaihtelin näitä kahta pentua sylissäni lukuisia kertoja ja loppujen lopuksi päädyin Viliin. Vilin etuina oli itsevarmuuden lisäksi pitempi kuono ja luonnollisen kokoiset mantelisilmät, kun sillä vaalealla koiralla oli lyttykuono ja ulkonevat silmät.
(Lyhyt kuono+mulkosilmät ilmenevät yhdessä. Lyhyen kuonon vuoksi silmillä ei ole tarpeeksi tilaa asettua kauniisti paikoilleen.)
Muuten pennunnoutotilanne oli levoton, yksi koira oli suljettuna kylpyhuoneeseen, jossa se haukkui taukoamatta, naapuri hakkasi seinään metelin takia myös melkein tauotta ja ne tusina tiibetinspanielia hyöri ja pyöri ympärillä, tuoleilla ja pöydillä niin, että oli vaikea keskittyä noihin pentuihin. Lisäksi kaikki ikkunat olivat sepposen selällään kylmästä talvisäästä huolimatta.


Mikä on elämäsi motto, se johtava lause elämässäsi?

Käytän runsaasti sananlaskuja ja muita sen tyyppisiä viisauksia ohjeinani. Tuo tapa lienee jo lapsuudenkodista opittu. Etsin ikävistäkin asioista aina jotain hyvää, positiivista. Yritän olla kiitollinen kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta. Ajattelutapani on positiivinen, luotan siihen, että kaikki mitä minulle tapahtuu, on hyväksi, vaikken sitä aina suinkaan ymmärrä.

4.  Mikä saksalaisesta ruoasta on suosikkisi? 

Saksalainen ruoka onneksi ei ole kovinkaan eksoottista eli maistuu suomalaisellekin ihan kuin kotona. Ehdoton herkku näistä paikallisista ruokalajeista on Käsespätzle eli juustopasta, sitä syödään eteläisessä Saksassa useina erilaisina versioina. Siinä on sikäläisen tavan mukaan itsetehtyä pastaa (Spätzle), juustoa, paistettua sipulia sekä runsaasti kaloreita. Valmista Spätzleä voi ainakin kausittain ostaa ehkä Suomestakin.

Toinen täkäläinen herkkuruoka on, kuten nimikin sanoo, itäpreussilainen Königsberger Klopse eli Königsbergin lihapullat, sitä söin ensimmäisen kerran mieheni isoäidin valmistamana. Ihan outo ruokalaji oli, mutta tykkäsin kovasti. Siitäkin on monia versioita. 

Ovatko teidän lapset kaksikielisiä?

Toinen on ja toinen ei. He ovat käyneet koulunsa Suomessa. Toisella oli onni saada opiskella saksaa omassa lähikoulussaan, mutta toisen olisi pitänyt vaihtaa koulua ja olisi tullut hankala koulumatka. Siksi toinen joutui opiskelemaan englantia. Alkeellista saksaa osaa hänkin kyllä. 
Olimme mieheni kanssa siihen aikaan eronneita, olemme siis 2. kertaa keskenämme aviossa.

Oletko vielä alkanut nähdä unia Vilistä?

Kovasti olen toivonut näkeväni lohdullista unta Vilistä, mutta se toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä en ole vielä valmis näkemään unta Vilistä?

5. Millainen koirahistoriasi on? Mikä oli ensimmäinen murre ja miten siihen päädyttiin? 

Musti

Ensimmäisen murreni sain noin 9 vuotiaana säälimättömän ruinaamisen tuloksena. Ihan pienestä alkaen halusin koiran ja ikuisesti muistan sen tiistaipäivän, jolloin leikin kotonani naapurintytön kanssa. Isäni tuli kesken työpäivän kotiin ja sanoi, että nyt lähdetään hakemaan koiraa. Pöytyältä haimme Mustin, se oli karjalankarhukoiramix ja silloin 3kk ikäinen.
Onnellani ei ollut rajoja! Musti oli lapsuuteni leikkikaveri, kävimme hiihtelemässä kahdestaan, meillä oli paljon hauskaa yhdessä. Mustista oli myös paljon riesaa, päävastuu koirasta oli minulla ja olin siihen kyllä ihan liian nuori. Musti hajoitti kaiken mahdollisen kotonamme, se sairastui myös penikkatautiin, mutta selvisi hengissä. 
Olin 12 vuotias, kun vanhempani antoivat Mustin pois. Elämäni ensimmäinen tragedia. Kannoin vuosikausia siitä kaunaa vanhempiani kohtaan. ( Klikkaa lisää Vilin edeltäjäkoiria )





Mä olen itse oppinut kuta kuinkin jokaisen meidän koiran myötä jotain enemmän tai vähemmän tärkeää koirista, onko sulla näin? Mitä ne asiat ovat? 

Tärkein oppimani asia on, että jokainen koira on yksilö. Kaikki samanrotuisetkin ovat erilaisia, ei ole kahta luonteeltaan tai älykkyydeltään samanlaista koiraa.
Minulla on ollut koiria, jotka ovat hyvin oppivaisia, kuten Niilo-lapinkoira, aivan huippu. Sitten minulla on ollut yksi ihanan hömelö koira, Hessu-lapinkoira. Oppimiskyky sangen rajallinen, mutta niin ihana rakastettavan kiltti ja lapsekas koiruliini.
Olen oppinut myös, että koiraa ei pidä valita ulkonäön mukaan, vaan ominaisuuksien perusteella. Siis esim. ajokoira ei sovellu ei-metsästävälle ihmiselle, saksanpaimenkoira, bordercollie ja muut työkoirat tarvitsevat töitä, niistä ei ole sohvaperunoiksi. Haukkuvaksi jalostettu rotu, kuten esim. suomenpystykorva tai puli eivät sovellu kerrostaloon jne.


6. Rakkaimmat muistosi Vilistä? Onko yhtään tuntunut siltä, että kuitenkin voisit vielä harkita koirulin ottamista? 

Kuten tuossa edellä jo mainitsinkin, kaikki ne ajat, jolloin Vili oli terve, olivat niitä parhaita aikoja Vilin kanssa. Nautin aivan valtavasti Vilin terveistä päivistä, niistä, jolloin Vili oli leikkisä, niistä, jolloin Vili nukkui yöt, päivistä, jolloin Vilille maistui ruoka.
Tyhjyys kotona on ollut käsin kosketeltavaa Vilin lähdön jälkeen. Kaipaan koiraa elämääni, viimeiset 35 vuotta minulla on tauotta ollut koira, ainoastaan ennen Vilin tuloa perheeseemme, olimme 2kk ilman koiraa. 

Olen katsellut kodittomien koirien kuvia ja heltynyt erään 8 vuotiaan kettuterrierin kohdalla, joka on tullut kodittomaksi isäntänsä sairastumisen johdosta. Siitä huolimatta joku estää minua haluamasta sitä koiraa ihan oikeasti. Jotenkin en halua "vierasta" koiraa kotiini. Haluaisin Vilin takaisin. En taida olla vielä kypsä uuteen koiraan. Ihan ajankohtainen se asia ei ole muutamasta muustakaan syystä. Mutta se ajatus on kuitenkin olemassa, ehkä eräänä päivänä olen avoin uudelle murrelle. 

7. Aiotko jossain vaiheessa purkaa/tutkia Vilin sairaushistoriaa, niiden syitä ja mahdollista yhteyttä kuolemaan johtaneeseen sairaukseen?

Toivon, että joskus kykenen siihen. Toistaiseksi se tuntuu liian ahdistavalta. Sellainen käsitys minulla on, että leukemialla ja immuunisysteemin heikkoudella on yhteys ja että leukemiaa on hyvin monta erilaista, toisistaan poikkeavaa muotoa.
Minulla on muutamia lyhytvideointeja (eläinlääkäriä varten) Vilistä parilta eri päivältä, otin myös muutaman kuvan Vilin viimeisenä aamuna kotona. En ole kumpiakaan katsonut vielä.

Näetkö Vilin aikaisemmat oireet (esim. allergiaoireet) nyt eri valossa, kun Vilillä todettiin leukemia?

Allergisuuden suhteen en oikeastaan. Tulin jo aikaisemmin siihen lopputulokseen, että Vilin synnynnäisesti heikko immuunisysteemi ei toiminut kuten piti eikä kyse ollut aivan tyypillisestä allergiasta ollenkaan. 
Sen sijaan Vilin kuukausittain toistuvat päivän parin syömättömyysjaksot ja yövalvottamiset, kävelyhaluttomuus yms. sekä painonpudotus ovat todennäköisesti olleet jotain muuta, kuin mitä luulin. Pidin niitä aina vaan närästyksenä, vatsakipuina. Toisaalta närästyslääke ei tuonut apua eikä Vili pitkään aikaan enää oksennellut näissä tilanteissa, kuten aiemmin. Mitä lie ollut. Eläinlääkäri sanoi, että akuutti leukemia oli se ehdottomasti todennäköisin, mutta että taustalla saattoi olla joku muukin pahanlaatuinen syöpäkasvain.

Kuinka miehesi voi nyt? 

Olosuhteisiin nähden hyvin. Vilin sairastuessa hän oli teho-osastolla, nyt kuukauden pituisen kuntoutussairaalajakson jälkeen vointi on ok. Ainakin yksi isohko leikkaus on vielä tiedossa.

*******

Siinä ne nyt tulivat, vastaukset nimittäin. Hiukan on tunne, että ehkä liiankin avoimesti tuli mainittua joitakin privaattiasioita. Toisaalta niistä kaikista on niin kauan aikaa, että eivät kosketa enää ketään. 
Luulen myös, että joihinkin kysymyksiin vastasin pikkuisen ohi, minulla on se valitettava tapa huomaamattani vastata muuhun kuin mitä kysytään. Itse en yleensä huomaa, että menee ohi...
Jo kouluaikana sain paljon noottia siitä, että kirjoittamani aineet ja esseet eivät täysin vastanneet otsikkoa, vaan olivat vain sinne päin ja hiukan ohi. 
Ja bloggeri jakaa rivejä kuten sattuu ja päättää puolestani. :)

Kyselytunti

Olen kirjoittanut tätä blogia 3,5 vuotta. Paljon olen kertonut, paljoon olen vastannut. Kuitenkin ehkä mielessänne piilee joitakin kysymyksiä, joihin olisi mielenkiintoista saada vastaus. Henkilökohtaisia sekä blogini aihepiiriin kuuluvia. Seikkoja, jotka ovat jääneet epäselviksi, uteliaisuudesta ponnahtavia kysymyksiä tai ihan mitä vaan. Kysymyksiä, joihin ei edes google löydä vastausta.

Joten sana on vapaa. Esittäkää kysymyksiä!
Aikaa viikko.

Vastaan jokaiseen, jollakin tavalla, lyhyesti tai pitkästi. 

Jäniksenä Hampuriin

Hampurin eläinsuojeluyhdistys kertoo toistaiseksi onnellisesti sujuneesta koiraressun seikkailusta. Hampurin satamassa purettiin noin viikko sitten lastia Intiasta saapuneesta rahtilaivasta ja sieltä löydettiin koneen osia sisältävästä kontista heikosti hengittävä, laiha koira. Se oli noussut laivaan Intiassa Mundra-nimisessä satamakaupungissa, joka sijaitsee Intian länsirannikolla. Laivassa se oli päätynyt kyseiseen konttiin ja löydettiin siis vasta Hampurissa.

Matka oli kestänyt viisi viikkoa ja ilmeisesti koira oli pysynyt hengissä juomalla konttiin kertynyttä kondenssivettä. Tämä keskikokoinen, sekarotuinen koira arvioitiin noin 5-vuotiaaksi, painoa oli löytöhetkellä noin 6 kiloa. Koirahoitolan hoitajat antoivat urhealle pojalle nimeksi "Ranjid". Tämä "sitkeä sissi" on edelleen tehohoidossa, saa päivittäin elektrolyytti-infuusioita ja korkeaenergistä ravintoa. Nyt Ranjid jo syö itsekin ja kykenee seisomaan.

Germany-spesiaali Nr.5

Vaihteeksi tällainen sekalainen juttu täältä maailmalta. Jokalai ja pal erilaissi assioi. Vaik kui kulttuuri tääl on melke kui Suomes, nii silti on pal iha erilaistkii. Pikkujutui, mut kuiteski skriivaamise arvossi. Harvemmi mittää suuri jutui onkaa. Ja jos tää meiä murre o liian vaikkiaa, nii tosa alempan on kaik suameks.

(Joka lajia ja paljon erilaisia asioita. Vaikka kulttuuri täällä on melkein kuin Suomessa, niin silti on paljon ihan erilaistakin. Pikkujuttuja, mutta kuitenkin kirjoittamisen arvoisia. Harvemmin mitään suuria juttuja onkaan. Ja jos tämä meidän murteemme on liian vaikeaa, niin tuossa alempana on kaikki suomeksi.)

Kukkia

Jonkun tutkimuksen mukaan saksalaisten suosituin ruukkukasvi vuodesta toiseen, aina parhaan kolmen joukossa, on syklaami eli täkäläisittäin Alpenveilchen. En kyllä olisi uskonut, muistelen, että syklaami oli joskus monenmonta vuosikymmentä sitten Suomessakin oikein suosittu. Nyt syksyn tullen ovat kukkakaupat pullollaan syklaameja, joten kai sen suosioon on uskominen. Halpojakin ovat, hintahaarukka 1-3 euroa.


Variksia

Varikset Hampurissa ovat mustia eli mustavariksia. Niitä on runsaasti tässä meidän asuinympäristössämme. Harakoita on myös iso populaatio. En ole nyt vuoden aikana nähnyt ainuttakaan harmaanmustaa varista, Suomessa en muita koskaan nähnytkään. Mustavariksia kylläkin yhden ainoan kerran keväisellä muuttomatkallaan.


Paristoa ostamassa
Nyt on pakko kertoa yksi kesäinen kokemukseni Hampurin Alsterin rannoilta. Olin Jungfernstiegillä suomalaisen ystäväni kanssa ja koska aikomukseni oli ostaa rannekellooni uusi paristo, niin ajattelin poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan liikkeeseen. No, hetipä siinä kulmassa komeilikin kello- ja koruliikkeen kyltti. Tosin siinä luki Rolex, mutta ajattelin, että paristolla ne rolexitkin kai käyvät. Olin varautunut siihen, että paristot siinä liikkeessä maksavat ehkä hieman enemmän kuin muualla.

En ollut varautunut siihen, että se olikin enemmän kuin luksusluokan liike. Olin juuri avaamassa ovea, kun se sisältä käsin aukesikin, komea, siististi pukeutunut mieshenkilö avasi sen. Astuin upottavalle matolle sen miehen kumartuessa puoleeni ja kysyessä "miten voin palvella".
Sillä sekunnilla tiesin olevani aivan väärässä paikassa. En ikinä ole nopeammin yrittänyt koota itseäni, miten selviän tilanteesta pakenematta suin päin ovesta ulos. No, sanoin tälle ovimiehelle, että taidan olla väärässä liikkeessä, mutta että pariston tarvitsisin. Hän kysyi kelloni merkkiä, sanoin, "ei aavistustakaan, joku halpa merkki kai" ja ojensin kellon hänelle. Hän tutkaili sitä ja sanoi, että "valitettavasti tämä merkki ei kuulu valikoimiimme." Hän kuitenkin neuvoi ystävällisesti minulle lähistöllä sijaitsevan kelloliikkeen.

Olin ihan pöllähtänyt liikkeestä tultuani tuon kohteliaan ovimiehen pitäessä ovea auki ja toivottaessa "hyvää päivänjatkoa". En ollut ikinä aikaisemmin asioinut niin hienossa putiikissa, enkä nytkään edennyt kuin kynnysmatolle asti. Ihan kuin olisin ollut hetken miljonäärien maailmassa.
Kotona piti oikein netistä katsoa lisätietoja. Asiakaspalautteen mukaan tuo firma on saanut keskiarvona 5 tähteä eli maksimin. Asiakkaalle siellä tarjotaan aitoa samppanjaa (ei siis mitään kuohuviiniä), kahvia ja mitä ikinä haluaa ja niin usein kuin maistuu. Kuulemma sitä tarjoilutoivetta tiedustellaan asiakkaalta hyvin tiuhaan, ei ainakaan tarvi kuivin suin siellä koru- ja kellokauppoja tehdä. Pikkuhuppelissa ostaminenkin on varmaan hauskempaa. Myyjällä on aikaa asiakkaalle tarvittaessa vaikka koko päivä. Ja asiakkaalla ilmeisesti tilillään vastaavasti reilusti katetta.

Ja ostinko kellooni pariston? Kyllä, ostoskeskuksemme Mister Minit myi sellaisen minulle, hinta 8 euroa.


Ristiinrastiin
Mielelläni ratkon haasteellisia ristikoita, en sellaisia naistenlehtien heppoisia, joihin ei tarvita yhtään pohtimista. Kirjoitan ristikkooni aina kuulakärkikynällä, siinä uskossa ja toivossa, että kirjoittamaani ei tarvitse korjata. Kaikkein hauskinta on täyttää ristikkoa, jonka joku toinen on jo toivottomana hylännyt. Siitä saa suoranaista tyydytystä, kun itse osaa jotain, mitä toinen ei osannut.
Työpaikalla joskus luppoaikoina ratkaisimme porukalla Turun Sanomien lauantairistikkoja, se oli hauskaa hommaa. Ne TS:n ristikot, jotka olivat luokiteltu sanalla "vaikeahkoja" olivat minulle kyllä ihan liian haasteellisia, niistä en yksin selvinnyt ikinä. Joskus jopa TS:n "helppo" ristikko antoi aivosoluille hommia enemmän kuin etukäteen olisin osannut odottaa.

Nämä saksalaiset ristikot ovat ihan hirveitä. Ne ovat vuosikymmeniä pysyneet samanlaisina, niissä ei ole piirroksia ja takuuvarmasti on itsestään selvää, mihin vastaussana kuuluu kirjoittaa. Haastetta ei ole ollenkaan. Ratkottavat asiat ovat esim. Hampurin rekisteritunnus? lyhenne sanalle Uusi Testamentti? "tai" englanniksi? "kolme" italiaksi? Täysin idioottimaista. Siitä johtuen nykyään en ole enää päässyt kunnon ristikoita täyttämään.


Tomaatit & potaatit

Tykkään tomaateista. Suomessa ostin ympäri vuoden kotimaisia, maksoi mitä maksoi. Ne olivat aina herkullisia, varsinkin kesällä. Raakana syötyinä tai leivän päällä mustapippurin kera, aah, voiko makoisampaa ollakaan! Täällä meidän kaupoissa tomaatit ovat kuvan mukaisia. On myös kirsikkatomaatteja yms., mutta ei irtotomaatteja. Nämäkin ovat "kotimaisia" täällä, mutta eivät maistu millekään. Luomutomaatteja en ole vielä ostanut, mutta nyt seuraavaksi aion siirtyä niihin. Jos ne edes maistuisivat tomaatille.

Perunoita myyvät kaikki kaupat verkkopusseissa. Harmillisesti niissä perunoiden koko on täysin sattumanvarainen, isot ja pienet sekaisin. Isoista marketeista saattaa löytyä perunaa myös irtomyynnistä näiden pakattujen lisäksi. Pusseissa on tuottajan nimi ja perunalajike mainittuina. Perunat ovat olleet ihan hyviä, ei valittamista. Suomalaisia uusia perunoita täällä ei harrasteta, uusi sato korjataan vasta isokoisina mukuloina.

Kahvi

Saksalainen kahvi ei ole hyvää. Kaikki ulkosuomalaiset kahvinjuojat kaipaavat suomalaista kahvia. Sitä saavat vieraat Suomesta tuoda tänne tullessaan ja kotimaan lomalla niitä raahataan itse kapsekillinen mukaan. Suomalainen kahvi on vaaleampaa paahdoltaan ja maultaan miedompaa.

Saksalainen kahvi taas on tummapaahtoista ja väkevää. Suodatinkahvi on jauhettu huomattavasti hienommaksi kuin suomalainen kahvi. Kahvipaketeissa on eroja, joka merkistä on usea miedompi tuote, ja usein niissä on myös merkintäasteikko väkevyyden mukaan. Kofeiinitonta kahvia juodaan myös runsaasti.
Olen kokeillut tämän vuoden aikana useita kahvilaatuja. Nyt hoksasin, että kahvi kuin kahvi maistuu hyvältä, jos laittaa sitä mitallisen/lusikallisen vähemmän kuin jos keittäisi suomalaisesta kahvista. Johtuu ilmeisesti siitä hienosta jauhatuksesta.
Yllättynyt olin, kun kuulin uutisista, että yli puolet saksalaisista juo päiväkahvit, itäpuolella asuvista saksalaisista jopa lähes 70%. Siitäkin huolimatta kahvin kulutus on pohjoismaissa suurempi kuin Saksassa. Tuo päiväkahvitapa selittää myös nuo yllättävän monet leipomot, joita on joka kulmassa. Täällä on jopa käsite "päiväkahvin aikaan". Minun piti kysyä mieheltäni, mitä se tarkoittaa, kun jotain tapahtuu "päiväkahvin aikaan". Kuulemma klo 15-16. Täällä Hampurin suunnalla kakkukahvit ovat nimeltään "Kaffeeklön" eli jutustelua kahvitellen.
Kahvin hinta on korkea, noin 5 euroa paketti, tarjouksessa reilun euron halvempaa.


Sairaalamaksut
Kun nyt on kokemusta asiasta, niin kerronpa, että omavastuu sairaalapäiviltä on 10 euroa per vrk ja se peritään 28 päivältä eli yhteensä 280 euroa kalenterivuodessa. Sen jälkeen saa sitten maata sairaalassa ihan ilmaiseksi loppuvuoden.

Ambulansseista tuli mieleen, että niiden sireeni täällä on ihan kauhean kovaääninen. Jos kadulla sattuu olemaan välittömässä läheisyydessä ambulanssiin, joka laittaa sireenin päälle, niin se oikein sattuu korvissa. Tässä meidän lähellä on isohko risteys ja juuri meidän talon kohdalla kaikki hälytysajoneuvot laittavat sireenin päälle. Sisälle asuntoon se kuuluu ihan siedettävän kovaa, mutta ulkona ohiajava on kyllä varmaan sallitun desibelin ylärajoilla. Toki suurkaupungissa on enemmän meteliä eli ehkä se on pakko olla näin.
Nettitietojen mukaan se metelin määrä olisi 10 metrin etäisyydestä 120 dB, mutta jalkakäytävän ja ajotien välillä ei ole kuin metri-kaksi. Suomessa asuimme vastaavalla paikalla yhtä ison risteyksen lähellä ja jatkuvasti ajoivat nuo hälytysautot ohi, mutta ei sentään korviin sattunut.

Ken tähän saakka jaksoi lukea, niin on ansainnut 10 pistettä ja papukaijamerkin, kuten 1960-luvulla oli tapana sanoa!

Germany-spesiaali Nr.4

Muutto hansakaupungista toiseen. Tiesittekö muuten, että Suomen ainoa hansakaupunki on Turku? Ja että Hampuri on myös hansakaupunki.

No niin. Nyt on vuosi vierähtänyt tällä vieraalla maaperällä. On aika tehdä katsaus kuluneeseen vuoteen. Harvoin, jos koskaan on elämässäni tapahtunut niin paljon, kuin nyt "männä vuonna".

Ensinnäkin, emme kadu ollenkaan päätöstä muuttaa tänne. Koti-ikävä, ihmeellistä kyllä, ei vaivaa ollenkaan eli kotini on siellä, missä asun. Sen sijaan kyllä kaipaan Suomeen jääneitä perheeni jäseniä, lapsenlapsia ja sitä pienempiä, heitä on kyllä ikävä. Onneksi yhteydenpito isompien kanssa hoituu nykyvehkeillä hyvin, pienempien kanssa ei ollenkaan. Se on harmi.
Kompromisseja on ollut pakko tehdä, kaikkea ei voi saada eikä elämä muutenkaan ole mikään toivekonsertti. Toivoa kyllä voi, mutta mitä soitetaan, on sitten eri juttu.

Koko muuttomme sujui hyvin, kaikki aikataulun mukaisesti, ei mitään harmeja matkalla, asunto löytyi "heti" eli viikossa. Tämä oli ensimmäinen ja ainoa asunto, jota kävimme katsomassa. Ja heti tärppäsi. Olimme varautuneet etsimään asuntoa useita kuukausia, joten oli mukava yllätys löytää sellainen heti. Ihan kuin tämä huoneisto olisi ollut täällä odottamassa vain meitä. Oli aika vinhaa, että tuossa porraskäytävässä ovipielessämme oli pienellä pöydällä edellisiltä asukkailta jääneet kaksi ruukkukasvia, rahapuu ja joulukaktus. Ihan samat kasvit, jotka toin muuttokuormamme mukana Turusta.

Me viihdymme erinomaisesti näillä uusilla asuinkulmillamme. Vaikka osuisi kohdalle iso lottovoitto, niin tuskin muuttaisimme muualle. Yhtään huonoa puolta en keksi asumisestamme, omasta mielestämme meillä on jopa talon paras huoneisto sijainniltaan.

Ulkomaalaisten määrä täällä meidän kulmillamme on 18%, kun koko Hampurissa se on 13%. Kaupunginosamme asukkaista on 48% taustaltaan maahanmuuttajia, mutta nykyisiä Saksan kansalaisia, koko Hampurissa 26%.

Hampurissa asuu vakituisesti noin 800-900 suomalaista, lisäksi kaikki opiskelijat, harjoittelijat yms. Suurin osa täällä asuvista suomalaisista on naispuolisia.

Vaikka meidän aluemme on ns. työläiskaupunginosa, niin ei meille saakka välity minkäänlainen rauhattomuus, jos sellaista onkaan eikä tämän vuoden aikana ole lehtien perusteella tapahtunut täällä kuin "vain" kaksi puukotusta, toinen kuolettavasti osunut.

Kaikenkaikkiaan Hampurissa puukko heiluu yhtä tiuhaan kuin Suomessakin, harvemmin aseena on ampuma-ase. Rikoksia kyllä piisaa, erityisesti tietyillä alueilla, onhan tämä suuri satamakaupunki ja kuuluisa Reeperbahnkin on edelleen voimissaan.. Erikoisena pidän sitä, että täällä on ollut usea tapaus nyt vuoden aikana, jolloin raiskauksen uhriksi on joutunut eläkeikäinen nainen. Eräskin oli juuri miehensä haudan ääressä, kun joutui uhriksi.

Ystäväpiiristäni olen valitettavasti menettänyt muutaman muutettuani tänne. En ikinä olisi uskonut, että pari heistä ei pidä omista yrityksistäni huolimatta enää yhteyttä, luulin olevani heidän kanssaan oikeinkin hyvä ystävä... Lisäksi menetin yhden ystävistäni yllättäen kuoleman kautta, viikkoa ennen Vilin lähtöä.

Kuin ihmeen kautta olen saanut kaksi vanhaa ystävääni takaisin! Olin tavannut heidät viimeksi ollessamme 16-18 vuotiaita, silloinen ystävyys oli lyhytaikaista, siinä iässähän kukin lähtee sitä omaa oksaansa kuka mistäkin etsimään. Siitä huolimatta jälleennäkeminen näiden nuoruuden ystävien kanssa tuntui siltä, kuin näitä puuttuvia vuosikymmeniä ei olisi ollutkaan.
Nämä ystäväni menneiltä ajoilta eivät tunne toisiaan eli ihan eri yhteydessä olen heihin tutustunut. Toinen heistä asuu nykyään Saksassa ja toinen Suomessa. Lisäksi sain juuri yllättävää postia vanhalta työtoveriltani 1990-luvulta, myös täältä Saksasta, hän ei edes vielä tiedä, että minäkin asun taas samassa maassa. Siis olen menettänyt kolme ystävää, takaisin sain kolme ystävää. Eikö elämä vaan järjestä hienosti näitä asioita ?

Noin viikkoa ennen Vilin kuolemaa sain kutsun naapuriin kakkukahville aikaisemmin kertomani suomea osaavan vanhan rouvan toimesta. Jännitin sitä aika paljon ja mietin, mennäkö vai ei. Totta kai menin, olisihan ollut aika loukkaavaa olla menemättä. Kahvipöytä oli katettu terassille, sää oli mitä mainioin ja meitä naisia oli viisi, taisin olla nuorin heistä. Kohteliaasti teititellen parantelimme maailmaa. Sherryä ja viiniä, kahvia ja leivonnaisia ja mukavaa oli. Kolmisen tuntia kului rattoisasti ja taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Jos minä "joutuisin" kutsumaan heidät kahville, niin meillä saisi juoda kahvinsa muumimukista tai vastaavasta, olisi varmaan shokki noille fiksuille naisille, joiden kanssa sain kunnian kahvitella. Kupit ja asetit siellä olivat "vimpan päälle", kaikki oli niin hienoa ja tyylikästä, pukeutumista myöten. Meillä kotona taas vallitsee karvahattutyyli. Saa nähdä, päädynkö koskaan tilanteeseen, että joku naapuri tulee meille kahville!

Tämä ensimmäinen vuosi on ollut todella rankka. En muista, että milloinkaan olisi yhdessä vuodessa tapahtunut näin paljon kaikenlaista. Ensin se koko muuttoruljanssi. Vaikka se sujuikin kokonaisuudessaan todella hyvin, niin raskas se oli. Sen jälkeen onkin sairasteltu kuukausitolkulla, läpikäyty sen tiimoilta yhtä jos toista, tosin nyt tulevaisuus näyttää valoisammalta, mutta paljon on vielä edessäkin. Keskivertoarkea ei ole ollut koko aikana. Laidasta laitaan, hyvistä uutisista suoraan lennossa ikäviin ja sitä rataa koko ajan. Kesän aikana on jälkikasvullemme syntynyt terveitä ja hartaasti toivottuja vauvoja kaksin kappalein, Liam ja Sofie, hyviä ystäviä on tavattu, monesta asiasta ilahduttu. Tunneskaalaa ylös alas.

Pahin oli tietenkin Vilin yllättävä kuolema, tiistaina en vielä tiennyt, että keskiviikkona Vili lähtee. Hilkulla oli, ettei isäntäkin lähtenyt saman tein, teholla kun oli.
Tästä kesästä olen viettänyt jo kaksi kuukautta yksin kotona, siitä onneksi edes 17 päivää Vilin kanssa ja niistäkin päivistä Vili sairasteli ~ 6. Sitten jäin aivan yksin. Onneksi isäntä (mikä ihmeen isäntä, kun ei ole koiraakaan enää...) palaa kohta puolin taas kotiin.

Suomalaisten ehdoton kiintopiste on Hampurin suomalainen merimieskirkko monenlaisella toiminnallaan, tietenkin kirkkona, mutta myös kielikoulu, sauna, myymälä, lastenkerhoja yms. sekä pienimuotoista majoitustoimintaa, tämä vinkkinä Hampuriin tuleville. En ole siellä vielä käynyt, ehkäpä joulumarkkinoille sinne sitten aikanaan.
Suomitalossa sijaitsi elokuun loppuun saakka Suomen Pääkonsulaatti. Nyt lähin on Berliinissä sijaitseva Suomen Suurlähetystö. Eli jos tarvitsee uutta passia, täytyy miettiä, mennäkö Berliiniin vai lentääkö Suomeen. Tuo Suomitalo/Finnlandhaus on rakennuksena virallisesti suojeltu erikoisen rakennustapansa vuoksi, aikoinaan ensimmäinen tällä tavoin rakennettu rakennus Saksassa.

Bussilinjat ovat ehtineet tulla tutuiksi, meidän pysäkiltä lähtee peräti 4 linjaa eli 8 suuntaan voi ajella, ehkä juuri siksi U-baanaa eli maanalaista ei täällä meillä ole. Yksi pikkuinen hotelli löytyy, kaksi ostoskeskusta, useita eksoottisia myymälöitä.

Myös taxilla on tullut ajeltua muutaman kerran. Taxifirmoja on useita ja jos niin voi sanoa, niin suosikkini on tämä HansaTaxi. Eikä vähiten televisiomainoksen takia.

Askel eteenpäin

Jotenkin tuntuu, että olen päässyt pienen askeleen eteenpäin. Se ei suinkaan tarkoita, että elämä jo sujuisi. Mutta hiukkasen paremmin pystyn torjumaan ne ikävät muistot Vilin viimeiseltä elinpäivältä.
Vilin kaipuu purkautuu yleisenä herkkyytenä. Olen ollut jo lapsesta lähtien itkupilli ja sitä olen koko aikuisikäni yrittänyt salata ja pitää kurissa. Nyt on sellainen vaihe menossa, että kyynelehdin ihan kaikista uutisista, lehdessä ja teeveessä, oli sitten kyse iloisesta tai surullisesta uutisoinnista, kaikki saavat saman reaktion aikaan.
Tilasin meille A4 kokoisen, 56 sivuisen kuvakirjan Vilistä ja hänen kahdesta edeltäjästään, Niilosta ja Hessusta. Sen koostamiseen minulta meni kokonainen päivä. Lisäksi tilasin Vilin "kummitädille" eli työtoverilleni ja hyvälle ystävälleni sellaisen pienemmän, A6 kokoisen kuvakirjasen Vilistä. Hän oli mukana hakemassa Viliä kasvattajalta ja aina ollut mukana myös seuraamassa Vilin elämää.

Uurnan suhteen olemme löytäneet itsellemme mieleisen ratkaisun. Vaihtoehtoja oli useita, mutta mikään ei oikein tuntunut mieleiseltä. Oli niin vaikeaa luopua siitä, mutta ihan kaapin perällekään en halunnut sitä laittaa, joutuu kenties vielä vaikka meidän jälkeemme roskiin.
Päätimme, että se, joka meistä ensin lähtee eli kuolee, ottaa/saa Vilin uurnan mukaansa. Tämä ratkaisu tuntuu meistä molemmista tosi hyvältä. Vilin ns. "alttari" muutti hiukan syrjempään eli kirjahyllyn välikköön, talutushihna ja valjaat riippuvat naulassa. Vilin konkreettinen muisto on nyt kunniapaikalla, mutta ei kuitenkaan ihan koko ajan silmien edessä. Muut muistot ovat tallella sydämissämme. Näin on hyvä.

Haluan suositella luettavaa surusta. Kyseessä on Hanna Ekolan (laulaja, teologi) kokoama kirja "Otan osaa". Sain tämän kirjan lahjaksi seurakunnalta äitini kuoleman aikoihin. Siihen on koottu haastatteluja ihmisiltä, jotka ovat eri tavoin menettäneet jonkun läheisensä.
He kertovat, miten ovat surusta selvinneet, mitä kysymyksiä ja itsesyytöksiä on läheisen kuolema aiheuttanut. He kertovat myös, miltä toisten ihmisten osanotto on tuntunut.
Kirjassa on vinkkejä, mitä surevalle ei pidä sanoa lohdutukseksi ja mikä taas on todella avuksi, sekä Ekolan ja muidenkin kirjoittamia kauniita värssyjä ja ihania kuvia.
Vaikka suru ei nyt olisikaan ajankohtaista, niin silti tämä kirja on hyvää luettavaa. Se auttaa meitä ymmärtämään toisen surua. Ja joskus se suru osuu omallekin kohdalle. Kirjaa saa todennäköisesti kaikista kirjastoista ja myös kirjakaupoista.

Sanottuja sanoja

Suomennettuna en löytänyt tätä, kuulemma Fransiskus Assisilaisen sanomaa, joten käänsin sen itse, oikein runomittaa siihen en osannut laittaa.

"Sen, että koirani olisi minulle kaikkein rakkain, 

sanot sinä, ihminen, olevan syntiä, 

koirani on uskollinen myrskyssä, 

ihminen ei edes tuulessa."

Siitä on olemassa toinenkin versio, ajatus täysin sama, mutta kunnian tästä lausumasta saa entisajan saksalainen politiikko, Konrad Adenauer.

"Der Mensch verläßt Dich schon bei leichtem Wind,

der Hund verläßt Dich nicht bei stärkstem Sturm."

Ihminen hylkää sinut jo vähäisessä tuulessa, 

koira ei jätä sinua kovimmassakaan myrskyssä.

Maurin blogista