Etelän terveiset

Etelään lähdimme, emme kuitenkaan aurinkorannoille asti. 

Kuvasta näkyy, minne me olemme päätyneet.

Terveisiä Hampurista!

Kauas on pitkä matka...

Vili ja me pakkaamme tänään kapsekkimme, suuntana etelä.
Kunhan olemme perille päässeet, niin kerromme kuulumisia.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.

Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.

Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.

Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.

Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.

Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.

(Jukka Kuoppamäki  1972)

Kesän viime hetkiä

Tässä meidän kuulumisiamme, vaihteeksi. Alkuun heti tuo ikuinen ruoka + syöminen, meidän jokapäiväinen teemamme, vai mitä! Olen antanut siinä asiassa vastuuta isännälle. Usein päätyy hän antamaan ja valmistamaan Vilille ruokaa. Tämä järjestely säästää minua, sälytän vastuun toiselle ja avot, on paljon helpompi olla. Ja aika usein Vili myös syö, mitä isäntä tarjoaa. Onneksi hän on hyvin kärryillä siitä, mitä Vilille saa antaa ja mitä ei.

Ilta-auringossa

Muutenkin syöminen on paremmin taas aisoissa kuin aikaisemmin. Muussattu peruna ja munakokkeli on Vilin mielestä poikaa ja muu osa ruuasta onkin sitten lihaa. Tuskin rohkenen kertoa, miten nämä asiat meillä menevät: Isännällä on Vilin kanssa ulkoillessa purkki mukana, missä on lihapaloja ja niitä Vili sitten syö pitkin lenkkiä.
Pyöritelkää vaan päitänne, se on terveellistä kaulan lihaksille...(nauraa)
Mutta ei se tähän lopu, nimittäin toinen kummajainen on se, että nykyään odotan Vilin oikeasti haluavan ruokaa, silloin säästyn siltä turhautumiselta, ettei maistukaan. Eli siis nälän yllättäessä Vili pyytää ( = käskee) haukulla tms. sapuskaa. Voi hyvänen aika, mihin me isäntäväki olemmekaan joutuneet, kohta varmaan nukumme lattialla ja syömme itse koirankupista.

Eikö täällä ole tarjoilua?

Tämä meidän suloinen työllistäjämme Vili on ottanut uuden tehtävän myös itselleen. Tähän asti on mouruttu jääkaapin tai pakastimen edessä, nyt uusin juttu on maukuminen kahvinkeittimen luona. Eihän me varmaan ilman Vilin huolenpitoa muistettaisi itse ollenkaan juoda päiväkahvia, eihän.
Tämä muistutus Vilin taholta tulee silloin, kun päiväkahvimme on "myöhässä", syystä tai toisesta.
Oi voi, Vili, meidän omaishoitajamme. ♥ Kerrottakoon kuitenkin nyt rehellisesti, että Vilillä on myös ns. oma lehmä ojassa, eli Vili saa jotain hyvää itselleenkin, silloin kun me ihmiset nautimme kahvihetkestä. Eli ei Vilin huolenpito ole aivan pyyteetöntä, eihän Vili sentään mikään tyhmä ole...

Tähän on valmistunut vanhusten palvelutalo,
ankean näköinen on kyllä.

* Apteekista tuli ostettua Inupekt Forte-tabletteja kaiken varalle. Yllättävän hintavia nuo kaikki eläintuotteet, on varmaan hyvä bisnes niin lääketehtaille kuin apteekeillekin, koiriahan on kuulemma tänä päivänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

* Olen tehnyt myös sellaisen huomion, että se maan mainio fairy-astianpesuneste ei olekaan enää maanmainio. Aikaisemmin se päihitti mennen tullen kaikki muut tiskiaineet, sitä ei tarvinnut lorauttaa kuin ihan vähän tiskiveteen, kun muita merkkejä sai laittaa oikein paljon, ennen kuin pesutehoa löytyi.

Jo kauemman aikaa olen huomannut, että fairya on joutunut lorauttamaan yhtä paljon kuin muitakin ja nyt huomasin uusimmassa pullossa olevan paljon isomman kaatoaukon, sieltä tulee heti ilman mitään puristeluja tosi tujaus pesuainetta eli pullo tyhjenee nopsaan. (kaikki oli ennen paremmin, huokaa...)

Moikka!

Terveysasiat Vilillä ovat vähän niin ja näin. Muutamia viikkoja sitten oikea korvalehti kutitti ja oli punainen. Nyt sama vasemmassa korvassa. Canofitella hoidetaan kuten toinenkin. Onneksi Vili tykkää tästä hoitotoimenpiteestä. Pientä rapsutusta on ollut ja tassujakin tutkiskelee liian innokkaasti. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa. 

Kortisonia ei ole tarvittu koko kesänä eikä helmikuun jälkeen kertaakaan. Se helmikuinenkin oli vain yhden kerran juttu. Jotenkin odotan edelleen jotain mörköä, en osaa vieläkään olla iisisti. 

Anaalit ovat aina mielessä, ei niistä kai eroon pääse kuin sillä leikkauksella. Aika usein Vili myös herättää tapojensa vastaisesti aamuvarhaisella, on olevinaan kovakin hätä. 

Mitä lie, tapa vaiko jotain uutta ja arvaamatonta.

Bussipysäkillä, missä se viipyy?

Punkkeja on ollut ehkä tusinan verran. Punkinpoisto-operaatio on myös Vilin mieleen. Alkajaisiksi mainitaan sana punkki ja jo Vili tietää, mitä tuleman pitää. Jos punkki on sellaisessa paikassa, minne Vili ylettää katsoa, niin aluksi tuijottelemme yhdessä sitä elukkaa. Sitten punkkipihdit käteen ja Vili tarkkana seuraa toimenpidettä. Seuraavana on sitten punkin lähempi tarkastelu, Vili nuuskuttaa ja nuuskuttaa, sitten haluaisi haukata tai puraista mokomaa. No, siinä vaiheessa punkki lähteekin sitten jo punkkien taivaaseen. 

Keinahteluja

*******

Aivan pakko kertoa eräs uni. Näen harvoin mitään unta, jonka vielä aamulla muistaisin, mutta tämä oli aivan erikoislaatuinen. Mieleeni tuli nuo sanat ilmestyi unessa. Juuri niillä sanoilla kuvailisin Hessu-koirani ilmestymistä uneeni. Hessu oli Vilin edeltäjäkoira, joka kuoli tammikuussa 2009, Vili tuli meille maaliskuussa samana vuonna.

Hessu-pentu

Olin jossain ulkona, missä oli paljon ihmisiä, ehkä puutarhakutsut. Siellä näin Hessun, oli muiden seurassa. Kutsuin Hessua ja Hessu hölkötti omalla pentumaisella tavallaan luokseni, häntä heilui ja ilme veikisteli. Hessu oli vanhettunut entisestään, jotain mustaa oli kuonossakin ja oli jotenkin ränsistyneen näköinen. Jälleennäkemisemme oli onnen täyttämää, Hessu oli oma itsensä, veikeän pentumainen. Sitten huomasin Hessun kyljessä ison, tumman ja syvän reiän, ihmettelin sitä ja hiukan kurkistinkin sinne, mutta en nähnyt mitään. Uni tuntui kestävän kauan ja oli tunnelmaltaan hyvin positiivinen. Herättyäni oli aivan kuin olisin oikeasti tavannut Hessun. Kova ikävä iski päivän mittaan monta kertaa ja kaipaus oli suuri. Voi, mitä sitä antaisikaan siitä hetkestä, jonka saisi vielä kerran viettää jo poisnukkuneen rakkaan ihmisen tai eläimen kanssa!

Pohdin, mistä moinen uni?

Hessun viimeinen talvi

*******

Tammikuu 2012

Elokuu 2012

Betsi-koiran puolesta iloisena laitan nämä kaksi kuvaa näytille. Kuinka onkaan tuosta surkean näköisestä otuksesta kehittynyt tasapainoinen ja reipas koira!
Hyvä Betsi!

Blogiteksti numero 350

Tämä on teksti numero 350! Noin monta olen väsännyt viimeisten 2 vuoden ja 4 kuukauden aikana. Laskin, että noin 12 kuukaudessa. Jopas olen ollut ahkera ja aikaansaava, olisinpa eräissä muissakin asioissa yhtä toimelias...

Luetuimmat aiheet

Koiran nenäpunkki lähes 2800 x!
Närästys ja gastriitti noin 2000 x
Kortisoni 1700 x
Varastopunkki noin 1150 x
Apua allergiaan
Punkit ja hirvikärpäset
Pääsiäinen
Eläinsuojeluviranomaiset sulkivat kennelin Turussa
Anaalirauhasen puhkeaminen
Ilmanpuhdistimen hankinta
Ristiallergia
Suolinkaisia

Yllättävä on tuo pääsiäinen, muut ovat arvattavissa, tuo ykkösenä komeileva koiran nenäpunkki on kivunnut peräti kärkeen, sitä en kyllä olisi osannut veikata.
Nuo ilmanpuhdistimen hankkijat ovat todennäköisesti muita kuin koiranomistajia, vaan mitäpä se haittaa, tiedonmurusia saivat täältäkin.

Selain

Firefox 50,89 %
Internet Explorer 27,30 %
Chrome 14,61 %
Safari 5,36 %
Opera 1,05 %

Selaimet melkein arvasinkin. Firefox johtaa suurella enemmistöllä. Itse käyttämäni Chrome on sentään kivunnut kolmoseksi. Itse en tunne ainuttakaan Safarin tai Operan käyttäjää.

Hakusanat

vilinää
allergisen koiran blogi
varastopunkki
nenäpunkki
koiran närästys
koiran nenäpunkki
pääsiäinen
lintukirppu
koiran kutina
koiran madot

Ihan loogisia hakusanoja. Pääsiäistä etsineet eksyivät vahingossa koirablogiin, mutta tuskin kovin
pettyivät. Eikä yhtään yllätä, että vilinää on ykkösenä...

Sivun katselut maittain

Suomi

Yhdysvallat

Venäjä

Ruotsi

Saksa

Viro

Britannia

Ukraina

Kanada

Espanja

Muista maista sivuilleni eksyneet ovat kaikki todennäköisesti niitä bloggaajia, jotka selailevat sattumanvaraisesti blogeja linkistä Seuraava blogi. Itsekin toisinaan käyn katselemassa ihan vieraita blogeja, joskus olen sattunut oikein mukavallekin sivulle, ja joillekin tosi hienoille myös. Nyt klikkasin kokeeksi, ja mitä löysinkään: herttaisen, arkipäiväisestä poikkeavan blogin Eileithyian matkassa!

Lapsuusmuistoja osa IV

Meidän talomme

silloin kauan sitten...

Kotitalossani oli 5 kerrosta ja 5 porrasta, se oli rakennettu vuonna 1939 eli juuri ennen sotia. Asunnot olivat enimmäkseen erityyppisiä yksiöitä ja kaksioita, talon kulmahuoneistot olivat suuria, hienoja, huoneita noin 4-6 tai jopa enemmän. Asukkaat olivat lähtöisin monista eri yhteiskuntaluokista ja kaikki perheet asuivat tietääkseni vielä silloin vuokralla. Merikapteeniperheitä oli useita. Ruotsinkielisiä perheitä varten opettelimme me suomenkieliset lapset yhden lauseen, jonka osasimme esittää ovea avaavalle lapsen äidille, esim är Margit hemma?. Ruotsinkielisten perheitten äidit olivat kaikki kotirouvia, eivätkä osanneet lainkaan suomea, toisin kuin heidän lapsensa.
Talossa asuivat vanhemman polven hyvin tuntemat näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä, he olivat pariskunta sekä Alpo Wiika. Kadun toisella puolella Rauhankadulla asui näyttelijätär Anni Aitto, joka oli paremmin tunnettujen Tiina, Taneli ja Tommi Rinteen äiti ja Jalmari Rinteen 1. vaimo. Hänen ovellaan kävin yhden talomme tytön kanssa kyselemässä, miten pääsee teatteriin näyttelijäksi. Hän oli hyvin ystävällinen meille ja neuvoi harrastamaan laulua, soittoa, lausuntaa ja tanssia ja sitten voisimme jonain päivänä pyrkiä avustajaksi kaupunginteatteriin.

nykypäivää...

Talon kaikki koirat muistan hyvin, niitähän ei ollut monta. Meidän portaassamme asui iäkäs ruotsinkielinen herra, jolla oli komea, hyvinkasvatettu bokseri, samassa kerroksessa meidän kanssamme oli maltankoira Amigo, alimmassa kerroksessa karkeakarvainen kettuterrieri. Eräässä kulmahuoneistossa asui asianajaja, hänellä oli kaunis suomenajokoira ja eräällä rouvalla oli kaunis collie. Siinä kaikki ison talomme koirat eli vähäistä oli koiranpito siihen aikaan.
Kun olin jo isompi koululainen, alkoi koiria ilmestymään lisää. Eräs merikapteeni toi usein koiranpennun matkoiltaan tuliaisina lapsilleen, mutta ne koirat kuolivat kaikki jo pentuikäisinä.

Kaasupoletti

Naapuriapua tarvittiin siihen aikaan usein. Kahvikuppi kädessä kävin minäkin lainaamassa naapureilta milloin sokeria, milloin jauhoja. Lainat palautettiin aina säntillisesti heti, kun oltiin kaupassa käyty, joskus piti odottaa seuraavaa palkkapäivää. Ihmisillä ei ollut suuria ruokavarastoja kotona, ostettiin sen verran, mitä tarvittiin ja usein kävi niin, että jotain puuttui. Kauppojen aukioloajat olivat vähäiset verrattuna tähän päivään, silloin kauppa kuin kauppa sulki ovensa klo 17 eikä sunnuntaisin pidetty kauppoja auki, paitsi maitokauppa oli kesäsunnuntaisin muutaman tunnin auki. Jääkaapit olivat suuri harvinaisuus ja maitohan tunnetusti happanee nopeasti.
Kaasupolettia lainattiin myös usein puolin ja toisin. Hella toimi kaasulla ja siihen tarvittiin poletteja, joita sai ostaa mm. maitokaupasta. Hätä oli suuri, jos poletin antama kaasu loppui kesken ruuanlaiton tai leivonnan eikä kotona ollut enää ainuttakaan polettia. Onneksi naapureilta sai aina apua.

Puliukot 

Sodan jälkeisiä vuosia elettiin ja yksi sodan pitkäaikaisvaikutuksista oli katujen puliukot. Muille kanssaihmisille täysin harmittomat, väkivallattomat pultsarit, joita ilkeästi kutsuttiin myös sodassa säikähtäneiksi. Kukapa tiesi, millaisia traumoja oli kukin sodasta saanut? Jaksoiko se silloin edes ketään kiinnostaa? Nämä kadun miehet kävivät toisinaan soittelemassa ovikelloa ja pyytämässä avustusta. He olivat maan hiljaisia, kuitenkin katukuvassa hyvin näkyväisiä, asuivat kuka ties missä tai ei missään. Heitä pilkkasivat ja kiusasivat muut laitapuolen kulkijat ja joskus lapsetkin, mutta he eivät milloinkaan puolustautuneet millään tavalla, vaikka heitä tuupittiin ja tönittiin. Joskus jopa pahoinpideltiin. Voi, kuinka säälin heitä!
Minä pikkulapsena en arvannut, että he kerjäävät pennosia viinaan lievittääkseen tuskaansa, luulin heidän kärsivän nälkää. Olin erään kerran toisten tyttöjen kanssa juuri lähdössä jumppatunnille, kun huomasin tutun puliukon kiertävän talossamme. Keksin tytöille tekosyyn, miksi en voikaan yhtäkkiä lähteä voimistelemaan ja palasin kotiin odottamaan ovikellon soittoa. Kun kerjääjä oli ovellamme, lykkäsin hänen kouraansa pinon näkkileipiä. En ikinä unohda miehen hölmistynyttä katsetta! Enkä myöskään omaa pettymystäni, luulin hänen ilahtuvan ja kiittelevän minua, mutta hän katsoikin täysin sanattomana ja ymmällään. Silloin aloin tajuta, että kysymys ei olekaan nälästä, vaan tuskasta ja viinasta.
Vähitellen katukuvasta hävisivät nämä puliukot, todennäköisesti kuoleman kautta ja tilalle tulivat muusta syystä alkoholisoituneet, aggressiivisemmat miehet ja naiset.

Minä, avainlapsi

Meidän talossamme asui myös eräs kummajainen. Häntä kutsuttiin nimellä Smitti. Hän oli luultavasti saksalainen sotilas, ehkä, en tiedä. Hän asui Rauhankadun puoleisessa pannuhuoneessa.
Ihan totta. Toisin sanoen hän yöpyi siellä. Aamuisin hän lähti ja iltapäivällä hän palasi. Ehkä hän teki töitä jossain? Smitti nukkui pannuhuoneen leveällä ikkunalaudalla. Pannuhuone oli aina täysin siisti, siellä ei ollut jälkeäkään asukista, me lapset kävimme siellä usein katsomassa, onko Smitti tullut. Smitti ei ollut puliukko eikä koskaan humalassa. Hän oli pienikokoinen mies, hiljainen, näkymätön ja huomaamaton herra Schmidt vieraasta maasta ja häntä suvaittiin talomme pannuhuoneessa. Hän ei koskaan puhunut ainakaan meille lapsille mitään, emmekä mekään rohjenneet sanoa hänelle sanaakaan. 
Eräänä päivänä hän ei enää palannutkaan. Mikä hänen tarinansa lienee ollut? Pääsikö hän omaan maahansa? 
Pannuhuoneessa hän asui koko varhaislapsuuteni ajan, kouluaikana en häntä enää muista nähneeni.

Minä äitini kanssa Mannerheimin puistossa

Pikku-Berliini

”Sodan Neuvostoliittoa vastaan pitkittyessä saksalaisten oli löydettävä ratkaisu Suomeen saapuvien ja maasta poistuvien joukkojen huolto- ja majoitusratkaisuihin. Niinpä Turkuun, nykyisen vedenpuhdistamon alueelle, rakennettiin parakkialue vuonna 1942. Paikan sijoitus oli oiva rautatieaseman ja sataman välissä. Parakkeja rakennettiin 70 ja vuodepaikkojen määräksi tuli nelisentuhatta. Rakennustöiden työvoimana toimi naisia sekä rintamalle kelpaamattomia miehiä. 



Kasarmialueen nimeksi tuli Frontleitstelle 20, mutta turkulaiset ristivät alueen Pikku-Berliiniksi. Ilkikurisimmat miespuoliset kutsuivat sitä Kickelstadtiksi mustasukkaisina siitä, että nämä saksalaissotilaat kiinnostivat melkoista osaa turkulaisnaisista.
Saksalaisten vetäytyessä useita naisia lähti jopa sotilaiden mukana. Asevelihenkeä yritettiin kuitenkin ylläpitää ja sen vuoksi saksalaiset järjestivät muun muassa sotilaskonsertteja ja jalkapallo-otteluita sekä hyväntekeväisyystempauksia, joilla lahjoitettiin ruoka-annoksia turkulaisille sotaorvoille.

Pikku-Berliinin purkua

Pikku-Berliini oli kuin valtio valtiossa. Portilla oli tiukka vartio ja alue oli Saksan maaperää. Kasarmin käytävät oli nimetty saksalaisten suurten päälliköiden mukaan, kuten Himmlerstrasseksi ja käytävien reunoille istutettiin puita ja talvisin väylät aurattiin sekä hiekoitettiin huolella. Alueella oli muun muassa sairaala, kirjasto, parturi ja legendaarinen kanttiini nimeltään Berger & Co, sekä oma kasvimaa. 
Lomalta tulevien ja lomalle lähtevien saksalaissotilaiden lisäksi leirillä oli venäläisiä sotavankeja, joiden olot olivat todella kurjat. Moni heistä kohtasi tiensä pään täällä. Turkulaiset pikkupojat salakuljettivat leivänpaloja säälimilleen nälkäänäkeville vangeille.

Vankien kaltaisissa olosuhteissa elivät myös Karjalasta evakuoidut inkeriläiset, jotka oli eristetty ulkomaailmasta kulkutautien vuoksi. Vuonna 1944 saksalaiset sodan hävinneinä jättivät Turun ja Pikku-Berliinin. Parakkikylä jäi kuitenkin pystyyn vielä pitkäksi aikaa, kunnes saviselle vesijättömaalle rakennetut, melkoisesti painuneet parakit 1960-luvun alussa purettiin.”

Muistan Pikku-Berliinin viimeiset vuodet ennen purkamista, aikaisemmin en tiennyt edes sen olemassaolosta mitään. Silloin saksalaisten sotilaiden lähdettyä, siellä asui suomalaista köyhälistöä lapsineen. Osuin paikalle sattumalta, kun olin koulukaverini kanssa kävelemässä. Mitään niin köyhää, resuista ja kurjaa en ollut aikaisemmin elämässäni nähnyt (en kyllä myöhemminkään), olin aivan sanaton ja järkyttynyt näkemästäni. Hiukan pelkäsimmekin jopa. Kissoja, rottia ja resuisia lapsia pihamaalla ja nainen ripustamassa pyykkiä narulle, muistan, kuinka itseäni jotenkin hävetti olla siinä kunnollisissa vaatteissa ja parempiosaisena. Kaverini kanssa emme jälkeenpäin puhuneet mitään näkemästämme, meillä ei kertakaikkiaan ollut sanoja kuvaamaan, mitä olimme nähneet.

Non-stop elokuvateatterit

Kuva lainattu täältä

 1950 – luvulla tulivat Suomessakin suosioon ns. non-stop – näytännöt, joissa esitettiin suunnilleen tunnin pituinen ohjelma uudelleen ja uudelleen. Turussa oli kaksi nonstop-teatteria, Kaleva Humalistonkadulla ja Rialto, hotelli Hamburger Börsin takapihalla..
Ohjelmisto koostui uutiskatsauksista, urheilutapahtumista, piirretyistä ym. lyhyistä piloista, jne. Nonstopit pyörivät joka päivä klo 12–23. Lippuja myytiin koko aukioloajan, ja yleisö sai mennä saliin milloin vain ja katsoa ohjelman läpi niin monta kertaa kuin halusi.

Lähinnä kotiani sijaisti Kaleva-elokuvateatteri. Muistelen käyneeni siellä kohtalaisen usein, mutta en niin usein kuin olisin halunnut. Leffarahat sain yleensä silloin, kun minut haluttiin syystä tai toisesta pois jaloista...

Ihan oikeita elokuviakin pääsin kyllä katsomaan, mutta harvemmin kuin nonstoppia, usein veljieni kanssa, joskus tuli äiti seuraksi.

Humalistonkatu silloin

Humalistonkatu tänään

Kotikulmieni kirkko

vuonna 1958

Lähellä kotiani sijaitseva Mikaelin kirkko on eräs lapsuusvuosieni tärkeistä muistoista. Silloin ei ollut paljon ns. virikkeitä, kuten nykyään, ja kirkko oli tärkeä osa asuinympäristöä. Kirkonkellojen soitto on yhä yksi kauneimmista asioista, mitä korvin voi kuulla. Kirkonmäellä leikittiin piilosia ja palloleikkejä, pojat leikkivät siellä sotaa, kuusien taakse oli helppo piiloutua ja ammuskella puupyssyillä. Iltakirkkoon juostiin talvisin suoraan puistosta lämmittelemään. Lukea ei osattu, mutta virsikirja kädessä liikutimme huulia istuessamme takapenkissä.

Kirkko vuonna 1910, edessä alue,
jolle rakennettiin  myöhemmin Mannerheimin puisto

Kirkon rakentamiseksi järjestettiin 1890-luvulla arkkitehtikilpailu, joka sai osakseen valtavan huomion. Osanottajia oli peräti 22. Kilpailun voitti ehdotus nimeltä 'Soli Deo Gloria Aeterna'. 

Sen oli suunnitellut silloinen polyteekkari Lars Sonck. Hän voitti oman opettajansakin, mikä herätti suurta pahennusta. Keskusteltiin jopa Sonckin erottamisesta polyteekista, koska katsottiin, ettei opiskelijoiden ole sopivaa osallistua arkkitehtikilpailuihin! Kirkko valmistui vuonna 1905 autioon ympäristöön, jonka suuntaan oli suunniteltu Turun laajentuvan.

Kirkko vähemmän tunnetusta kuvakulmasta nähtynä



Armi Kuusela

Suuren suuri juttu oli, kun Armi Kuusela (s. 1934) valittiin vuonna 1952 vain 17 vuotiaana Miss Universumiksi. Sitä en kylläkään muista, mutta sen sijaan muistan, kun hän joitakin vuosia myöhemmin saapui Turkuun, ihan viereiseen kortteliin, tuoreen aviomiehensä Gil Hilarion kanssa. He yöpyivät Rauhan- ja Käsityöläiskadun kulmauksessa olevassa talossa. Siinä oli suuren kansanjuhlan tuntua, väentungos oli sanoin kuvaamaton ja poliiseilla oli täysi työ pitää ihmiset kurissa.

Armi tänään

*******

Isä ja veljet huvittivat minua varjokuvilla. 

Niin, lapsuudessani Kreikka oli vielä kuningaskunta, alaluokkalaiset tytöt käyttivät essuja koulussa ja pitkät housut olivat sallittuja ainoastaan urheilupäivinä. Koulussa opetettiin kaunokirjoitusta eikä ruokaa tuhlattu ja nukkumaan mentiin joka ilta ajoissa. Niin ne ajat muuttuvat...

Lapsuusmuistoja osa I
Lapsuusmuistoja osa II
Lapsuusmuistoja osa III

Turkanen sentään

Turkanen ei ole tässä yhteydessä Turun Setan jäsenlehti, vaikka sen nimisenä se ilmestyy. Turkanen on kuulemma lievähkö kirosana!, kun sitä googletin. Urbaani sanakirja oli sen verran ystävällisempi, että kertoi sen olevan lausahdus, kun harmitellaan jotain pientä vastoinkäymistä.
Kylläpä on sivistävää tämä bloggaaminen, koko ajan oppii uutta.

Tuo Vili!
Oi noita aikoja entisiä. Vili söi 4 kertaa vuorokaudessa ja komensi lisäannoksia annettavaksi. Uskomatonta, että sellainenkin aika on joskus ollut. Nyt puhaltaa tuuli pohjoisesta. Betsin lähdön jälkeen syöminen on ollut onnetonta. Liekö vain sattumaa tuo ajankohta? Edelsihän tätä vaihetta myös se anaalirauhasen paise lääkityksineen. Olisiko ne lääkkeet saaneet pojan systeemit horjumaan? Ovathan ne lisärasite heikonpuoleisen immuunisysteemin omaavalle koiralle.

Viliä on syötetty monena päivänä peruna+munakokkeliseoksella, valikoiden on itse kädestä syönyt possunlihaa. Uskomatonta, eikö totta. Tuo ns. pakkosyöttö pienissä määrin johtuu närästyksen pelosta, tyhjä vatsa voi aiheuttaa happovaivoja, luulisin. Vili on oksennellut muutaman kerran, tänäänkin oikein reilusti. Viime yön oli jonkin verran levoton, huomasin isännän ja pojan olevan ulkona joskus puoli neljän aikoihin. Mielenrauhaani on lepytellyt Vilin makuuasento, selällään, koivet oikosenaan, eli ei kai ainakaan närästystä ole odotettavissa ainakaan vielä.

pieni polku metsän halki vie...

Tänään oli ensimmäinen kerta Betsin lähdön jälkeen, ja siitä on sentään 4 viikkoa kulunut, että Vili vaatii ruokaa keittiössä. Ihan korvia hiveli tuo komentohaukku. ♥ Juoksujalkaa kiirehdin palvelemaan ja Vili sai pienen annoksen perunaa, munakokkelia ja silputtua possunlihaa. Hetken kuluttua kuului keittiöstä lautasen kilkatusta, ai kun sekin kuulosti kuin musiikilta, pitkästä aikaa. ♥ No, palvelija kävi täyttämässä ruokakuppia oitis ja niin ensi kertaa kuukauteen Vili söi niin kuin koiran kuuluu. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Jospa homma alkaisi sujumaan kuin ennen, hyvään aikaan.

Päätimme lopettaa toistaiseksi kokonaan nappulan antamisen Vilille. Aktivointilelussaan tulee vastedes saamaan koiranakin paloja tai possua. Jos ei kelpaa, niin sitten ei, olen päättänyt pysyä lujana. Siinä onkin tekemistä. Tarkoitus on kokeilla, onko nappuloissa osasyy Vilin merkilliseen ruokailukäyttäytymiseen.
Toisinaan luulen jo, että me olemme syömishäiriöisiä koko perhe, Vili samaistuu tosiaankin laumaansa.

totista touhua tämä elämä

Muutama postaus taaksepäin kirjoitin Vilin oikeasta korvasta, että muka on jo hyvä. 
Ei sittenkään pitänyt paikkaansa, vaan korvalehti punoitti edelleenkin epäilyttävästi. Ei kutinaa, ei pään ravistelua, mutta punoitusta. Syvemmällä korvassa ei näkynyt mitään poikkeavaa, ainakaan näin silmämääräisesti. Pohdinnan jälkeen laitoin korvalehteen Canofite vet. korvatippoja, siis penslasin vain korvalehteä.
Kas kummaa, jo seuraavana päivänä iho muuttui vaaleammaksi, ja nyt 3. päivänä se on lähes yhtä kaunis kuin vasenkin korva. Mikä lie aiheuttanut moisen kutinan ja punoituksen, mahtaako palata, kun lopetan lääkityksen?

* Unohtunut mainita, että saimme viimeksi elliltä hätävaroiksi purkin kortisonitabletteja, tällä kertaa ei Prednison 5mg vaan Medrol vet.4mg. Siitä riittää Vilille myös puolikas eli 2mg, Prednisonista puolet on 2,5mg, kuulemma annokset vastaavat toisiaan, mutta Medrol olisi jostain syystä eläimelle parempi vaihtoehto.

aamuauringossa klo 7.15

Totinen torvensoittaja osa II

Ihan ei postauksen otsikointi vastaa sisältöä, 

enemmänkin se kuvaa juuri nyt minua eikä Viliä, 

mutta väliäkö sillä!

Meillä on koiravieraita piisannut, kylässä kävi mm. "pieni" vasta 4 kk ikäinen Sissi-tyttö. Sissi on Viliä ainoastaan ison aavistuksen kookkaampi, mutta roteva ja raskastekoinen, tassutkin ovat isot kuin pesäpalloräpylät. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen tankki tästä tytöstä kasvaa, jalat ovat matalaa sorttia ja selkä pitkä. Rodullisesti on ehta seropi.

Sissi 4 kk kävi kylässä ja valtasi Vilin sohvan

Vili koki tämän typykän leikkiinkutsut uhkaavina, juoksi karkuun ja Sissi piti sitä jo osana leikkiä. Meno oli niin vauhdikasta, ettei kamerakaan pysynyt menossa mukana. Oli ensimmäinen kerta, kun Vili näytti hampaitaan, teki sen jotenkin vaisusti, se ei ollut Vilin luonteen mukaista irvistää ja olla niin tosissaan, että täytyi ottaa hampaat aseeksi. Sissi-pentu ymmärsi oitis, mistä tuuli puhaltaa eli että ei tämä ollutkaan leikkiä. Sissi rauhottui silminnähtävästi ja sitten uskalsi Vilikin jo lähestyä.

Kolmen kopla 

Vierailulla kävi myös Vilin mielitietty, Betsi. Vastaanotto oli Vilin puolelta ylitsevuotavan sydämellistä, häntä huiskusi ja poika ei tiennyt, kuinka osoittaa iloisuuttaan. Betsi kävi ohimennen syömässä Vilin ylenkatsomat ruuat ja avaamassa Vilin aamuisen nakkiaktivointilaatikonkin, joka edelleen lojui lattialla.
Siitä lähtien, kun Betsi lähti lomahoidon jälkeen omaan kotiinsa, on Vili alkanut reagoimaan haukulla kaikkiin porraskäytävästä kuuluviin ääniin. Ei ole ollenkaan hauskaa moinen käytöksen muutos.

Betsin lähdön jälkeen syöminen on ollut huonoa, ei edes broilerin sydämet eikä mahapullat kelpaa enää, niitä söi niin mielellään Betsin seurassa. Vili söisi nykyään mielellään kaikkea sopimatonta, penkoo suklaalevyjä esiin, kerjää kahvileipää, kun tuntee kahvintuoksun nenässään, ruinaa nappuloita. Sen verran syö jotain, että hengissä pysyy.
Parina viime päivänä olen "pakkosyöttänyt" Viliä keitetyllä perunalla, toivossa, että ruokahalu alkaisi normalisoitua eikä ainakaan närästys pääse yllättämään. Ihan tyhjä maha ei sekään ole hyvä juttu. Vili ei ole oksennellut ja vointi näyttää muutenkin olevan ihan normaali. Vain tämä syömättömyys on merkillistä, tästä ongelmasta olen valitellut aika ajoin läpi koko blogihistorian.

kuuleeko kukaan, kun haukun?

Vilin oikea korva on rauhoittunut, sen sijaan muutama päivä sitten lenkillä ollessamme huomasin Vilin pysähtyvän alvariinsa rapsuttamaan vasenta leukapieltään. Etsin leuasta mahdollista punkkia, mutta sitten huomasin Vilin huulen punoittavan ja siinä oli muutama näppylä. Taas jotain uutta ja ennenkokematonta, kuinkas muuten. Kotimatkalla mietin mitä siihen laittaisin, huulesta kun on kysymys, niin siihen laitettu päätyy suuhun eli ei mitään "myrkkyjä" sovi ajatellakaan.
Päädyin ihmevoiteeseemme eli Tummeliin ja siitähän se apu löytyi. Tummeli lievittää kutinaa ja Vili jättikin raapimiset sikseen. Tummelia laitoin useasti päivän mittaan ja Vili tuntui olevan jopa mielisssään siitä. Huuli parani ja ongelma poistui.

pää piilossa = Vili piilossa

Elän edelleenkin pelossa, että anaalivaivat palaavat. Olen sen verran yrittänyt olla tolkussani, että en ihan vauhkona tuijota jatkuvasti Vilin pepaan, vaan olen muutaman päivän välein suihkutellut ja painellut anaaleja. Tähän asti kaikki on vaikuttanut ihan normaalilta. Vähäisellä kokemuksellani en kuitenkaan ole ihan varma... Minua pelottaa se anaalipaiseen yllätyksellisyys, se on nyt kaksi kertaa päässyt valloilleen ihan puskan takaa, joten mielessä sen mahdollisuus on aina pidettävä.

varjoon, suojaan...

Kurjalta tuntuu se, kuinka Vili useasti pakenee minua, kun lähestyn, Vilillä on ensimmäisenä mielessä, että taas viedään pesulle tai tehdään jotain vähemmän mukavaa. Torjutuksi tuleminen ei tunnu yhtään kivalta. Ehkäpä se kaikki vähitellen unohtuu, kun isommat toimepiteet ovat jo menneitä, jospa luottamus aikanaan  palaa.

Vili tykkää kaikista lapsista ♥

Totinen torvensoittaja osa I

vai olen minä muka totinen?

Totinen torvensoittaja on tuo Vili, toden totta. Minulla on aikaisemminkin ollut näitä totisia torvensoittaja-koiria, kuinka niitä onkin siunaantunut minulle? Muistuttaako koira omistajansa luonteenlaatua? Itsekään en ole mikään ilopilleri, jos tarkkaan itseäni analysoin, niin olen just ihan kuin meidän Vili. Ainakin melkein. Toisin sanoen, Vili on ihan kuin minä. Ainakin melkein.
Vili on säästeliäs hännänheiluttaja, täytyy olla jotain aivan spesiaalia, että hän vaivautuu käyttämään hännänheilutuslihaksiaan. Jos Betsi tulee kylään, niin siinä heiluu sitten puolikas koiraakin sen hännän lisäksi.

no ei paljon hymyilytä, ei...

Uloslähteminen lenkille on ollut koko Vilin elinajan samanlaista teatteria, jo ihan pentuna. Vili seuraa syrjäsilmin ja kuuntelemalla, kun isäntä pukeutuu. Kun isännällä on jo ulkotakki päällä ja hän tarttuu talutushihnaan, niin silloin Vili tekee temppunsa.
Temppu 1: Vili kierähtää selälleen, missä sitten sattuukin olemaan, sängyssä tai lattialla, koivet oikoisenaan eikä tee elettäkään noustakseen. Eikä nouse, vaan hänet täytyy nostaa jaloilleen.
Temppu 2A: Vili syöksyy kaapin alle tai luolaansa. Siitä on olemassa versio 2B eli Vili heittäytyy kaapin alla tai luolassaan lisäksi vielä selälleen.
Jompi kumpi näistä toistuu lähes aina. Vain, jos Vilillä sattuu olemaan kova hätä ulos, silloin hän on oikeassa asennossa ja paikassa odottamassa valjaiden pukemista.
Toinen poikkeus on silloin, kun minä lähden Vilin kanssa ulos, se on sen verran harvinaisempaa herkkua, että Vili ei viitsi temppuilla. Ei taida poika oikein luottaa mammansa huumorintajuun tai sitten ei uskalla riskeerata tilaisuutta päästä lenkille tässä erityisen hyvässä seurassa...

pitäisikö nyt häntää heiluttaa, vai?

Kauhukseni huomasin toissa päivänä Vilin oikean korvan olevan verille raavittu, punainen ja paksuuntunut. Ajattelin, että tämä tästä vielä puuttuukin, eipä ole aikaisemmin ollutkaan yhdelläkään koirallani korvatulehdusta. Vili se on uusien sairastelujen oppikirjana ollut.
Onneksi kotona sattui olemaan Pippo-vainaan korkkaamaton korvanpuhdistuspullo  ja siinä korvaa puhdistaessani huomasin, että syvemmällä korvassa ei ollut mitään likaa tms. eli koko juttu rajoittui ulkokorvaan. Tämän yhden puhdistusoperaation jälkeen korva on rauhoittunut eikä Vili ole sitä enää raapinut. Mikä lie ollut syynä, punkkia ei näkynyt, ehkä hyttysen pisto? Selvittiin siis säikähdyksellä, tällä kertaa. Tai sitten ei-toivottu yllätys odottaa nurkan takana...
Pippo-vainaan korvat olivat kroonisesti tulehtuneet eikä eläinlääkäreilläkään ollut enää hoitokonsteja, käskivät vain säännöllisesti puhdistaa. Kuulemma tämä Albrecht Kamillen Ohrreiniger oli ensimmäinen korvanpuhdistusaine, joka tuotti tulosta, korvat pysyivät kauemmin hyvässä kunnossa ja paha hajukin häipyi. Siis, jos matkustelette ja näette tätä tuotetta jossain, niin ostakaa ihmeessä omalle koirallenne. Tai kissalle.

Hädissäni ehdin jo googlettaa korvanpuhdistusohjeita ja ihmettelin kovasti, että jopa eräällä eläinklinikan sivulla neuvottiin käyttämään pumpulia puhdistamiseen. Itse olen siinä käsityksessä, että pumpulia ei saa työntää koiran korviin, koska siitä jää nöyhtää, vaan on käytettävä vanutyynyjä eli meikinpoistossa käytettäviä pumpulilappuja juuri siksi, että niistä ei lähde nukkaa.

Jossain ohjeessa luki, että koiran korvaan lurautetaan puhdistusnestettä, hierotaan korvanjuurta hiukan ja sitten koira saa ravistella nesteen ulos korvista. Toisessa ohjeessa sanottiin muuten samoin, mutta koira ei saa ravistaa korviaan, vaan vanutyyny kääritään rullalle ja työnnetään korvakäytävään imemään neste ja mahdollinen lika pois, vasta sitten koira saa itse ravistella korvansa tyhjiksi. Nämä lienevät useimmille selviöitä, minulle lähes kaikki korvaan liittyvä oli uutta.

antakaa mun olla sellainen kuin olen

Laiskan postaus = kuvia

söötisti tassut rinnan alla piilossa

pallokentän varjoisella pläntillä

tuuhea turkki, eikö totta

varjopaikan haltija

ylpeenä omalla penkillä

tylsää...

paistattelua auringossa

ei ketään missään

jospa joku tulisi edes naapuritalosta

turha toivo, huuah...