(klikkaa arvostelu)
Lahjavinkki itselle tai toiselle!
Hauska kirja aikuiseen makuun, erityisesti koiraihmiselle sopiva.
Suosittelen lämpimästi.
Saatavana mm.
Tuostapa innostuin itse pohtimaan kirjoittamisen halusta ja taidosta. Joillakin ihmisillä pysyy kynä kädessä ja ajatus lentää, toiset taas tykkäävät kirjoittamisesta, vaikka ajatus ei lentäisikään. Kulkevatko kirjoittaminen ja lukeminen yhdessä, vai voiko tykätä vain jommasta kummasta? Blogien kirjoittajat ovat varmaan enemmän näitä kynä kädessä-syntyneitä tai sitten itseään mielellään julkituovia ihmisiä. Ehkä meissä bloggaajissa on vähän molempia?
Olen aina ihaillut kirjailijoita, jotka kykenevät tuottamaan mielenkiintoisia kirjoja joko pelkän oman mielikuvituksensa tuotoksena tai perehtymällä aiheeseen, esim. historialliseen tapahtumaan niin perinpohjaisesti, että siitä syntyy kirja.
Itse olen kai kynä kädessä ja kirja kainalossa syntynyt. En siltikään minään kirjallisena lahjakkuutena, vaan yksinkertaisesti tykkään kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapsena suunnittelin alkavani kirjailijaksi, kunhan kasvan. Äitini oli ammatiltaan kirjaltaja ja se merkitsi minulle samaa kuin kirjailija. Halusin myös olla jonain päivänä niin arvostetussa ammatissa kuin äitinikin. Vuosien varrella minulle kyllä selvisi, ettei kirjaltaja välttämättä ole kirjailija, vietinhän lapsuuteni vapaa-ajat suureksi osaksi äitini työpaikalla piirrellen ja askarrellen.
 |
| ei ole minun käsialaani, vaikka kaunista onkin... |
Koulussa olin alusta alkaen "luokan paras" aineenkirjoittaja ja käsialani oli kiitettävää tasoa. Silloin kouluissa vielä opetettiin oppiainetta nimeltä Kaunokirjoitus ja siitä sai todistukseenkin numeron. Vielä aikuisenakin käsialaani kehuttiin, itse en pitänyt sitä mitenkään erityisenä ominaisuutena, mutta usein sain kuulla "kirjoita sinä, kun osaat niin kauniisti".
No, se oli sitä aikaa, kun vielä kirjoitettiin paljoin käsin. Nykyään naputellaan tekstiviestejä tai käytetään tietokonetta.
Sairastuin 13 vuotiaana vakavasti ja sen jälkeen putosivat ainekirjoitusnumeroni 1-2 numerolla... Kirjoittaminen ei ollutkaan enää niin helppoa ja varsinainen romahdus tapahtui alettuani oppimaan vierasta kieltä. Minulta menee nykyisinkin sanajärjestykset sekaisin ja jätän sanoja välistä pois. Toisinaan viitsin oikoa niitä jälkikäteen, usein annan olla.
Lapsena kirjoittelin kaikenlaista, runoja ja juttuja omasta elämästäni. Lähetin niitä Turun Sanomien Lasten Nurkkaan ja lastenlehteen nimeltä Nasta. Lähes aina juttuni julkaistiin. Jo lapsuudesta asti minulla on ollut sama kirjekaverikin ja on yhä vieläkin, kirjoitellaan toisillemme varmasti elämämme loppuun asti. Milloinkaan en ole ollut hyvä kirjoittamaan mielikuvitusjuttuja, vaan aina mieluiten tositarinoita. Kirjallisesti hoidan myös mielelläni kaikki mahdoliset asiat, jopa tapahtuneet konfliktit, ihmissuhdeongelmat yms. Puhuminen ja puhelimeen tarttuminen on aina ollut vastenmielistä.
Aikuisiällä olen kirjoitellut koiralehtiin koirajuttuja ja jyrsijälehtiin taas hamsteritarinoita omista eläimistäni. Sitten tuli tämä blogi. Kirjablogiakin pidän yhä, joskin lukeminen on ollut viime aikoina harmillisen vähäistä.
Yhtä rakasta kuin kirjoittaminen, on lukeminen. Minulla oli onni omistaa jo lapsena paljon kirjoja, siihen aikaan se ei ollut mikään itsestäänselvyys ja lisäksi kirjastokin oli lähellä. Sanomalehteä luin jo 6 vuotiaana ja sen sarjakuvien avulla olen oppinut lukemaankin. Mieluiten luen tositarinoita, elämänkertoja ja ihan arkisia asioita. Olen oivaltanut, että ihan jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuisen merkittävä, ihan jokaisesta ihmisestä voisi kirjoittaa mielenkiintoisen ja koskettavan kirjan. Sellaista ei tule usein ollenkaan ajatelleeksi, luullaan, että pitää olla vaikutusvaltainen merkkihenkilö, ennen kuin elämänkerrasta tulee kiintoisa. Väärä luulo.
Olen lukenut paljon ihmiskohtaloista, eri maissa, sodan aikaan, keskitysleireillä, vaikeissa perheolosuhteissa, sairauden kourissa, tehtaantyöläisen tai prinsessan elämästä jne. ja kuunnellut kadunmiehen ajatuksia. Niissä kaikissa on elämänmakua, ehkä paljon enemmän kuin jonkun valtiomiehen muistelmissa.
 |
| Kengänpuhdistaja-Mäykky |
*******
Suojatiet
Tässä taas yksi surullinen esimerkki autoilijoiden suhtautumisesta suojateihin!
Koira ja sen omistaja olivat ylittämässä Kalevankatua suojatietä pitkin, kun Koskikatua ajanut auto ajoi koiran yli. Se kuoli törmäyksessä heti. Koira oli kulkenut talutushihnassa muutaman askeleen edellä taluttajaansa."
6 kommenttia:
Kaunis kiitos kirjamainoksesta!
Sinun kirjoituksistasi kyllä huomaa hyvin, että rakastat kirjoja ja kirjoittamista. Omat kirjoitukseni ovat syntyneet vasta blogin myötä ja ylipäätään halu kirjoittaa.
Bloggaaminen on mielenkiintoinen harrastus, tässä tapaa virtuaalisesti paljon erilaisia ja mukavia ihmisiä. Kirjoitellaan!
Bloggaaminen on yllättävän avartavaa, enpä olisi uskonut etukäteen. Siis jotain hyvää tässäkin aikakaudessa, vaikka ei kaunokirjoitusta enää opetetakaan kouluissa...
On sekin hienoa, että valmis aikuinen ihminen löytää itsestään uusia piirteitä, keksii lahjakkuutensa ja miten sen joku taitavasti sanoikaan: "kaikilla on lahjoja, jotkut vain avaavat lahjansa myöhemmin".
No voi hitsi, ollaankos mekin samiksia??? Ihan samat mieltymykset olleet jo pienestä asti. Vai onko se johtunut siitä, että me olemme syntyneet sillä aikakausilla, kun ei ollut tv yleinen kiusa huoneen nurkassa tylsistyttämässä. Voi miten rakastin ainekirjoitusta, mitkään vihot ei riittäneet niihin kirjoituksiin. Pöytälaqatikossani on runovihkoja täynnä omia tekeleitäni. Kirjoja luin ahmimalla ja tänäpäivänä liian vähän.
En kysy mihin sairastuit 13 ikäisenä, mutta arvaa, samoin minä. Ja sitä sairautta kannan mukanani vieläkin. Missään määrin se ei ollut kivaa silloin. Oikeastaan tervettä päivää en ole sen koomin nähnyt, mutta minuun on kasvanut joku ihme kestävyys niiden suhteen. En murehdi kaikikia sairauksiani ja olen oppinut elämään niiden kanssa niin etten aina edes muista olevani kuin vanha Lada, josta osia lentelee pitkin teitä. Eteenpäin päästään kumminkin koko ajan. Ja maailma on niin täynnä kiinnostavia asioita ja kiinnostavia, inspiroivia ihmisiä.
Nettimartan esimerkki unelman toteuttamisesta on upea. Kaikki on mahdollista kun vain uskaltaa yrittää. Myrskyn ja Tuiskun elämää on herkullisesti kuvattu ppoikien omilla "äänillä". Ihania poikia.
Ja sinähän tiedätkin jo miten rakastan kirjoituksiasi Turun historiasta, vaikkei niin vanhastakaan historiasta. Viime vuosisadalta kumminkin ;)
Ja miten osuva onkaan tuo lauseesi "....jotkut vain avaavat lahjansa myöhemmin". Taiteilija Alice Kaira taisi olla noin 80 kun tuli maalariksi ja sai nimeä itselleen. Että myöhäistä on vain silloin , kun sen rajan itselleen asettaa sellaiseksi. Taitaa jokainen olla näissä lahjakkuusasioissa itse itsensä pahin kivi polullaan. Ja aina pahempi jos omaa sellaisen itsensä ruoskimisen taidon kuin minä.
Kasvua ja oppia jokainen päivä, sitä on elämä. Parhaimmillaan. Uskallan väittää.
Pus & kram (kuten isäni tapasi sanoa ja yhtä usein sanoi; sköt om dej)
Terkkuja Vilille
hitsi, että olin pöljä. Alice Kaira oli taiteilija siis koko ikänsä, oikeen koulun käynyt sellainen. Muistini lokerot olivat jotenkin epäjärjestyksessä. Alice kaira maalasi siis ihan loppuun asti ja tuli tunnetuksi vanhempana naivistisita tauluista. Häntä pidettiin Suomen yhtenä merkittävimpänä naivistina. Todennäköisesti yritin siis vain sanoa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha mihinkään.
Ja maalasihan toki minulle niin rakas Schjerfbeck kuolemaansa asti ja hän poistui hiukan yli 80 vuotiaana.
Että semmosta.
Voi, ei se ollenkka haitta, et sä olit pöljä. Munst on kiva, ku toise on kans joskus pöljii, ku mä bruukkaan itteki olemaa välil pöljä, en kyll nii ussei ku muut, mutt kumminkis.
Muistelen kuulleeni kertomuksia monenmonista ihmisistä, jotka vasta eläkeikäisenä ovat löytäneet lahjansa tai joilla vasta silloin on ollut mahdollisuus toteuttaa lahjojaan.
Kai sääki sitt alat eläkkeel oikee tosissas taiteilijaks, kukas sitä viäl tiätää...
Luulen, että lapsuutemme aikakausi oli sikäli edistyksellinen, että lapsilla oli aikaa keksiä itse tekemisensä ja ohjattu harrastustoiminta oli vähäisempää. Toiset löysivät ulkoilun ja urheilun, kun joutuivat usein ulos leikkimään ahtaista asunnoista ja toiset (jotka saivat enemmän leikkiä sisätiloissa?) taas tuon lukemisen ja muun puuhastelun. Voi, muistan kaiholla niitä kaikkia lapsuuden kirjoja, mikä se sarja olikaan nimeltään, Otavan Lasten- ja Nuortenkirjastot? ainakin sinne päin.
Silloin kuin 13v sairastelin, olin 7kk sairaalassa ja sinä aikana luin kotimme kaikki tietosanakirjat läpi, äitini toi aina 3 osaa kerrallaan luettavaksi. Se oli sen ajan googlettamista.
Sköt om dej ♥ terveisiä Essilään!
Lähetä kommentti