lauantai 10. heinäkuuta 2010

Rakkaudesta

Huomasin edellisten päivien teemoina olleen usko ja toivo, joten mikäs tähän paremmin jatkoksi sopii kuin rakkaus.

Mistä kumpuaa pienen lapsen rakkaus koiriin, vaikka perheessä ei sellaista ole eikä lapsi ole joutunut koirien kanssa tekemisiin? Synnynnäinen veto koiriin, haluaa koiran, tahtoo sellaisen, on ihan pakko saada oma koira!

Onko eläinrakkaus eräs lahjakkuuden muoto? Niinkuin joku on synnynnäisesti musikaalinen tai taitava piirtämään?

Kaikilla ihmisillä on syntymälahjana "talentteja", lahjakkuuksia, kutsumuksia. Lasken niihin kuuluvaksi kaiken, mikä on ihmiselle mieluisaa, mitä hän osaa ja haluaa palavasti. Opettaja, joka rakastaa työtään, on kutsumusammatissa, hänellä on talentti, lahja opettaa ja nauttia siitä.

Rakkaus koiriin, eikö sekin ole eräänlainen talentti, lahja, kutsumus?

Sain ensimmäisen koirani ollessani 9 vuotias. Kyllä sitä oli ruinattukin monta vuotta. Kohtelin koiraani jotenkin vaistonvaraisesti hyvin, eihän kukaan neuvonut eikä käskenyt, koira oli pitkälti minun vastuullani. En sallinut muiden lasten taluttaa sitä, jos huomasin heidän nykivän koiraani aiheetta, sellainen tapa tuntui olevan lähes kaikilla lapsilla siihen aikaan. Koirat olivat monelle kaupunkilaislapselle outoja eläimiä. Koirallani oli jopa valjaat, edistyksellistä, eikö totta!

Se Musti oli ensimmäinen koirani ja ehkä Vili viimeinen.



Vili on ensimmäinen tiibetinspanieli elämässäni, en ollut tuntenut ainuttakaan sen rotuista entuudestaan. Pohjalla oli kiinnostukseni Tiibettiin ja nyt minulla on pikku tiibettiläinen kotonani.
Vili on myös ensimmäinen allerginen koirani.

Vili oli aika yllätyksellinen koirakumppani minulle, joka olin tottunut enemmänkin paimenkoiriin. Vilillä ei ole tippaakaan miellyttämisen halua, se ei koe olevansa yhtä omistajansa kanssa kuten paimenkoirat. Viliä ei voi houkutella millään, Vili tulee ja tekee, jos itse haluaa.

Meni useampi kuukausi ennenkuin löysimme yhteisen sävelen. Luulin tietäväni kaiken koirista, mutta Vili opetti minulle muuta. Pakko on ollut oppia hyväksymään Vilin loputon itsenäisyys ja hänen ylhäinen, ylpeä luonteensa. Mikä onni, että Vili on pieni koira! Jos Vili olisi iso 30 kiloinen ja päättäisi jäädä nurmikolle makaamaan tai pahemmassa tapauksessa keskelle katua, niin keinot olisivat vähissä.

Onneksi Vili kaikessa jääräpäisyydessään on älykäs koira. Hän oppii helposti, jos haluaa. Johdonmukaisuudella saavutetaan Vilin suhteen se paras mahdollinen tulos. Kehuminen on myös hyvin palkitsevaa, vaikka se ei tunnu Viliä hetkauttavan mitenkään, Vilihän ei sitä näytä, mutta kyllä kehu kelpaa. Ylpeä kun on.

Rakas Vili-kulta.

Ei kommentteja: