Sivut

lauantai 11. elokuuta 2012

Totinen torvensoittaja osa II

Ihan ei postauksen otsikointi vastaa sisältöä, 
enemmänkin se kuvaa juuri nyt minua eikä Viliä, 
mutta väliäkö sillä!

Meillä on koiravieraita piisannut, kylässä kävi mm. "pieni" vasta 4 kk ikäinen Sissi-tyttö. Sissi on Viliä ainoastaan ison aavistuksen kookkaampi, mutta roteva ja raskastekoinen, tassutkin ovat isot kuin pesäpalloräpylät. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen tankki tästä tytöstä kasvaa, jalat ovat matalaa sorttia ja selkä pitkä. Rodullisesti on ehta seropi.

Sissi 4 kk kävi kylässä ja valtasi Vilin sohvan
Vili koki tämän typykän leikkiinkutsut uhkaavina, juoksi karkuun ja Sissi piti sitä jo osana leikkiä. Meno oli niin vauhdikasta, ettei kamerakaan pysynyt menossa mukana. Oli ensimmäinen kerta, kun Vili näytti hampaitaan, teki sen jotenkin vaisusti, se ei ollut Vilin luonteen mukaista irvistää ja olla niin tosissaan, että täytyi ottaa hampaat aseeksi. Sissi-pentu ymmärsi oitis, mistä tuuli puhaltaa eli että ei tämä ollutkaan leikkiä. Sissi rauhottui silminnähtävästi ja sitten uskalsi Vilikin jo lähestyä.

Kolmen kopla 
Vierailulla kävi myös Vilin mielitietty, Betsi. Vastaanotto oli Vilin puolelta ylitsevuotavan sydämellistä, häntä huiskusi ja poika ei tiennyt, kuinka osoittaa iloisuuttaan. Betsi kävi ohimennen syömässä Vilin ylenkatsomat ruuat ja avaamassa Vilin aamuisen nakkiaktivointilaatikonkin, joka edelleen lojui lattialla.
Siitä lähtien, kun Betsi lähti lomahoidon jälkeen omaan kotiinsa, on Vili alkanut reagoimaan haukulla kaikkiin porraskäytävästä kuuluviin ääniin. Ei ole ollenkaan hauskaa moinen käytöksen muutos.


Betsin lähdön jälkeen syöminen on ollut huonoa, ei edes broilerin sydämet eikä mahapullat kelpaa enää, niitä söi niin mielellään Betsin seurassa. Vili söisi nykyään mielellään kaikkea sopimatonta, penkoo suklaalevyjä esiin, kerjää kahvileipää, kun tuntee kahvintuoksun nenässään, ruinaa nappuloita. Sen verran syö jotain, että hengissä pysyy.
Parina viime päivänä olen "pakkosyöttänyt" Viliä keitetyllä perunalla, toivossa, että ruokahalu alkaisi normalisoitua eikä ainakaan närästys pääse yllättämään. Ihan tyhjä maha ei sekään ole hyvä juttu. Vili ei ole oksennellut ja vointi näyttää muutenkin olevan ihan normaali. Vain tämä syömättömyys on merkillistä, tästä ongelmasta olen valitellut aika ajoin läpi koko blogihistorian.

kuuleeko kukaan, kun haukun?
Vilin oikea korva on rauhoittunut, sen sijaan muutama päivä sitten lenkillä ollessamme huomasin Vilin pysähtyvän alvariinsa rapsuttamaan vasenta leukapieltään. Etsin leuasta mahdollista punkkia, mutta sitten huomasin Vilin huulen punoittavan ja siinä oli muutama näppylä. Taas jotain uutta ja ennenkokematonta, kuinkas muuten. Kotimatkalla mietin mitä siihen laittaisin, huulesta kun on kysymys, niin siihen laitettu päätyy suuhun eli ei mitään "myrkkyjä" sovi ajatellakaan.
Päädyin ihmevoiteeseemme eli Tummeliin ja siitähän se apu löytyi. Tummeli lievittää kutinaa ja Vili jättikin raapimiset sikseen. Tummelia laitoin useasti päivän mittaan ja Vili tuntui olevan jopa mielisssään siitä. Huuli parani ja ongelma poistui.

pää piilossa = Vili piilossa
Elän edelleenkin pelossa, että anaalivaivat palaavat. Olen sen verran yrittänyt olla tolkussani, että en ihan vauhkona tuijota jatkuvasti Vilin pepaan, vaan olen muutaman päivän välein suihkutellut ja painellut anaaleja. Tähän asti kaikki on vaikuttanut ihan normaalilta. Vähäisellä kokemuksellani en kuitenkaan ole ihan varma... Minua pelottaa se anaalipaiseen yllätyksellisyys, se on nyt kaksi kertaa päässyt valloilleen ihan puskan takaa, joten mielessä sen mahdollisuus on aina pidettävä.

varjoon, suojaan...
Kurjalta tuntuu se, kuinka Vili useasti pakenee minua, kun lähestyn, Vilillä on ensimmäisenä mielessä, että taas viedään pesulle tai tehdään jotain vähemmän mukavaa. Torjutuksi tuleminen ei tunnu yhtään kivalta. Ehkäpä se kaikki vähitellen unohtuu, kun isommat toimepiteet ovat jo menneitä, jospa luottamus aikanaan  palaa.

Vili tykkää kaikista lapsista ♥


6 kommenttia:

Liftari kirjoitti...

Hei, kiitos muuten vinkistä. Tuota Tummelia hankitaan tähän huusholliin oitis ja vinkki menee myös tyttärelle. Meillä on tämän kesän aikana vietetty siis semmoisia huulten rapsimissessioita, varsinkin Onni, ettei mitään rajaa. Välillä olen ajatellut josko peruna teettää sitä. Että jääkö huulipielet jotenkin syömisen jälkeen tahmaisiksi perunasta ja se sitten kutittaa. Mutta tätä konstia kokeillaan heti.
Symppaan niin tuota "hermoilua" noiden anaalijuttujen kanssa. Meillä olisi varmaan ihan sama juttu. Ja kyllä myönnänkin, että tarkkailen Essin takalistoa myös aika usein. Ihan sen takia, että anaalivaivoja kun on, en halua mitään vakavampaa. Tähän asti olen saanut hoidettua nuo anaalit ihan kunnolla. Toivottavasti jatkossakin.
Tiuku muistuttaa Viliä tuon syömisen suhteen. Nirsoilee, ei syö, yököttelee sapuskaansa ja sitten taas yllättäen syö. eikä tahdota päästä jyvälle siitä karusellista, mikä neidille maistuis.
Vili ja Essi on samiksia. Essi rakastaa myös lapsia. neitiä ei tahdo lenkillä saada eteenpäin ollenkaan, kun kaikki vastaantulevat lapset pitää katsastaa, häntäheiluttaa ja pusia.

Voi näitä koiruuksia, kun niin ovat kuin ihmisen lapset. Aina jäytämässä åireen hermoja tavalla jos toisella.

Terkkuja sinne.

creek kirjoitti...

Minkälainen ruokakuppi Vilillä on käytössä? Metallia, muovia, posliini?
Olen kuullut, että muistaakseni ainakin muovinen kuppi voi aiheuttaa joillekkin koirille allergiaa, ja se näkyy esim. leuan alla kutinana.

Hanne kirjoitti...

Jo silloin "aikojen alussa" päädyin Vilin kohdalla teräskuppeihin, lisäksi tulee annettua myös ihmisten lautasilta, jotka ovat nimenomaan Vilin käyttöön annetut. Koirille on olemassa myös fajanssi- ja posliinikuppeja, mutta niiden värien ym. käsittelyn en usko olevan yhtä luotettavaa tasoa kuin ihmisille valmistettujen astioiden.
Myöskään eläimille tarkoitetut muoviset kupit ovat vailla merkintää siitä, että olisivat elintarvikemuovia, kuten ihmisten muovikepoissa lukee. Tätä seikkaa jaksan ihmetellä, miksi niistä puuttuu se merkintä?
Oletan Vilin saaneen ihovammansa huuleen järsittyään liian innokkaasti puruluuta, hän kun ei ole tottunut sellaisiin.

Hanne kirjoitti...

Tuo Tummeli on hyvä koko perheen perusvoide, me ollaan ihan faneja. Se imeytyy melko nopeasti ihoon, kun vähän jaksaa hieroa ja lievittää kutinaa todella hyvin. Vilin lempivoide myös, kun näytän sitä punaista purkkia Vilille, niin poika pysyy paikallaan eikä tee katoamistemppua.
Perunan vaikutuksista en osaa sanoa mitään, mutta ei kai siitä huulet tahmeaksi jää? Ei ainakaan ihmisillä. Allergisuus onkin sitten jo ihan eri juttu.
On Vilillä ja Tiukulla joku ero tuossa nirsoilussa: Vili ei yllätä syömällä reippaasti...
On se vaan ihanaa, että jokainen koira on niin persoonallinen, ainutlaatuinen ja viehättävä omalla tavallaan!

Liftari kirjoitti...

Tiuku on aina, siis voi tosissaan sanoa aina, sen näköinen , että et kai sää luule että tämmöstä syön. Joskus oikeen nostelee suupieliään sen näköisenä että yökkää. Haistelee ja napistelee kirpunkokoisia murusia, ennenkuin sitte alkaa syödä. Ja ruoka kyllä sitten syödään meillä ainakin ihan loppuun. Muristaankin jos toiset tulevat liika liki. hänen kuppiaan. Tai sitten ei kelpaa ollenkaan. Ja neiti kävelee tiehensä.
Silloin on oltava nopea saadakseen kupin turvaan kahdelta ahmatilta.Se on suurta näytelmää, kun nirsoilija syö. Muuta ei voi sanoo. Ja ihan oot oikeassa, että persoonallisuuksia on kaikki koirat. Ihan kaikki. Niillä on niin paljon ajatuksia ja mielikuvitustakin takuulla, että siitä määrästä en usko meillä olevan hajuakaan. :)

Maria, mäyräkoirien ihminen kirjoitti...

Kiitos tummelivinkistä! :) Voi Viliä kun tykästyi niin Betsiin, että yksinolo ei tunnu enää samalta. Onko teillä nyt edessä toisen koiran hankita, kaveri Vilille? :) Äänille haukahtelu ON rasittavaa. Meillä täällä on aina sellainen kuorolaulu, joka aina alkaa sillä, että Aslan pöhisee ensin itsekseen kokeilevasti, sitten haukahtaa ja sitten onkin Alphonse säestämässä vieressä. Kyllä niin riipii välillä ihmispolon korvia ja hermoja se.

Meillä kanssa Alphonse pisti koirapuistossa pentuja kuriin, paimensi niitä ensin ja sitten ärähti kun sanoma ei mennyt perille. Yllättävän pitkään suhtautui pentujen selkäänkiipeämisyrityksiin kärsivällisesti, mutta sitten alkoi selvästi nyppiä ja painoi kurittomat vekarat maahan ja murahti päälle. Eivät kiivenneet sitten enää :) Nuo isompikokoiset koiranpennut saattavat olla kyllä niin rajuja pienemmän, vaikkakin täysikasvuisen silmissä, että pakkohan niille on paikka näyttää ennen kuin tulee vahinkoja. Leikki on mukavaa, mutta kyllä se vaan niin menee, että sen on tapahduttava vanhemman koiran ehdoilla ja säännöillä. Sympatiseeraamme Viliä :)