Tällä hetkellä on raskasta kirjoittaa yhtään mitään. Jokainen osanotto kirvoittaa kyyneleet silmiin, niin kiitollinen kuin olenkin niistä ihan jokaisesta. Sattuu sieluun, sydämeen, mutta luulen, että paras tapa surra, tehdä ns. surutyötä, on kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.
Jollekin toiselle yhtä hyvä tapa olisi puhua, vaan kelle puhuisin?
Skype-ystäväni eivät ole koiraihmisiä siinä mielessä kuin minä, enkä halua pakottaa ketään kuulijaksi, on varmaan ahdistavaa joutua kuuntelemaan toisen ahdistusta. Paperi (netti) on kärsivällisempi, kenenkään ei ole pakko lukea, ainakaan kaikkea eikä kerralla. Lisäksi kirjoitettu teksti voi auttaa muitakin lemmikkinsä menettäneitä itkemään oman surunsa viimerippeitä, kukin tahollaan ja se on hyvä asia.
Olen miettinyt helpotusta saadakseni jopa hyviä puolia siitä, että ei ole enää koiraa.
ei ole koirankarvoja joka paikassa
ei tarvi suorittaa tassu- ja peppupesuja
ei tarvi lähteä sadesäällä ulos
ei tarvi ostaa koiranruokaa
ei tarvi kammata eikä pestä
ei tarvi nousta yöllä ulos eikä aikaisin aamulla
Mitäs luulette, auttaako moisen listan teko? Ei sitten yhtään, päinvastoin, syyllisyydentunne nosti oitis päätään. Kaikkea sitä ihminen ajatteleekin, ajatukset harhailevat, kun vaistomaisesti yrittää paeta niitä kipeitä tunnetiloja. Kun oikein pahalta tuntuu, niin koitan ajatella "valkoisia kaakeleita" eli en mitään. Se auttaa hetkellisesti.
Vilin viimeisen yön muistelu satuttaa kaikkein eniten, sellaista yötä en olisi koiralleni halunnut. Sitä en kykene vielä tähän postaukseen kirjoittamaan kuten en myöskään käyntejä eläinlääkärillä, Vilin verikokeiden tuloslappu on myös hirveän ahdistavaa luettavaa. Nämä asiat yritän saada kirjoitettua seuraavalla kerralla "paperille", jospa se helpottaisi edes hiukan.
Nyt on maksun aika.
Suru on hinta Vilin lahjoittamista lukemattomista ilon ja onnen hetkistä.
Kiitos, Vili, niistä ihan jokaisesta. ♥
Kiitos, Vili, niistä ihan jokaisesta. ♥
14 kommenttia:
Ei ole Vili poissa muualta kuin rapsuttavan kätesi ulottuvilta. Se on tehnyt pesän sinun sydämeesi ja asuu siellä niin kauan kuin sinä ja sydämesi olette yhtä. Niin että pidä hyvää huolta sydämestäsi!
On se muuten kumma, miten monta koiraa (ja muutakin tuonilmasissa olevaa) yhteen sydämeen sopii. Eivätkä edes tappele siellä, vaikka elävissä ollessaan saattoivatkin nahistella.
Jaksa tänään, niin jaksat huomennakin!
Lohdutus... se tule joskus... nyt on surun aika... kävin tämän läpi kaksi vuotta sitten... tiedän... surraan... muistellaan... rakastetaan...
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Oman suruni alkamisesta on niin vähän aikaa, että sanasi saavat minut itkemään - myötätunnosta ja oman tuskani takia. Se ei ole vielä lähellekään ohi.
Viimeinen yö oli meilläkin hirveä. Pelkäsimme, että menetämme Caron ja se pahin pelko sitten toteutui, kuten tiedät. Oudosti sitä muistaa sieltä pieniä yksityiskohtia, vaikka muuten ei sellaisiin kiinnittäisi mitään huomiota...muistikuvissani on muutoin hiljaista ja kylmää. Olisiko pitänyt tehdä jotain toisin? ...ja kuitenkin on pakko hyväksyä se tosiasia, ettei mitään enää ollut tehtävissä.
Sitä yrittää rakkaitaan suojella ja haluaa pitää heidät luonaan - kaikin käytettävissä olevin keinoin. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja nopeasti sitä syyttää itseään epäonnistumisesta...näin ainakin minulle kävi. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan...minun olisi pitänyt huomata aiemmin...jne.
Vaikka meillä on nyt toinen koirakin, niin ainakin minulle ilo Siiristä on ollut vielä Carosta jäänyttä tuskaa pienempi. Uskotaan kuitenkin siihen, että aika suo lohdun.
Vili on siellä nyt, missä Carokin on...ja moni muu. On vain sopeuduttava. Heillä on nyt hyvä olla.
Nousin selkään pyrstötähden
älä sure vaikka lähden.
Täältä takaa pyrstötähden
häntääni mä heilutan.
Elämän mä vietin parhaan,
teitä aina rakastan.
<3 Mahtava kirjoitus. Lapsuuden ajoilta muistaa sen kivun ja tuskan, eikä sitä tulevaa ahdistusta halua miettiä, mitä joskus Timin kanssa varmasti tullaan kokemaan. Vaikka kuinka kirjottaisi listaa ns. koirattomuuden hyvistä puolista, niin ei se varmaan loppujen lopuksi hirveästi auta.
Paljon voimia suruusi, ikävä Viliä on täälläkin suuri.
On niin kurjaa, että menetit hyvän karvakaverin. Kaikki eläinystävät tietävät mitä lemmikit heille merkitsevät. Koirat koiraihmislle, kissat kissanomistajille, loputon lista. Suruun ei auta kuin aika. Sitten pikkuhiljaa ikäväkin muuttuu muistoiksi, jotka eivät parauta itkuun joka kerta. Sieltä mielen syvyyksistä nousee esiin niitä ihania muistoja. Kauniita ajatuksia teille, sinne Elben varrelle, M-L ja Ossi.
Voi eikä! Oon koko asian ohittanut, kun blogisi päivitykset ei päivity mun lukulistaan.
Kyllä vain kirposi mulle kyyneleet silmiin lukiessani uutisen. Oli aina ihanaa seurata Vilin kuulumisia ja vilinää.
Paljon voimia suruun.
Tuo kuva tyhjästä puistonpenkistä...kun kaikki muistuttaa siitä, missä on yhdessä oltu, kun jokainen lenkkimaasto on yhtäkkiä samaan aikaan täynnä muistoja ja tyhjä siitä, jonka kanssa siellä on kuljettu. En nyt saa näitä kyyneleitä loppumaan, jotenkin pysyivät kurissa, kunnes näin tuon kuvan.
Kiitos, että saimme jakaa Vilin elämää kanssasi <3
Kiitos minunkin puolestani että jaoit Vilin elämän meidän lukijoiden kanssa. Ei voi estää itkemästä täälläkin. Niin kauan Vilin kuulumisia on tullut seurattua. Elämä menee niin väärin juuri niille joille sen soisi menevän niin hyvin...
Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.
Sytytin kynttilän blogissani Vilin muistoksi.
Minäkään en osaa sen enempää lohduttaa, ainoa ettei Vili tunne sitä surua ja kipua mitä sinä tunnet, se lohdutti ainakin minua hieman Minin kuoleman kanssa. Ennemmin minä kuin Mini.
Nyt Vili meni Minin luo sinne missä kaikki on hyvin <3
Itkien luin tämän ja edellisen kirjoituksesi, ja voin samaistua hyvin siihen, ettei kelle tahansa voi omaa koirasurua mennä auki-purkamaan. Syksyllä -11 menetin Tessu-seropin, ja monet kerrat kuulin sukulaisilta ja kavereilta että "sehän oli vain pelkkä koira". Koiraihmiset kumminkin tietävät, ettei koira ole pelkkä koira vaan se on jotain enemmän. Lämmin voimahalaus teille sinne täältä kaukaa Suomen Kainuusta. <3
Kun mäykkypojuni lähti, tuntui kuin olisin kuollut taakan alle. Itku kurkussa tulin töistä kotiin, kun kukaan ei tullut vastaan. seinät huusivat tyhjyyttään. Vannoin etten koskaan enää ota koiraa. kun tämä on niin kauheaa surua ja tuskaa.
nyt tiedän, että vannomatta paras ja aika antaa sen armon muuttaa tuska muistoiksi. Ilo pitää hakea hetkistä, jotka on saanut. Kiitollisuus siitä mahdollisuudesta ,joka oli tarjota hyvä koti yhdelle koiralle joka sitä tarvitsi. tyytyväisyys siitä, että oli rakkautta , jot jakaa.
Kyllä me lukijat olemme, rakas HooPee, nyt juuri sinua varten täällä. Jos kirjoittaminen helpottaa, etkä halua julkisesti sitä tehdä, tiedät sähköpostini. Kyllä sinä hyvin mahdut olkapäälleni olipa arkeni mitä tahansa nyt.Ystävät ovat sitä varten, että kantvat silloin kun omat siivet ja voimat tuntuu heikoilta.
Vertaistukea saat ihan varmasti. Voimia, rakas HooPee. voimia mennä päivä kerrallaan eteenpäin.Kuten tuossa Matte sanoi, koiraihmiset kyllä tietävät jo puolesta sanasta, mistä puhut.
Pidimme lomalla taukoa tietokoneelta, joten nyt vasta luin tämän kamalan uutisen! Voi itku, että nyt tuli sitten Vilin aika lähteä :-(
Oman noutajani menetys on niin tuoreena muistissa vielä, että minäkään en pysty, kuin ihan varovasti harvoin, ihan hetken vaan kerrallaan muistamaan sitä viimeistä ell -reissua.
Olenkin ajatellut että ehkä se on hyvä, on parempi keskittyä muistelemaan koiraa ja sen hyvää elämää - sellainen oli Vililläkin, ja lohtuna jossain vaiheessa ehkä toimii se tieto, että päästit kaverin heti pois kun sen aika oli. Sen parempaa tekoa ei hyvälle ystävälle voi tehdäkään, vaikka se onkin samalla se itselle raskain teko.
Tuntuu kuin olisimme menettäneet hyvän ystävän, Vilin Suuri Persoona keräsi paljon ihailijoita myös täällä blogimaailmassa ja minä kuuluin ehdottomasti heihin myös.
Nyt Vili voi katsella maallista menoa sieltä ylhäältä käsin, omalla enkelipenkillään istuen.
Voimia.
t. Laura ja Mauri
Kirjoitat niin kauniisti ja tunteikkaasti ettei tätäkään kirjoitusta pysty lukemaan kyynelehtimättä. Pieni Vili teki meihin kaikkiin vaikutuksen ja sinä pitämällä hänestä niin hyvää huolta <3 Kirjoittaminen on parasta terapiaa ja niiden yhteisten, kauniiden muistojen muistelemine <3 Voimia sinulle paljon.
Kiitos jokaiselle kommentistaan. Jokainen kommentti kirpaisee, mutta jokainen on minulle tärkeä. Huomaan, etten olekaan niin yksin, kuin tällä hetkellä oikeastaan olen. On se vaan ihmeellisen todellinen tämä virtuaalimaailma, ihan oikeat ihmiset ovat kontakteissa toistensa kanssa ja ihan oikeita tunteita välitetään tietokoneelta toiseen. Toisaalta nettimaailmaa vähätellään, mutta täytyy kyllä sanoa, että se on tietyissä tilanteissä niin aito kuin vain voi olla. Yhtä aito kuin se kyynel, joka poskelle vierähtää. ♥
Lähetä kommentti