perjantai 18. heinäkuuta 2014

Uusi blogi!

Elämä jatkuu, uusi koira, uusi blogi...
Tervetuloa klikkaa itsesi Wupen blogiin! 




HUOM.
Tähän Vilin blogiin voit huoletta edelleenkin kommentoida,
myös profiilista löytyvän sähköpostin kautta.



torstai 17. heinäkuuta 2014

♥ Viliä muistellen




Tänään on vuosi vierähtänyt Vilin poismenosta. Olen koko tämän vuoden käynyt lähes päivittäin läpi viimevuoden aikaa eli aina "vuosi sitten"-tyylillä, miten asiat olivat tasan vuosi sitten. Kiitollisena siitä, että tämä vuosi on ollut hyvä. Mikä tahansa vuosi olisi oikeastaan ollut parempi kuin viime vuosi, se oli sairautta, surua, stressiä alusta loppuun
Kauhein aika oli kaikin tavoin viime vuoden heinäkuu. Silloin Vili sairastui ja joutui dramaattisissa olosuhteissa lähtemään taivaan kotiin. Samanaikaisesti tapahtui aivan liikaa kaikkea muutakin surullista ja stressaavaa sekä niiden lisäksi myös iloisia asioita. 

Vilin kuoleman jälkeen katselin netistä päiväkausia tiibetinspanieleita ja plarasin Vilin valokuvia. Sitten noin kahden kuukauden kuluttua tuli vaihe, jolloin en sietänyt enää tipsujen kuvien katselua enää ollenkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se taisi olla juuri se aika, jolloin sydän alkoi tietämättäni, alitajuisesti, hiljalleen avautua uudelle koiralle.

Vilin blogiin olen palannut ainoastaan vastailemaan sinne tulleisiin kommentteihin sekä jotain tietoa etsiäkseni. Silloin Vilin aikaan blogi oli värisävyiltään rauhallisen hillitty, Vilin kuoleman jälkeen halusin sinne räiskyvät värit. Miksi, sitä en osaa sanoa.
Kylläpä se Vilin blogi on näin jälkikäteen lukien hyvin surullista luettavaa, niin paljon sairautta ja vaivoja, niin paljon murhetta. Kuinka kurjaa se on ollutkaan Vilille ja kuinka murheellista myös minulle! Myös blogin lukijoille se on ollut varmasti raskas blogi sisällöltään. 

Kiitos kaikille blogikavereille ja muille lukijoille, jotka ovat Vilin blogin masentavaisuudesta huolimatta jaksaneet pysyä lukijana ja kommentein ja muullakin tavalla kannustaneet aina, joka vaiheessa!




Kaikki Vilin sairastelut, joista en edes tiedä tarkkaan, mitä olivatkaan, haluan unohtaa.Varsinkaan sitä viimeistä viikkoa en halua ollenkaan ajatella ja se Vilin viimeinen vuorokausi oli horror pur.
Vilin kuolema sattuu yhä. 

Vili oli niin valtavan kaunis ja kiltti koira. Omapäinen, itsenäinen. Viisas ja lapsirakas. Muistelemme lähes päivittäin Vilin tapoja ja tottumuksia.Vertailemme Viliä ja Wuppea, mitä tekevät samoin ja missä suhteessa ovat täysin erilaisia. Usein tulee Wupesta puhuttaessa vahingossa sanottua "Vili".

Vili oli se "mamman rakas koira", sen sanoin Vilille ihan joka päivä, moneen kertaan. Se oli meidän fraasi.

Yhden ainoan unen olen Vilistä nähnyt.
Siinä unessa asuin Turussa Eerikinkatu 5:ssä lähellä Kauppatoria (teini-ikäisenä asuinkin siellä) ja Vili lähti katua pitkin juoksemaan torille päin. Yritin juosta perässä ottaakseni Vilin kiinni, mutta jalkakäytävä tuli yhtäkkiä täyteen vastaantulevia ihmisiä, täydellinen tungos siis enkä päässyt ollenkaan eteenpäin. Sitten tungos hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, mutta en nähnyt Viliä enää missään. Siihen heräsin.


Juokse Vili juokse!

Sitten päivälleen tasan 3 kk Vilin kuoleman jälkeen saapui meille Wuppe, 
joka on auttanut meitä selviämään suuren suuresta surusta. 
Wuppe, se "mamman pieni koira". Uusi fraasi.


tiistai 15. lokakuuta 2013

Viliiii...

Nyt kun jo mietitään uuden koiran hankintaa, palaan vielä meidän rakkaaseen Viliimme. Ei elämästä tule mitään, jos ei ole koiraa. Ilman talutushihnaa emme osaa kumpikaan lähteä kävelylle. Kunto tässä jo romahtaa, ihan totta. Ei ole ketään, jota lellitellä, ei ketään huollettavaa. Tyhjää on.

Toisaalta ajatus kulki myös sitä rataa, että ei enää otettaisi uutta koiraa. No, sehän tarkoittaisi vain sitä, että istahdetaan alas ja odotetaan, että kuolema meidät korjaa... Ei, ei se ole hyvä vaihtoehto, elämää on, kunnes ei enää ole eikä se ole ihmisen käsissä.




Kerroinkin jo aiemmin, että tilasin kuvakirjan Vilistä ja kahdesta edeltäjästään. Sillä halusin ilahduttaa paitsi itseäni, erityisesti kovia kokenutta miestäni. Vaan kuinkas kävikään. Pikaisesti hän selasi kirjan läpi eikä ole sen jälkeen siihen enää tarttunut. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se kirja herätti liikaa tunteita.
Me olemme käyneet kumpikin suruamme läpi eri tavalla. Minulla on ne traagiset kokemukset Vilin viimeisistä hetkistä ja lähdöstä, miehelläni taas "vain" Vilin konkreettinen puuttuminen. Olen toki tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut kokea samaa kuin minun (ja Vilin), mutta toisaalta juuri silloin olisin häntä kipeimmin tarvinnut.
Tuo kuvakirja on oikein onnistunut, laadukas ja kauniisti nidottu. Halusin siihen ehdottomasti punaisen taustan kuville, nyt jälkikäteen sitä vähän ihmettelen. Tuo punainen sävy on kuitenkin oikein nätti, nätimpi kuin tässä valokuvassa.




Vililtä jäi pakkaseen lähes pari kiloa pakastettua naudanlihaa, pakattuina 100 gramman osiin. Vaikka olenkin oikeastaan  kasvissyyöjä, niin olen silti käyttänyt niitä mm. omiin pastakastikkeisiini. Jostain syystä tuo ukkokulta, joka ei ole mikään vegetaristi, ei ole halunnut koskea niihin. No, jos nyt tulee uusi koira, niin onpahan ruokaa jo varastossa.




Vielä ollessamme Suomessa, valmistin Vilille vastaisuuden varalle valmiiksi kaulurin pyöreästä istuintyynystä. Prisman alennusmyynnissä niitä oli 1 euron hintaan ja tekaisin kokeeksi yhden. Vili kun ei sietänyt muovikauluria, vaan panikoitui siitä, niin tästä vaihtoehdosta tulikin ihan toimiva. Kokeilin sitä Vilille eikä yltänyt mistään itseään nuolemaan. Kaunishan tuo ei ole, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Noiden nauhojen tarvetta en osaa sanoa, en raaskinut leikata niitä poiskaan, ties vaikka olisivat tarpeen. Lenksuihin on pujotettu kaulapanta.

Viliä on edelleenkin kova ikävä, se iskee aika ajoin, yllättäen. Nykyään kykenen silti jo menemään makuuhuoneeseen ajattelematta heti Viliä, siellähän se Vilin surkea loppu tapahtui. 
Tuosta makuuhuoneesta tuli minulle oikein iso ongelma, unen päästä sain kiinni vasta aamuöisin, Viliä surren. Sain omalääkäriltäni siihen apua Sedacur forte- pillerien muodossa, homeopaattisia tabletteja, joissa vaikuttavina aineina ovat humalankäpy-, valeriaana- eli rohtovirmajuuri- sekä sitruunamelissanlehtiuute. 

Nyt kykenen myös käsittelemään, joskin tärisevin käsin, Vilin uurnaa. Säilytän Vilin jäännöksiä edelleenkin kotona. Kun ensi kertaa tarkastelin Vilin tuhkaa, niin parkuhan siinä pääsi, mutta nyt pärjään paremmin. Ihmettelin suuresti sen tuhkan ulkonäköä, olinhan Suomessa asuessamme nähnyt aikaisemman koirani tuhkan ja se oli ihan oikeasti, sananmukaisesti tuhkaa, sellaista, jota puulämmityksestäkin tulee. Vilin tuhka sen sijaan näytti siltä, kuin siihen olisi lisätty haapahaketta, mörttiröpöä tms.
Nyt otin sen Vilin tuhkan tarkempaan tarkasteluun sekä googletin ja selvisi, että siinä on vain pussin pohjalla vähän varsinaista tuhkaa, kaikki muu on Viliä, luun palasia jne. Koin sen positiivisena, jotenkin enempi Vilin jäännöksinä, kuin jos se olisi ollut vain pussillinen harmaata tuhkaa. Laitan kuvan ainoastaan linkkinä, kaikki eivät varmaan halua nähdä sitä. Vilin tuhkaa


Kiitos, Vili, että olit olemassa.

Olen miettinyt sitäkin, että mistä sitä tietää, vaikka Vili olisi ollut koko ikänsä vieläkin sairaampi kuin mitä tiesimmekään. Vili ei koskaan uikuttanut eikä valittanut ääneen, ei ikinä. Ei edes viimeisinä elinpäivinään. Vilillä oli ilmeisen korkea kipukynnys eli sieti paljonkin kipua. Vili oli myös aika totinen ja vakava koira.
Vilistä jäi meille runsaasti ahdistavia muistoja, valitettavasti. Niin monet yöt valvoimme Vilin levottomuuden vuoksi, mutta yhtä usein tai useamminkin saimme nukkua aamuun. Vili heräili yleensä vasta aika myöhään, kiirettä pissille ei koskaan ollut. Lukemattomina päivinä olimme huolissamme Vilin voinnista, häntä roikkui alhaalla, kävely ei maittanut eikä ruokakaan. Silmistä paistoi paha olo. Sitten vointi taas koheni ja Vili näytti iloiselta ja jopa leikki.
Onnellisia olimme viimeisistä 2,5 vuodesta, se oli Vilin parasta aikaa pentuajan jälkeen. Kaikkein parasta Vilissä oli luonne, Vili oli pennusta lähtien ihanteelisesti käyttäytyvä, kiltti ja viisas. Usein totesimmekin, että "on se hyvä, että on edes yksi fiksu perheessä". 


Ensi kuussa Vili olisi täyttänyt 5 vuotta.
Ylihuomenna on kulunut 3 kk Vilin lähdöstä. 
Sinä päivänä menemme katsomaan uutta koiraa.
Elämä jatkuu.




sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Puikot heilumaan!

Talvi tulee takuuvarmasti ja vaikka en ole koiranvaatteiden suosija, 
niin on kuitenkin olemassa palelevaisia koiria, jotka ihan oikeasti tarvitsevat lämmintä ylle. 
Kolmisen vuotta sitten kirjoitin samasta aiheesta, Vili oli silloin vielä pikkuinen poika. 
Nyt on taas aika ottaa kutimet esille ja aloittaa nuttujen neulominen. 
Jos siis on tarve.


Blogikaverin koirablogista löytyy










Muita ohjeita:








perjantai 11. lokakuuta 2013

Kuolemanleireiltä pelastettuja

Tässä kiva videollinen Espanjan kuolemanleireiltä (Tötungsstation) 
pelastettuja koiria, jotka odottavat siirtoa Saksaan.
Näillä koirilla on asiat jo mallillaan, vaikka se oma ihminen vielä puuttuukin.
Balsamia sielulle, kaiken näkemäni surkeuden jälkeen.