Sivut

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Sateenkaarisillan tuolla puolen



Pieneläinkrematorio muisti meitä ja erityisesti Viliä muistokortilla ja värssyillä.




On olemassa silta taivaan ja maan välillä
Sen nimi on Sateenkaarisilta, koska se on niin värikäs
Sateenkaarisillan tällä puolella on maa,
jossa on vihreitä niittyjä, kukkuloita ja laaksoja
Se on paikka, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan
Siellä on aina ruokaa, vettä ja aurinkoinen sää.
Vanhat ja raihnaiset eläimet ovat taas nuoria.
Siellä sairaat ja vahingoittuneet eläimet parantuvat.
Ne leikkivät siellä kaiket päivät.
Vain yksi asia puuttuu.
Ne eivät ole rakkaan ihmisensä kanssa, sen, joka rakastaa niitä maassa
Joka päivä ne juoksevat ja leikkivät, kunnes se päivä koittaa,
kun yhtäkkiä joku pysähtyy ja katsoo ylös.
Kuono tuhisee, korvat höröllä ja silmät katsovat kaukaisuuteen
Sitten se juoksee pois joukosta kuin lentäen yli vihreän ruohon
Se on nähnyt sinut
Ja kun sinä ja rakas ystäväsi tapaatte, otat hänet syliisi ja halaat
Saat suukkoja kasvoillesi yhä uudestaan ja uudestaan.
Jälleen kerran saat katsoa rakkaan ystäväsi silmiin.
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä
eikä teitä enää koskaan eroteta toisistanne.




The Rainbow Bridge

Just this side of heaven is a place called Rainbow Bridge. When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to the Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food and water and sunshine, and our friends are warm and comfortable.
All the animals who have been ill and old are restored to health and vigor; those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams and times gone by.

The animals are happy and content, except one thing- they each miss someone very special to them, who had to be left behind. They all run and play together, but the day comes when one stops and suddenly looks into the distance. His bright eyes are intent, his eager body begins to quiver. Suddenly he begins to run from the group, flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster.

You have been spotted, and when you and your special friend meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face. Your hands again caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.


Then together, you and your special pet cross THE RAINBOW BRIDGE.
(Paul C. Dahm)





sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Eteenpäin elävän mieli?

Tarkoitukseni oli alunperin pitää kuukausi bloggaustaukoa, ei lomaillakseni missään rannalla, vaan ihan vain ladatakseni akkujani. Voimat olivat vähissä, jaksaminen huonoa, kaikkea muuta olikin sitten ihan liikaa. Tästä "lomakuukaudesta" tulikin sitten yllättävän raskas muussakin mielessä kuin Vilin sairastumisella eli akut ovat edelleen puolitehoiset.

Eteenpäin elävän mieli. Niin sanoo vanha sananlasku ja sen mukaan nyt sitten eletään. Vältän edelleenkin monasti ajattelemasta Viliä, hän kun on ihan kaikkialla läsnä, kaikilla kaduilla, kujilla, ostoskeskuksessa, jokainen penkki ulkona "huutaa" Viliä. Usein en pysähdy ollenkaan ajattelemaan, ainoastaan noteeraan nuo huomioni ja sitten taas eteenpäin, kuten elävän mieli.

Tiedän, että olen parhaani yrittänyt Vilin suhteen ja kun ihminen tekee parhaansa, niin sen pitää riittää. Kuinka ollakaan, silti tuntuu, että minun olisi pitänyt osata olla vieläkin "parempi", aika usein olin ärtynyt, kun jouduin Vilin takia valvomaan öitä tai viime aikoina kantamaan jatkuvasti Viliä. En kylläkään kohdistanut ärtymystäni Viliin, mutta luulen Vilin huomanneen sen, että nyt emäntää ottaa päähän tai se ei jaksa enää. Olisin halunnut aina olla ihan oikeasti ymmärtäväisempi, jaksavampi ja vaikka mitä kaikkea vielä... Tiedän, että nämäkin ovat ihan turhia ajatuksia, mutta toisaalta luulen, että ne ovat aika inhimillisiä tunteita, kun on läheisensä menettänyt. Minun läheiseni oli Vili. ♥

Laitan tähän kuvasarjan Vilin perunanpopsinnasta. Nämä ovat lähes viimeisiä kuvia Vilistä, otettu 7.7. Joitakin kuvia ja videonpätkän otin ihan viimeisinä päivinä, mutta en tohdi niitä laittaa näytille. Kaivoin esiin myös Vilin verikokeen vastaukset, jos jotakuta kiinnostaa, niin jaan eteenpäin tai laitan tähän blogiin, itse en jaksa perehtyä niihin ollenkaan, ainakaan nyt. Olen päättänyt luottaa siihen, mitä eläinlääkäri niistä sanoi.









Käy enkeli vieressäs taivaan rantaan, on kulkusi kevyttä, jalkasi kantaa. 
Et suruja tunne taivaan tiellä, on monet rakkaat vastassa siellä.
Sinä elät myöskin keskellämme, koska säilyt aina sydämissämme. 

kirjoitti eräs blogikaveri






Ja jatkan nyt sitten otsikon mukaisesti eli ihan muilla asioilla.

* Joku ehkä muistaa, että kirjoitin keväällä aiheesta D-vitamiini
Silloin annoin tarkastuttaa D-vitamiinipitoisuuteni ja se oli uskomattoman alhainen eli 20  nmol/l. Sain siihen vitamiinikuurin ja nyt kolmen kuukauden jälkeen vitamiinitaso kontrolloitiin. Se oli uskomattoman hyvä elikkä 81,3 nmol/l, olen todellakin tyytyväinen siihen ja myös lääkäriini, joka osasi olla avuksi. Olen nimittäin kuullut useista lääkäreistä, jotka eivät hallitse D-vitamiinipuutoksen hoitamista ollenkaan, vaan määräävät vain vitamiineja purkista sen enempää perehtymättä. Tavallisella päiväannoksella eivät kyllä nouse arvot juuri ollenkaan, kyllä täytyy aluksi aloittaa puutostilan hoito ihan siihen tarkoitukseen olevilla vitamiinivalmisteilla ja -määrillä.

* Käväisin apteekissa kysymässä, mitä teen vanhoille lääkkeille, Vililtäkin niitä jäi aika paljon. Muistaakseni Suomessa oli käytäntö, että ne voi palauttaa apteekkiin. Täkäläisestä apteekista sain kuitenkin ohjeen heittää ne roskikseen. Roskat poltetaan ja saman ne kai tekevät apteekkiin palautetuillekin lääkkeille. Tärkeintä on, että lääkkeet eivät joudu vesistöön eli vessaan eikä lavuaariin niitä ei saa missään nimessä laittaa. No, pakkohan minun oli tarkistaa asia vielä virallisemminkin kuin apteekista ja niin se vaan on, ihan terveysministeriön sivuilla lukee, että vanhat lääkkeet tulee laittaa roskiin.

* Sitten jäin ihmettelemään, miksi Katiska.infon sivut on poistettu, minne on Jagster hävinnyt?



torstai 25. heinäkuuta 2013

Vilin jälkeen

Tämä kesä on ollut emotionaalinen suma. Runsaasti tunteita herättäviä tapahtumia toinen toisensa perään, monta ilouutista, monta ikimuistettavaa tapaamista ja tapahtumaa, useita surullisia uutisia, kaikki hyvin lyhyessä ajassa. Olen tavallaan edennyt emotionaalisesta tapahtumasta toiseen ehtimättä hengähtää välillä.

Vaan mitäpä minä tässä valitan. Vili on poissa, Vilin elämä on päättynyt. Minun elämäni viimeinen koira.

Iäkäs anoppini sekä mieheni sisko tulivat yllättäen vierailulle pian Vilin lähdön jälkeen. Se sai ajatukseni yhdeksi kokonaiseksi päiväksi ihan muualle.
Olimme mielenkiintoisella kiertoajelulla  Alsterin aalloilla, ruokailemassa Alex-nimisessä ravintelissa siinä Alsterin rannalla, jossa ystävällisen palvelun ja hyvän ruuan lisäksi mm. komeat miespuoliset tarjoilijat olivat todellista herkkua silmille. Suosittelen! Lisäksi Hampurissa oli triathlon-kilpailut, oli ihan kiva olla siellä, missä tapahtuu. Sitäkin ankeampaa oli illalla palata tyhjään kotiin, mutta onneksi väsymys pitkästä päivästä oli armollista.




Vilin talutushihna on nyt ripustettu naulaan, ikiajoiksi. Chilestä tullut Vilin muistotaulu odottaa vielä pääsyä arvoiselleen paikalle. Vilin uurna saapui maanantaina, sekin odottaa lopullista paikkaansa, nyt juuri haluan pitää sen kotona, lähellä. Jo samana päivänä, kun Vili lähti, vein kaikki Vilin tavarat kellariin, jotta siten helpotan omaa oloani täällä kotona. Se oli minulta viisaasti tehty, vaikka luulin näkeväni Vilin milloin missäkin ja kuulin Vilin tassutusta, mutta silti Vilin tavaroilla oli suuri merkitys ja oli todella hyvä, että ne olivat poissa silmistä. Kyllin vaikeaa oli silti.

Vilin saamia Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6  olen napsinut nyt yli viikon ajan ja olen sitä mieltä, että niistä on ollut apua. Minua ei kiinnosta, millä tavalla ne auttavat, pääasia, että auttavat, antavat jonkinmoista henkistä tukea, olkootkin sitten vaikka kuvittelua, huuhaata. Edelleenkin kyllä välillä tuijottelen sitä "valkoista kaakeliseinää", se on itsesuojelua, vaistomaista itsensä säästämistä ajatuksilta ja mielikuvilta, jotka tekevät liian kipeää, edelleenkin.

Pahinta ei ollut se, että Vili joutui lähtemään. Toki se oli kauheaa ja niin lopullista, mutta siltikin ehdottomasti kauheinta olivat Vilin tuskat silloin viimeisenä yönä ja jo sitä aiemminkin. Lisäksi se epätietoisuus aamuyön tapahtumista, kun joskus kolmen jälkeen nukahdin, enkä tiedä mitä seuraavien kolmen tunnin aikana Vilille tapahtui, pyrki ehkä sänkyyn turvaan, mutta emäntä ei reagoinut? Eikö kuulostakin kauhealta? Nukun, enkä ole koirani apuna edes henkisesti. Omaksi puolustuksekseni mainitsen, että olin valvonut koko edellisenkin yön sekä sitä seuraavan päivän. No, en silti olisi saanut nukahtaa. En anna sitä itselleni ikinä anteeksi!

Meillä on kotona nyt isännän kotiuduttua taas uudet haasteet ja se on sikäli hyvä, etten ehdi liikaa miettiä tapahtuneita. Tämä tapahtumien suma siis jatkuu, kunhan joskus tulee rauhallinen ja seesteinen vaihe, niin olen onneksi saanut jo etäisyyttä Vilin lähtöön ja oletan silloin olevan helpompaa muistella kaikkea.


Nämä ajatukseni tässä,
ne harvat haaveet,
joita todeksi kukaan ei saada voi;
ne minä talletan tähän illan hetkeen,
kun kuukin hiljaa taivaalla soi.

osa runosta, jonka kirjoitti eräs blogikaveri



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

♥ Pieni koiraenkelini Vili ♥

Välillä olen pelännyt, etten olekaan niin vahva kuin monet luulevat minun olevan. Isäntäkään ei ole nyt terveydellisistä syistään kotona enkä ole yksinoloon tottunut. Vilin kanssa me kahdestaan olemme pitäneet jo monta viikkoa "lippua korkealla" sekä toisillemme seuraa. Ja nyt Vili on poissa.

Vilin oireilu alkoi edellisen viikon keskiviikkona/torstaina eli kuutisen päivää aiemmin. Sitä ennen Vili oli ihan ok, söi hyvin ja oli ihan reipas oma itsensä. Ensin lenkkeilyhalu väheni, Vili suostui vain lyhyille reiteille ja päivä päivältä aina vähemmän. Ruokahalu heikkeni myös joka päivä enemmän. Aluksi oletin Vilin kaipaavan isäntää ja reagoivan siihen gastriitilla, happovaivoilla tms. kuten usein ennenkin. Kotikonstein on tilanne yleensä saatu aina raiteilleen muutaman päivän kuluessa. Vilin ulkoilut alkoivat olla sillä mallilla, että kannoin Viliä puolet lenkistä. Näin edettiin siis viikonlopun yli.

Vilin asiat eivät kuitenkaan kohentuneet ollenkaan, ja maanantaina menimme tutulle eläinlääkärille, sinnekin kannoin Vilin. Lääkäri tutki Vilin, mutta ei löytänyt mitään huolestuttavaa, Vili ei aristanut eikä osoittanut kivuntunnetta mitenkään. Kyse ei siis ollut happovaivoista, sillä siihen liittyy aina vatsanalueen aristus. Ihmettelinkin sitä, että tyypillisesti Vili on oksennellut, jos on happovaivoja ollut ja nyt ei oksennellut ollenkaan. Ruoka- ja liikkumishalu vain hiipuivat ja paino oli laskenut lyhyessä ajassa paljon, Vili painoi vain 7,1 kg, kun kesäkuun alussa vaaka näytti 8 kg. Vili sai piikin jotain ruokahalua edistävää. Vilin juomaveden joukkoon kehoitti eläinlääkäri lisäämään hiilihapotonta kivennäisvettä, se on kuulemma kaikille koirille terveellistä. Lisäksi saimme lääkäriltä kokeeksi yhden  Hillsin a/d™ Canine/Feline purkin, jos se vaikka toisi ruokahalun takaisin. Yllätykseksi Vili söikin sitä mielellään sekoitettuna perunaan ja minulla heräsi taas toive hyvästä tulevaisuudesta. Lisäksi saatiin purkillinen Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6 , jotka on tarkoitettu menetyksestä ja ikävästä kärsivälle kotieläimelle. Vilille annoin niitäkin ohjeen mukaan.

Maanantain ja tiistain välisen yön Vili valvoi ja minä tietenkin myös. Vili oli levoton ja pyrki sänkyyn ja sängystä pois jatkuvasti, kiipeili yöpöydille ja lopulta siirsin ne keskelle lattiaa, ettei Vili pääse enää kiipeämään niille. Aamulla soitin heti eläinlääkärille, että Vili voi huonommin kuin edellisenä päivänä ja niin mentiin taas ellille, Vili sylissä. Jokainen vastaantulija kysyi, mikä koiraa vaivaa, onko jo niin vanha, ettei jaksa kävellä...
Lääkäri tutki Vilin uudestaan ja havaitsi sen nyt kipuilevan jostain munuaisten kohdalta. Verinäyte otettiin ja lähetettiin laboratorioon tutkittavaksi, lisäksi Vili sai piikin kipulääkettä. Ja taas takaisin kotiin odottamaan labravastauksia, joiden piti tuleman seuraavana aamuna. Kipupiikki ei auttanut Viliä nukahtamaan valvotun yön jälkeen, tosin oli rauhallisempi, makoili milloin missäkin, mutta koko ajan hereillä. Olin itse ihan loppu, stressaantunut ja väsynyt.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö oli kauhea. Olen Vilin kanssa joutunut valvomaan lukemattomia öitä aikaisemminkin, mutta tämä yö oli kaikista kamalin ikinä. Vili alkoi kipuilemaan aivan tolkuttomasti. Vedin patjani lattialle, jotta selviytyisin helpommalla Vilin pyrkiessä jatkuvasti viereen ja pois. Se oli kuitenkin itselleni niin epämukava ratkaisu, että siirryin sohvalle, johon Vili pääsi omin avuin eikä ollut putoamisen vaaraa. Annoin Vilille Rimadyl-tabletin (10 mg) toivossa, että auttaa. Vili voi todella huonosti, labravastaukset tulisivat vasta aamulla, päivystykseen en halunnut mennä, koska kipulääkkeitä oli kotonakin. Päätin selvitä Vilin kanssa jotenkin aamuun asti. Jossain vaiheessa aamuyötä sammahdimme molemmat, Vili ja minä.

Aamulla herätessäni Vili makasi makuuhuoneen nurkassa reagoimatta ollenkaan minuun. En tohtinut herättää Viliä, ajattelin, että hyvä, että on saanut unenpäästä kiinni kaiken kipuilun jälkeen, poika on unensa ansainnut. Mielessä kävi ajatus, että ei kai ole tajuton, mutta en uskaltanut ottaa asiasta selvää. Odottelin eläinlääkärin vastaanoton aukeamista ja soitin sinne heti. Sieltä kerrottiin heti, että on hyvin huonoja uutisia ja samaa sanoin minäkin, viitaten edelliseen yöhön. Käskettiin tulla heti vastaanotolle.
Nostin Vilin sieltä lattialta sänkyni päälle. Reppana oli aivan onneton, vetelä, lähes reagoimaton, kokonaan märkä, en tiedä, mitä oli, nenästä valui kirkasta nestettä ja oli kuumeinen. Käärin Vilin pyyheliinaan ja sitten mentiin vauhdilla. Onneksi vastaanotto sijaitsee ihan lähellä.

Lääkäri oli siellä jo valmiina, kädessään  A4 kokoinen labralappu täynnä vastauksia ja selitti minulle niitä arvoja, jotka lähes kaikki olivat totaalisen huonoja, viitearvojen jommalla kummalla puolella ääripäässä. Olettamus oli joku leukemian muoto (en edes tiennyt, että leukemiaa on niin monia muotoja) tai jotain muuta vastaavaa, joka selviäisi jatkotutkimuksissa. Vili pitäisi kiireellisesti siirtää eläinsairaalaan saamaan solusalpaaja- ym.hoitoja jne, ennusteen ollessa hyvin huono. Lääkäri soitti kahteen erikoisklinikkaan ja konsultoi alan erikoislääkäreitä. Molemmilta tuli vastaus, että ennuste on hyvin huono, hoitoja voidaan yrittää, mutta suurin mahdollisuus on se, että koira ei selviä niistä hengissä. Lisää elinaikaa koira saattaa parhaassa tapauksessa saada vuoden verran, täydellistä paranemista ei tapahdu.

Mutta tätä lääkärin pöydällä makaavaa pientä raasuani ei kyllä lähetetä (koekaniiniksi) mihinkään klinikkaan kehittämään koirien syöpämuotojen tulevaisuuden hoitokeinoja, vaikka se kuinka olisi jalo ajatus, mutta ei minun koiraani, ei.


                                                                 Sitten Vili lähti pois.

.



"Jonain päivänä tuuli vie pilvet. Aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa."
 kirjoitti eräs blogikaveri




perjantai 19. heinäkuuta 2013

Mamman rakas koira

"Mamman rakas koira". Tuon lauseen kuiskasin koko Vilin eliniän ihan joka päivä hänen korvaansa, monta kertaa, jatkuvasti, aina. Nuo sanat pitävät sisällään sen, mitä Vili minulle merkitsi.

Tällä hetkellä on raskasta kirjoittaa yhtään mitään. Jokainen osanotto kirvoittaa kyyneleet silmiin, niin kiitollinen kuin olenkin niistä ihan jokaisesta. Sattuu sieluun, sydämeen, mutta luulen, että paras tapa surra, tehdä ns. surutyötä, on kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Jollekin toiselle yhtä hyvä tapa olisi puhua, vaan kelle puhuisin?
Skype-ystäväni eivät ole koiraihmisiä siinä mielessä kuin minä, enkä halua pakottaa ketään kuulijaksi, on varmaan ahdistavaa joutua kuuntelemaan toisen ahdistusta. Paperi (netti) on kärsivällisempi, kenenkään ei ole pakko lukea, ainakaan kaikkea eikä kerralla. Lisäksi kirjoitettu teksti voi auttaa muitakin lemmikkinsä menettäneitä itkemään oman surunsa viimerippeitä, kukin tahollaan ja se on hyvä asia.




Olen miettinyt helpotusta saadakseni jopa hyviä puolia siitä, että ei ole enää koiraa.

ei ole koirankarvoja joka paikassa
ei tarvi suorittaa tassu- ja peppupesuja
ei tarvi lähteä sadesäällä ulos
ei tarvi ostaa koiranruokaa
ei tarvi kammata eikä pestä
ei tarvi nousta yöllä ulos eikä aikaisin aamulla

Mitäs luulette, auttaako moisen listan teko? Ei sitten yhtään, päinvastoin, syyllisyydentunne nosti oitis päätään. Kaikkea sitä ihminen ajatteleekin, ajatukset harhailevat, kun vaistomaisesti yrittää paeta niitä kipeitä tunnetiloja. Kun oikein pahalta tuntuu, niin koitan ajatella "valkoisia kaakeleita" eli en mitään. Se auttaa hetkellisesti.

Vilin viimeisen yön muistelu satuttaa kaikkein eniten, sellaista yötä en olisi koiralleni halunnut. Sitä en kykene vielä tähän postaukseen kirjoittamaan kuten en myöskään käyntejä eläinlääkärillä, Vilin verikokeiden tuloslappu on myös hirveän ahdistavaa luettavaa. Nämä asiat yritän saada kirjoitettua seuraavalla kerralla "paperille", jospa se helpottaisi edes hiukan.

Nyt on maksun aika. 
Suru on hinta Vilin lahjoittamista lukemattomista ilon ja onnen hetkistä.
Kiitos, Vili, niistä ihan jokaisesta. ♥




keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Vili on poissa



* 27.11.2008
nukkui pois äkillisen sairauden uuvuttamana 17.7.2013


Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalla ajattomuuden. 
Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento. 
En ole poissa vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. 
Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.



- kunhan jaksan, kerron enemmän...



tiistai 9. heinäkuuta 2013

Blogeja on poistettu...


Jotta blogisi ei  häviä bittiavaruuteen, tallenna se omalle tietokoneellesi.


Ja nyt jatkamme lomaamme.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Heinäkuun sekavat

Vihdoinkin on hiukan lämpöisempää, peräti +20 astetta, joten me aiomme pitää tämän kuukauden 
lomaa bloggauksesta. Muiden blogeja luetaan silti, ainakin sateen sattuessa.

Vilin ensimmäinen tämän kesän punkki löytyi korvalehdestä. Poiston jälkeen Vili nuuski pihdeissä olevaa punkkia kauan ja hartaasti. Olisi popsinutkin sen, jos olisin sallinut.


Vili innostui pitkästä aikaa kaluamaan luuta.

Vilin pehmoleluvalikoima pääsi pesulle.


Tosin Vili ei leiki kuin muutamalla öttiäisellä, superlelu on edelleenkin tuo vihreä lapsuudenkodista mukaan saatu. Sateiden takia niitä jouduttiin lopuksi kuivattelemaan sisätiloissa.

Ihminenhän pohtii toisinaan ihan olemattomia asioita. Kuten minäkin tässä. Kesti aikoinaan kauan, ennen kuin tiesin Turussa, millä puolella Aurajokea kulloinkin olin. Siis tois pual vai täl pual jokke. Kerrottakoon tietämättömille, että täl pual jokke ollaan silloin, kun ollaan Tuomiokirkon puoleisella rannalla. Tämä siksi, että alkuperäinen Turku on perustettu joen sille puolelle. Sittemmin Turku laajeni joen toisellekin rannalle, jossa nykyään on kaupungin keskusta, mutta silti siellä ollaan tois pual jokke.
Jotta kaunis Turun murre ei keneltäkään unohtuisi, niin tässä kyltti, joka sijaitsee Förillä (Suomen ainoa kunnallinen jokilautta), joka kuljettaa ihmisiä Aurajoen yli rannalta toiselle eli tois pualt täl pualel ja tält pualt toisel pualel. Toki aavistelen, että vain paljasjalkaisen turkulaisen mielestä tuo murre on kuin musiikkia korville...


Kuvan tarjoaa Wikipedia.

Selkeä jatko edelliselle pohdinnalle on se, että kummalla puolella Elben jokea nyt olemme. Mietin sitä mielessäni ja päädyin, että me olemme etelärannalla. Kas kummaa, kartasta kun katsoin, niin eipäs ollakaan. Elbe virtaa niin etelävoittoisesti, että lähes koko Hampurin kaupunki sijaitsee Elben pohjoispuolella. Oppia ikä kaikki.


Tämmöiset autot jakavat aterioita vanhuksille.
Soppakattila katolla.


Tapaamisiin elokuussa.