torstai 25. heinäkuuta 2013

Vilin jälkeen

Tämä kesä on ollut emotionaalinen suma. Runsaasti tunteita herättäviä tapahtumia toinen toisensa perään, monta ilouutista, monta ikimuistettavaa tapaamista ja tapahtumaa, useita surullisia uutisia, kaikki hyvin lyhyessä ajassa. Olen tavallaan edennyt emotionaalisesta tapahtumasta toiseen ehtimättä hengähtää välillä.

Vaan mitäpä minä tässä valitan. Vili on poissa, Vilin elämä on päättynyt. Minun elämäni viimeinen koira.

Iäkäs anoppini sekä mieheni sisko tulivat yllättäen vierailulle pian Vilin lähdön jälkeen. Se sai ajatukseni yhdeksi kokonaiseksi päiväksi ihan muualle.
Olimme mielenkiintoisella kiertoajelulla  Alsterin aalloilla, ruokailemassa Alex-nimisessä ravintelissa siinä Alsterin rannalla, jossa ystävällisen palvelun ja hyvän ruuan lisäksi mm. komeat miespuoliset tarjoilijat olivat todellista herkkua silmille. Suosittelen! Lisäksi Hampurissa oli triathlon-kilpailut, oli ihan kiva olla siellä, missä tapahtuu. Sitäkin ankeampaa oli illalla palata tyhjään kotiin, mutta onneksi väsymys pitkästä päivästä oli armollista.




Vilin talutushihna on nyt ripustettu naulaan, ikiajoiksi. Chilestä tullut Vilin muistotaulu odottaa vielä pääsyä arvoiselleen paikalle. Vilin uurna saapui maanantaina, sekin odottaa lopullista paikkaansa, nyt juuri haluan pitää sen kotona, lähellä. Jo samana päivänä, kun Vili lähti, vein kaikki Vilin tavarat kellariin, jotta siten helpotan omaa oloani täällä kotona. Se oli minulta viisaasti tehty, vaikka luulin näkeväni Vilin milloin missäkin ja kuulin Vilin tassutusta, mutta silti Vilin tavaroilla oli suuri merkitys ja oli todella hyvä, että ne olivat poissa silmistä. Kyllin vaikeaa oli silti.

Vilin saamia Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6  olen napsinut nyt yli viikon ajan ja olen sitä mieltä, että niistä on ollut apua. Minua ei kiinnosta, millä tavalla ne auttavat, pääasia, että auttavat, antavat jonkinmoista henkistä tukea, olkootkin sitten vaikka kuvittelua, huuhaata. Edelleenkin kyllä välillä tuijottelen sitä "valkoista kaakeliseinää", se on itsesuojelua, vaistomaista itsensä säästämistä ajatuksilta ja mielikuvilta, jotka tekevät liian kipeää, edelleenkin.

Pahinta ei ollut se, että Vili joutui lähtemään. Toki se oli kauheaa ja niin lopullista, mutta siltikin ehdottomasti kauheinta olivat Vilin tuskat silloin viimeisenä yönä ja jo sitä aiemminkin. Lisäksi se epätietoisuus aamuyön tapahtumista, kun joskus kolmen jälkeen nukahdin, enkä tiedä mitä seuraavien kolmen tunnin aikana Vilille tapahtui, pyrki ehkä sänkyyn turvaan, mutta emäntä ei reagoinut? Eikö kuulostakin kauhealta? Nukun, enkä ole koirani apuna edes henkisesti. Omaksi puolustuksekseni mainitsen, että olin valvonut koko edellisenkin yön sekä sitä seuraavan päivän. No, en silti olisi saanut nukahtaa. En anna sitä itselleni ikinä anteeksi!

Meillä on kotona nyt isännän kotiuduttua taas uudet haasteet ja se on sikäli hyvä, etten ehdi liikaa miettiä tapahtuneita. Tämä tapahtumien suma siis jatkuu, kunhan joskus tulee rauhallinen ja seesteinen vaihe, niin olen onneksi saanut jo etäisyyttä Vilin lähtöön ja oletan silloin olevan helpompaa muistella kaikkea.


Nämä ajatukseni tässä,
ne harvat haaveet,
joita todeksi kukaan ei saada voi;
ne minä talletan tähän illan hetkeen,
kun kuukin hiljaa taivaalla soi.

osa runosta, jonka kirjoitti eräs blogikaveri



10 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Nyt HooPee ruoskit itseäsi hieman turhaan. Olit Vilille sen hyvä emäntä koko Vilin eliniän. Siinä ei muutaman tunnin nukahtaminen asiaa heikennä.

Miksi olet niin ehdoton ajatellessasi, että Vili on elämäsi viimeinen koira? Koiraihmiselle tekee hyvää koiran seura, sitten kun aika on kypsä. Olen jo ajatellut, että kun Ossista aika jättää, niin oman aikani tietysti suren, mutta toivoisin kuitenkin, että minulla olisi vielä mahdollisuus hankkia koira. Todennäköisesti mäyräkoira, kun olen niiden persoonaan aika ihastunut. Terveisiä M-L ja jaloissa kuorsaava Ossi.

Myrsky ja Tuisku kirjoitti...

Rakas blogikamuni, yritä olla soimaamatta itseäsi, se ei johda mihinkään. Olit sitoutunut ja rakastava koiranomistaja Vilille. Teit aina kaikkesi ja otit huomioon Vilin tarpeet. Vili rakasti sinua yhtä paljon kuin sinä Viliä.

Muistot säilyvät, aina.

Liftari kirjoitti...

Älä ruoski itseäsi enää hyvä ihminen. En tiedä toista, joka niin antaumuksella olisi uponnut niihin ongelmiin, joita Vilillä oli. Vili kyllä ihan varmasti sai turvaa pelkästä läsnäolostasi ja luotti ihan takuuvarmasti siihen, ettei mamma jätä. Ja mitä olisit voinut tehdä, muuta kuin olla läsnä. Kun ei oikein lääkäritkään muulla pystyneet auttamaan kuin antamalla ikiunen. Ja siinäkin sinä olit se, joka rakastavan ja raskaan päätöksen teit.
Kellekään ei ole epäselvää eikä sen pitäisi olla sinullekaan, että rakastit Viliä ehdoitta. Ja Vili sinua. Vili sai sen mitä jokainen koira on oikeutettu saamaan, rakkautta huolenpidolla ja turvaa lämmöllä.
Kun maailmassa on ihminen joka lämmöllä koiraansa rakastaa, minua surettaa vain yksi asia. Se, että sanot Vilin olleen viimeinen koirasi. Sillä näitä rakkauta , suojaa ja turvaa tarvitsevia koiria on liian paljon. Mutta ymmärrän hyvin tuskasi ja ajatuksesi. Kyllä minäkin monesti ajattelen, että näinkö lienee minullakin, kun Essi on niin sieluni kumppani. Mutta silti jätän siihen asiaan portin auki. sillä ajattelen myös, että aina tulen tarvitsemaan kaveria, sitä karvanaperoa joka elämään antaa ihan oman mausteensa ja vauhtia. Luopumisen tuska on osa elämää, jolle toki pitää antaa paikka ja aika sekä kerta toisensa jälkeen ottaa se opetus , jonka se antaa. Ja sitten alkaa astella sitä polkua eteenpäin kaikki ne muistot taskussaan kiitollisena.
Huusin tuskaani viikkotolkulla, kun mäykkypoikani lähti. Kunnes totesin, että voin musertua tähän tai tallettaa muistot sinne sydämeni nurkkaan, jossa hänen nimensä on ja olla kiitollinen kaikesta , jonka sain hänen kanssaan. Se oli minusta paras tapa kunnioittaa hänen elämäänsä ja kaveruuttaan, että jatkoin elämääni avoimena kaikelle joka tulee.
Toivoisin niin, että sitten kun olet surutyösi tehnyt, ymmärrät oman arvosi koirille ja meille muillekin, ilmestyy blogiisi uusi karvanapero vilisemään sitä uua vauhtia ja uutta elämää.
<3 Iso hali, Essiltä terveiset <3

Mai kirjoitti...

Edelliset kommentit pukivat sanoiksi sen, mitä jo viime yönä postaustasi lukiessani ajattelin. Puhki väsyneenä nukahtaminen ei toki ollut Vilin laiminlyömistä. Enkä usko, että Vili edes koki sitä niin. Koirat ovat hyvin uskollisia laumalle, ja kun johtaja nukkuu, siihen on hyvä syy. Rohkenen jopa epäillä, tunteeko koira aivan samoin sen, jos ihminen valvoo mukana. Pääasia oli, että Vili ei ollut yksin, sinä olit läsnä, ja pelkästään se loi turvaa. Saattoipa Vilikin torkahtaa samaan aikaan.

Lämpimät lohdutukset sinulle, en mitätöinyt millään tavalla suruasi, vaan halusin myös osaltani vakuuttaa, että Vili sai sinulta kaiken tarvitsemansa. <3

Jemima kirjoitti...

Sitä paitsi, yksikään joka on näin kauan näin hyvin pitänyt huolta Vilin välillä ailahtelevasta voinnista, olisi kyllä herännyt jos Vilillä olisi ollut hätä. Se on sitä koiranunta, mitä omistajakin tuossa tilanteessa nukkuu. Todennäköisesti ennemminkin Viliä rauhoitti se, että nukuit itsekin rauhallisesti tilanteessa.

Toivoisin niin, että teille tulisi onni myötä jatkossa ja enemmän hyviä kuin huonoja sattumuksia.

Merja Hannele kirjoitti...

Olit varmasti maailman paras emäntä Vilin mielestä - muilla ei ole väliä. Älä turhaan ole itsellesi ankara. Ei se hyödytä mitään. Vaikkakin ymmärrän hyvin tunteesi. Sitä ikäänkuin tuntee pettäneensä toisen.

Kantamalla Carokin lähti kotoaan, koskaan enää palaamatta...Mietin kuinka pitkä se yö olisi ollut, jos olisin tiennyt, että aamulla erotaan ikuisiksi ajoiksi. Miten sen olisin kestänyt?


Maria, mäyräkoirien ihminen kirjoitti...

Olen täsmälleen samaa mieltä kuin muutkin. Vili tiesi, että olet lähellä: se loi turvaa, se auttoi aivan varmasti käsittämättömän paljon. Älä suotta soimaa itseäsi. Olit parasta mitä Vilille olisi voinut sattua <3

Ymmärrän hyvin ajatuksesi siitä, ettet haluaisi enää koiraa. Teet juuri niin kuin parhaaksi näet, mitä sydämesi sanoo. Mielipiteesikin voi vaikka muuttua matkan varrella ja sekin täysin ymmärrettävää, täysin hyväsyttävää. Et pettäisi Viliä ottamalla uuden perheenjäsenen. Sinulla riittää rakkautta, olen täysin varma siitä <3

Sure sydämestä asti ja sen läpi ja suo itsellesi myös hetkiä jolloin annat itsesi olla iloinen. Oli kiva lukea, että sinulla oli ollut muutakin ajateltavaa, se on juuri se, mikä kantaa vaikeiden aikojen läpi.

Isosti halaten,
Maria

Aatu Hauva kirjoitti...

Kun Piski-snautserini elämä sammui kolme vuotta sitten vain seitsemänvuotiaana, kirjoitin sille muistorunon tunnoistani:

Koira parhain,
liian varhain
lähdit unen maisemiin.
Kaipaan niin
tuijotusta pöydän alla,
partavettä lattialla,
alinomaa räksyttävää
öistä varpaanlämmittäjää.
Jos olitkin vain hetken laina,
mielessäni elät aina.

Lisää tilanteesta voit lukea vanhasta blogistani: aatu-hauva.vuodatus.net

Ihminen tekee sen, minkä voi ja jaksaa. Kipuilevalle koiralle riittää, kun se saa olla joko lähellä tai omissa oloissaan oman valintansa mukaisesti. Liika hössötys sairaan koiran ympärillä vain stressaa sitä lisää, jolloin se yrittää tsempata ja tuhlaa voimiaan. Toimit varmasti ihan niinkuin koirasi halusi.

Toivoisin kuitenkin, ettei Vili ollut sinun viimeinen koirasi, jos elämäntilanteesi vain sallii uuteen ystävään sitoutumisen.

creek kirjoitti...

Olen samaa mieltä mitä muutkin kommentoijat, ja luulen Jemiman tavoin, että sinun rauhallisuus nukkuessa oli vain hyvä. Koirathan aistivat omistajansa tunnetilat ja peilaavat niitä.

Virtuaali halauksia minultakin!

HooPee kirjoitti...

Voi, te kaikki ihanat ihmiset! Minäkin olen kanssanne samaa mieltä. Järki sanoo niin, mutta tunteet näkevät asiat toisin. Tiedän, tiedän, että järki tulee aikanaan voittamaan ja ihan hyvä, että kannustatte minua siihen. Nyt on vaan sellainen myllerrys, että oksat pois... ♥