♥ Viliä muistellen

Tänään on vuosi vierähtänyt Vilin poismenosta. Olen koko tämän vuoden käynyt lähes päivittäin läpi viimevuoden aikaa eli aina "vuosi sitten"-tyylillä, miten asiat olivat tasan vuosi sitten. Kiitollisena siitä, että tämä vuosi on ollut hyvä. Mikä tahansa vuosi olisi oikeastaan ollut parempi kuin viime vuosi, se oli sairautta, surua, stressiä alusta loppuun

Kauhein aika oli kaikin tavoin viime vuoden heinäkuu. Silloin Vili sairastui ja joutui dramaattisissa olosuhteissa lähtemään taivaan kotiin. Samanaikaisesti tapahtui aivan liikaa kaikkea muutakin surullista ja stressaavaa sekä niiden lisäksi myös iloisia asioita. 

Vilin kuoleman jälkeen katselin netistä päiväkausia tiibetinspanieleita ja plarasin Vilin valokuvia. Sitten noin kahden kuukauden kuluttua tuli vaihe, jolloin en sietänyt enää tipsujen kuvien katselua enää ollenkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se taisi olla juuri se aika, jolloin sydän alkoi tietämättäni, alitajuisesti, hiljalleen avautua uudelle koiralle.

Vilinää

Vilin blogiin olen palannut ainoastaan vastailemaan sinne tulleisiin kommentteihin sekä jotain tietoa etsiäkseni. Silloin Vilin aikaan blogi oli värisävyiltään rauhallisen hillitty, Vilin kuoleman jälkeen halusin sinne räiskyvät värit. Miksi, sitä en osaa sanoa.
Kylläpä se Vilin blogi on näin jälkikäteen lukien hyvin surullista luettavaa, niin paljon sairautta ja vaivoja, niin paljon murhetta. Kuinka kurjaa se on ollutkaan Vilille ja kuinka murheellista myös minulle! Myös blogin lukijoille se on ollut varmasti raskas blogi sisällöltään. 

Kiitos kaikille blogikavereille ja muille lukijoille, jotka ovat Vilin blogin masentavaisuudesta huolimatta jaksaneet pysyä lukijana ja kommentein ja muullakin tavalla kannustaneet aina, joka vaiheessa!

Kaikki Vilin sairastelut, joista en edes tiedä tarkkaan, mitä olivatkaan, haluan unohtaa.Varsinkaan sitä viimeistä viikkoa en halua ollenkaan ajatella ja se Vilin viimeinen vuorokausi oli horror pur.
Vilin kuolema sattuu yhä. 

Vili oli niin valtavan kaunis ja kiltti koira. Omapäinen, itsenäinen. Viisas ja lapsirakas. Muistelemme lähes päivittäin Vilin tapoja ja tottumuksia.Vertailemme Viliä ja Wuppea, mitä tekevät samoin ja missä suhteessa ovat täysin erilaisia. Usein tulee Wupesta puhuttaessa vahingossa sanottua "Vili".

Vili oli se "mamman rakas koira", sen sanoin Vilille ihan joka päivä, moneen kertaan. Se oli meidän fraasi.

Yhden ainoan unen olen Vilistä nähnyt.

Siinä unessa asuin Turussa Eerikinkatu 5:ssä lähellä Kauppatoria (teini-ikäisenä asuinkin siellä) ja Vili lähti katua pitkin juoksemaan torille päin. Yritin juosta perässä ottaakseni Vilin kiinni, mutta jalkakäytävä tuli yhtäkkiä täyteen vastaantulevia ihmisiä, täydellinen tungos siis enkä päässyt ollenkaan eteenpäin. Sitten tungos hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, mutta en nähnyt Viliä enää missään. Siihen heräsin.

Juokse Vili juokse!

Sitten päivälleen tasan 3 kk Vilin kuoleman jälkeen saapui meille Wuppe, 

joka on auttanut meitä selviämään suuren suuresta surusta. 

Wuppe, se "mamman pieni koira". Uusi fraasi.

Pumppernikkeli

Pumppernikkeli

Ainakin "kypsän" ikäiset ihmiset tietävät ja muistavat, mikä on pumppernikkeli. Onhan niitä edelleenkin myynnissä, mutta tuskin ovat niin merkityksellisiä nykylapsille kuin meille eilisen tenaville. Taitavat olla enemmänkin kaupanhyllyn kummajaisia.

Ollessani pikkutyttö, ostettiin kotitalomme Valion maitokaupasta usein yksi tuore pumppernikkeli herkuksi minulle. Pumppernikkelin historia on lähtöisin Saksasta. Täällä sen nimi on Pumpernickel, joka tarkoittaa  "furzender Nickel" eli pieriskelevä peikko, menninkäinen tai muu outo tyyppi. Muunkinlaisia versioita on liikkeellä, mutta tämä mainitsemani lienee se yleisin.

Saksassa pumppernikkelin historia ulottuu jonnekin 1500-luvulle asti. Nykyäänkin voi täkäläisestä kaupasta ostaa pumppernikkeliä, joka yllätys yllätys, onkin ruisleipää. Valmistettu täysjyvärukiista, vedestä ja suolasta, paistettu vähintään 16 tuntia ja pakattu tiiviisti. Sen säilyvyys on erinomaisen hyvää ja se on erittäin terveellistä. Ja tietenkin nimensä veroista, ruuansulatusta edistävää.

Myös Suomessa on tätä tiiviisti pakattua leipää myytävänä ihan alkuperäisenä, hyvin säilyvänä ruisleipänä. Tuo meille suomalaisille tuttu makea pumpperi on hieno juhlaversio alkuperäisestä, joka ei kuitenkaan ole saanut suosioita muualla kuin Suomessa.

*******

“Mikään ei riitä sille, jolle riittävä on liian vähän.” 

– Epikuros

Pikavisiitti ellillä

Eilen Vili kävi pikavisiitillä eläinlääkärillä. Se on niin mukavaa, että kyseinen elli on tuossa ihan kulman takana ja vastaanotolle pääsee helposti. Vilin vaiva oli taas kerran anaalirauhasen täyttyminen. Tälläkin kertaa se oli vasen rauhanen, joka oli tukkeessa. Edellisestä käynnistä oli kulunut 5 viikkoa, joten ehkä jatkossa se on se aikaväli, jolloin pitää lähteä elliä tervehtimään. Pepa oli hiukan ärtynyt ja hoidoksi saatiin luonnonmukaista voidetta nimeltä VulnoPlant 10 g, vaikuttavina aineina kamomilla, calendula, hamamelis, hunaja sekä kalanmaksaöljy.
Hintaa käynnille tuli vähän alle 17 euroa, voiteen osuus oli noin 7e.

Nyt olen alkanut ajattelemaan Vilin vaihtelevia vaivoja, nirsoilua, yövalvomista, levottomuutta yms. pientä epämääräistä, että jos ne johtuvatkin aina tuosta anaalirauhasen täyttymisestä, kuten joku muistaakseni kerran kommentoikin. Vili oli elliltä palattuaan kuin uusi koira, iloinen kuin mikä ja leikkisä. Niin tapahtui viimeksikin, vietiin haluton ja tarmoton Vili ellille ja saatiin mukaamme vilkas ja iloinen koira.

*******

Jokin aika sitten ehdin hehkuttaa ihania kevätpäiviä ja sepä kostautuikin heti. Tänne tuli talvi. Lunta satoi 20 senttiä, raaka itätuuli puhalsi, koko maa oli osittain lamatilassa, teillä kaaos, lentokentillä samoin, lukuisia onnettomuuksia. Koko talven aikana ei lunta ollut kuin muutaman kerran tomusokerimainen kerrostuma aamutuimaan, siinä kaikki. Sitten oli se kaunis, lämpöinen kevätviikko ja nyt sitten vietetään talvea.

Ja voi sitä suolan ja "murusepelin" määrää! Vili kulkee anturat vaseliinissa, kunnes ihan oikeasti koittaa kevät. Turun talvessa oli sepeliä, sitä terävää kiveä, jota oli talviset kadut täynnä, mukavaksi ei sitä voinut sanoa, kun kulkeutuivat sisätiloihin ja ulkona sattuivat koiran tassuihin.
Täällä ei käytetä terävää sepeliä, vaan pyöreää granulaattia, kuin pieniä pippureita, joista osa murskana. Ne eivät satu eläimen tassuun, mutta kotona ne ovatkin hassunhauskoja palleroita, joita vierii ihan joka paikkaan, mattojen allekin. Niitä imuroidaan varmaan vielä juhannuksenakin...
Vili on yksi granulaattikuski tassuinensa ja isäntä toinen, kun ei ymmärrä jättää kenkiänsä heti eteiseen, vaan pitää ensin marssia lukaalin halki.

Meidän Nallu

Vanha, elämää nähnyt Nallukkamme.

Meidän Nallu. Ensin se oli pelkkänä makuuhuoneen koristeena, sitten vuosikausia kaikkien kolmen lapsenlapsen "potilaana". Nallu sai "insuliinipiikkejä", joutui "leikkauksiin", se sai siteitä, laastareita, "lääkkeitä" ja hoidettiin aina terveeksi. Seuraavat 10 vuotta Nallu oli lapinkoiramme Hessun ulkoilukaveri. Ilman Nallua Hessu ei milloinkaan lähtenyt ulos, aina oli ensin haettava Nallu ja Nallu hampaissa sitten kirmaistiin pihalle.

Nallu ja Hessu

Toiseen suuntaan homma ei toiminutkaan, vaan iltasella jouduimme etsimään Nallua pihalta, joskus ei löydetty ja Nallu joutui yöpymään yksin ulkona. Hessu saattoi kuljettaa Nallun kauaksikin eikä Hessusta ollut apua etsimisessä.
Nallu-ressukka on kestänyt ainakin 10-15 konepesuakin. Nyt Nallu on ilonamme täällä ja taas vanhoilla päivillään alkuperäisessä tehtävässään makuuhuoneen "koristeena".

Parivaljakko

Kaverukset

Lapsuusmuistoja osa IV

Meidän talomme

silloin kauan sitten...

Kotitalossani oli 5 kerrosta ja 5 porrasta, se oli rakennettu vuonna 1939 eli juuri ennen sotia. Asunnot olivat enimmäkseen erityyppisiä yksiöitä ja kaksioita, talon kulmahuoneistot olivat suuria, hienoja, huoneita noin 4-6 tai jopa enemmän. Asukkaat olivat lähtöisin monista eri yhteiskuntaluokista ja kaikki perheet asuivat tietääkseni vielä silloin vuokralla. Merikapteeniperheitä oli useita. Ruotsinkielisiä perheitä varten opettelimme me suomenkieliset lapset yhden lauseen, jonka osasimme esittää ovea avaavalle lapsen äidille, esim är Margit hemma?. Ruotsinkielisten perheitten äidit olivat kaikki kotirouvia, eivätkä osanneet lainkaan suomea, toisin kuin heidän lapsensa.
Talossa asuivat vanhemman polven hyvin tuntemat näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä, he olivat pariskunta sekä Alpo Wiika. Kadun toisella puolella Rauhankadulla asui näyttelijätär Anni Aitto, joka oli paremmin tunnettujen Tiina, Taneli ja Tommi Rinteen äiti ja Jalmari Rinteen 1. vaimo. Hänen ovellaan kävin yhden talomme tytön kanssa kyselemässä, miten pääsee teatteriin näyttelijäksi. Hän oli hyvin ystävällinen meille ja neuvoi harrastamaan laulua, soittoa, lausuntaa ja tanssia ja sitten voisimme jonain päivänä pyrkiä avustajaksi kaupunginteatteriin.

nykypäivää...

Talon kaikki koirat muistan hyvin, niitähän ei ollut monta. Meidän portaassamme asui iäkäs ruotsinkielinen herra, jolla oli komea, hyvinkasvatettu bokseri, samassa kerroksessa meidän kanssamme oli maltankoira Amigo, alimmassa kerroksessa karkeakarvainen kettuterrieri. Eräässä kulmahuoneistossa asui asianajaja, hänellä oli kaunis suomenajokoira ja eräällä rouvalla oli kaunis collie. Siinä kaikki ison talomme koirat eli vähäistä oli koiranpito siihen aikaan.
Kun olin jo isompi koululainen, alkoi koiria ilmestymään lisää. Eräs merikapteeni toi usein koiranpennun matkoiltaan tuliaisina lapsilleen, mutta ne koirat kuolivat kaikki jo pentuikäisinä.

Kaasupoletti

Naapuriapua tarvittiin siihen aikaan usein. Kahvikuppi kädessä kävin minäkin lainaamassa naapureilta milloin sokeria, milloin jauhoja. Lainat palautettiin aina säntillisesti heti, kun oltiin kaupassa käyty, joskus piti odottaa seuraavaa palkkapäivää. Ihmisillä ei ollut suuria ruokavarastoja kotona, ostettiin sen verran, mitä tarvittiin ja usein kävi niin, että jotain puuttui. Kauppojen aukioloajat olivat vähäiset verrattuna tähän päivään, silloin kauppa kuin kauppa sulki ovensa klo 17 eikä sunnuntaisin pidetty kauppoja auki, paitsi maitokauppa oli kesäsunnuntaisin muutaman tunnin auki. Jääkaapit olivat suuri harvinaisuus ja maitohan tunnetusti happanee nopeasti.
Kaasupolettia lainattiin myös usein puolin ja toisin. Hella toimi kaasulla ja siihen tarvittiin poletteja, joita sai ostaa mm. maitokaupasta. Hätä oli suuri, jos poletin antama kaasu loppui kesken ruuanlaiton tai leivonnan eikä kotona ollut enää ainuttakaan polettia. Onneksi naapureilta sai aina apua.

Puliukot 

Sodan jälkeisiä vuosia elettiin ja yksi sodan pitkäaikaisvaikutuksista oli katujen puliukot. Muille kanssaihmisille täysin harmittomat, väkivallattomat pultsarit, joita ilkeästi kutsuttiin myös sodassa säikähtäneiksi. Kukapa tiesi, millaisia traumoja oli kukin sodasta saanut? Jaksoiko se silloin edes ketään kiinnostaa? Nämä kadun miehet kävivät toisinaan soittelemassa ovikelloa ja pyytämässä avustusta. He olivat maan hiljaisia, kuitenkin katukuvassa hyvin näkyväisiä, asuivat kuka ties missä tai ei missään. Heitä pilkkasivat ja kiusasivat muut laitapuolen kulkijat ja joskus lapsetkin, mutta he eivät milloinkaan puolustautuneet millään tavalla, vaikka heitä tuupittiin ja tönittiin. Joskus jopa pahoinpideltiin. Voi, kuinka säälin heitä!
Minä pikkulapsena en arvannut, että he kerjäävät pennosia viinaan lievittääkseen tuskaansa, luulin heidän kärsivän nälkää. Olin erään kerran toisten tyttöjen kanssa juuri lähdössä jumppatunnille, kun huomasin tutun puliukon kiertävän talossamme. Keksin tytöille tekosyyn, miksi en voikaan yhtäkkiä lähteä voimistelemaan ja palasin kotiin odottamaan ovikellon soittoa. Kun kerjääjä oli ovellamme, lykkäsin hänen kouraansa pinon näkkileipiä. En ikinä unohda miehen hölmistynyttä katsetta! Enkä myöskään omaa pettymystäni, luulin hänen ilahtuvan ja kiittelevän minua, mutta hän katsoikin täysin sanattomana ja ymmällään. Silloin aloin tajuta, että kysymys ei olekaan nälästä, vaan tuskasta ja viinasta.
Vähitellen katukuvasta hävisivät nämä puliukot, todennäköisesti kuoleman kautta ja tilalle tulivat muusta syystä alkoholisoituneet, aggressiivisemmat miehet ja naiset.

Minä, avainlapsi

Meidän talossamme asui myös eräs kummajainen. Häntä kutsuttiin nimellä Smitti. Hän oli luultavasti saksalainen sotilas, ehkä, en tiedä. Hän asui Rauhankadun puoleisessa pannuhuoneessa.
Ihan totta. Toisin sanoen hän yöpyi siellä. Aamuisin hän lähti ja iltapäivällä hän palasi. Ehkä hän teki töitä jossain? Smitti nukkui pannuhuoneen leveällä ikkunalaudalla. Pannuhuone oli aina täysin siisti, siellä ei ollut jälkeäkään asukista, me lapset kävimme siellä usein katsomassa, onko Smitti tullut. Smitti ei ollut puliukko eikä koskaan humalassa. Hän oli pienikokoinen mies, hiljainen, näkymätön ja huomaamaton herra Schmidt vieraasta maasta ja häntä suvaittiin talomme pannuhuoneessa. Hän ei koskaan puhunut ainakaan meille lapsille mitään, emmekä mekään rohjenneet sanoa hänelle sanaakaan. 
Eräänä päivänä hän ei enää palannutkaan. Mikä hänen tarinansa lienee ollut? Pääsikö hän omaan maahansa? 
Pannuhuoneessa hän asui koko varhaislapsuuteni ajan, kouluaikana en häntä enää muista nähneeni.

Minä äitini kanssa Mannerheimin puistossa

Pikku-Berliini

”Sodan Neuvostoliittoa vastaan pitkittyessä saksalaisten oli löydettävä ratkaisu Suomeen saapuvien ja maasta poistuvien joukkojen huolto- ja majoitusratkaisuihin. Niinpä Turkuun, nykyisen vedenpuhdistamon alueelle, rakennettiin parakkialue vuonna 1942. Paikan sijoitus oli oiva rautatieaseman ja sataman välissä. Parakkeja rakennettiin 70 ja vuodepaikkojen määräksi tuli nelisentuhatta. Rakennustöiden työvoimana toimi naisia sekä rintamalle kelpaamattomia miehiä. 



Kasarmialueen nimeksi tuli Frontleitstelle 20, mutta turkulaiset ristivät alueen Pikku-Berliiniksi. Ilkikurisimmat miespuoliset kutsuivat sitä Kickelstadtiksi mustasukkaisina siitä, että nämä saksalaissotilaat kiinnostivat melkoista osaa turkulaisnaisista.
Saksalaisten vetäytyessä useita naisia lähti jopa sotilaiden mukana. Asevelihenkeä yritettiin kuitenkin ylläpitää ja sen vuoksi saksalaiset järjestivät muun muassa sotilaskonsertteja ja jalkapallo-otteluita sekä hyväntekeväisyystempauksia, joilla lahjoitettiin ruoka-annoksia turkulaisille sotaorvoille.

Pikku-Berliinin purkua

Pikku-Berliini oli kuin valtio valtiossa. Portilla oli tiukka vartio ja alue oli Saksan maaperää. Kasarmin käytävät oli nimetty saksalaisten suurten päälliköiden mukaan, kuten Himmlerstrasseksi ja käytävien reunoille istutettiin puita ja talvisin väylät aurattiin sekä hiekoitettiin huolella. Alueella oli muun muassa sairaala, kirjasto, parturi ja legendaarinen kanttiini nimeltään Berger & Co, sekä oma kasvimaa. 
Lomalta tulevien ja lomalle lähtevien saksalaissotilaiden lisäksi leirillä oli venäläisiä sotavankeja, joiden olot olivat todella kurjat. Moni heistä kohtasi tiensä pään täällä. Turkulaiset pikkupojat salakuljettivat leivänpaloja säälimilleen nälkäänäkeville vangeille.

Vankien kaltaisissa olosuhteissa elivät myös Karjalasta evakuoidut inkeriläiset, jotka oli eristetty ulkomaailmasta kulkutautien vuoksi. Vuonna 1944 saksalaiset sodan hävinneinä jättivät Turun ja Pikku-Berliinin. Parakkikylä jäi kuitenkin pystyyn vielä pitkäksi aikaa, kunnes saviselle vesijättömaalle rakennetut, melkoisesti painuneet parakit 1960-luvun alussa purettiin.”

Muistan Pikku-Berliinin viimeiset vuodet ennen purkamista, aikaisemmin en tiennyt edes sen olemassaolosta mitään. Silloin saksalaisten sotilaiden lähdettyä, siellä asui suomalaista köyhälistöä lapsineen. Osuin paikalle sattumalta, kun olin koulukaverini kanssa kävelemässä. Mitään niin köyhää, resuista ja kurjaa en ollut aikaisemmin elämässäni nähnyt (en kyllä myöhemminkään), olin aivan sanaton ja järkyttynyt näkemästäni. Hiukan pelkäsimmekin jopa. Kissoja, rottia ja resuisia lapsia pihamaalla ja nainen ripustamassa pyykkiä narulle, muistan, kuinka itseäni jotenkin hävetti olla siinä kunnollisissa vaatteissa ja parempiosaisena. Kaverini kanssa emme jälkeenpäin puhuneet mitään näkemästämme, meillä ei kertakaikkiaan ollut sanoja kuvaamaan, mitä olimme nähneet.

Non-stop elokuvateatterit

Kuva lainattu täältä

 1950 – luvulla tulivat Suomessakin suosioon ns. non-stop – näytännöt, joissa esitettiin suunnilleen tunnin pituinen ohjelma uudelleen ja uudelleen. Turussa oli kaksi nonstop-teatteria, Kaleva Humalistonkadulla ja Rialto, hotelli Hamburger Börsin takapihalla..
Ohjelmisto koostui uutiskatsauksista, urheilutapahtumista, piirretyistä ym. lyhyistä piloista, jne. Nonstopit pyörivät joka päivä klo 12–23. Lippuja myytiin koko aukioloajan, ja yleisö sai mennä saliin milloin vain ja katsoa ohjelman läpi niin monta kertaa kuin halusi.

Lähinnä kotiani sijaisti Kaleva-elokuvateatteri. Muistelen käyneeni siellä kohtalaisen usein, mutta en niin usein kuin olisin halunnut. Leffarahat sain yleensä silloin, kun minut haluttiin syystä tai toisesta pois jaloista...

Ihan oikeita elokuviakin pääsin kyllä katsomaan, mutta harvemmin kuin nonstoppia, usein veljieni kanssa, joskus tuli äiti seuraksi.

Humalistonkatu silloin

Humalistonkatu tänään

Kotikulmieni kirkko

vuonna 1958

Lähellä kotiani sijaitseva Mikaelin kirkko on eräs lapsuusvuosieni tärkeistä muistoista. Silloin ei ollut paljon ns. virikkeitä, kuten nykyään, ja kirkko oli tärkeä osa asuinympäristöä. Kirkonkellojen soitto on yhä yksi kauneimmista asioista, mitä korvin voi kuulla. Kirkonmäellä leikittiin piilosia ja palloleikkejä, pojat leikkivät siellä sotaa, kuusien taakse oli helppo piiloutua ja ammuskella puupyssyillä. Iltakirkkoon juostiin talvisin suoraan puistosta lämmittelemään. Lukea ei osattu, mutta virsikirja kädessä liikutimme huulia istuessamme takapenkissä.

Kirkko vuonna 1910, edessä alue,
jolle rakennettiin  myöhemmin Mannerheimin puisto

Kirkon rakentamiseksi järjestettiin 1890-luvulla arkkitehtikilpailu, joka sai osakseen valtavan huomion. Osanottajia oli peräti 22. Kilpailun voitti ehdotus nimeltä 'Soli Deo Gloria Aeterna'. 

Sen oli suunnitellut silloinen polyteekkari Lars Sonck. Hän voitti oman opettajansakin, mikä herätti suurta pahennusta. Keskusteltiin jopa Sonckin erottamisesta polyteekista, koska katsottiin, ettei opiskelijoiden ole sopivaa osallistua arkkitehtikilpailuihin! Kirkko valmistui vuonna 1905 autioon ympäristöön, jonka suuntaan oli suunniteltu Turun laajentuvan.

Kirkko vähemmän tunnetusta kuvakulmasta nähtynä



Armi Kuusela

Suuren suuri juttu oli, kun Armi Kuusela (s. 1934) valittiin vuonna 1952 vain 17 vuotiaana Miss Universumiksi. Sitä en kylläkään muista, mutta sen sijaan muistan, kun hän joitakin vuosia myöhemmin saapui Turkuun, ihan viereiseen kortteliin, tuoreen aviomiehensä Gil Hilarion kanssa. He yöpyivät Rauhan- ja Käsityöläiskadun kulmauksessa olevassa talossa. Siinä oli suuren kansanjuhlan tuntua, väentungos oli sanoin kuvaamaton ja poliiseilla oli täysi työ pitää ihmiset kurissa.

Armi tänään

*******

Isä ja veljet huvittivat minua varjokuvilla. 

Niin, lapsuudessani Kreikka oli vielä kuningaskunta, alaluokkalaiset tytöt käyttivät essuja koulussa ja pitkät housut olivat sallittuja ainoastaan urheilupäivinä. Koulussa opetettiin kaunokirjoitusta eikä ruokaa tuhlattu ja nukkumaan mentiin joka ilta ajoissa. Niin ne ajat muuttuvat...

Lapsuusmuistoja osa I
Lapsuusmuistoja osa II
Lapsuusmuistoja osa III

Koiran synty - loitsu

Löysin blogista Tomo & Kaede loitsurunon koiran synnystä ja tässä se on. Täytyyhän koirablogissa olla ehdottomasti historiallista ja jopa pakanallista taustatietoa, edes hiukan. Minä kun en jaksa perehtyä perusteellisesti mihinkään, mutta jos joku kiinnostuu aiheesta enemmänkin, niin tästä on helppo jatkaa.

Taustatietoa Wikipediasta:

Susi oli ainakin kristillisenä aikana vihatuin eläin. Se ei saanut kunnioitusta kuten muut petoeläimet. Suden syntyä on luettu varauduttaessa susien varalta. Susi on syntynyt naisesta, jonka hedelmöittää tuuli. Samaan tapaan syntyivät myös eräät taudit. Suden ja koiran sukulaisuus oli hyvin tiedossa, ja koiran syntykertomus oli samankaltainen kuin sudenkin. Suden ja koiran synnystä kerrottiin myös samassa kertomuksessa:

»Kohussansa koiran kantoi,

Suven muissa suolissahan,

Penin alla pernohinsa...» 

Koiran synty

Kirjasta Suomen kansan muinaisia loitsurunoja

Taikoja ja loitsuja vuodelta 1880

Toimittanut Elias Lönnrot 

Tuulest' on penuen synty,

Ahavasta koiran alku;

Louhiatar vaimo vanha,

Portto Pohjolan emäntä,

Perin tuulehen makasi,

Lonkamuksin luotesehen,

Teki tuuli tiineheksi,

Ahava kohun kovaksi,

Mit' on kohtunsa kovana?

Kohussansa koiran kantoi,

Penun alla pernojensa,

Maksoissansa maan itikan

Yksikuisen, kaksikuisen;

Kuun on kolmannen lopulla

Alkoi luoa luomiansa,

Vajennella vatsoansa

Kohustansa koiran luopi,

Penun alta pernojensa, 

Ken kantoi kapalorievut,

Lapsen karkean karpalon?

Haivon akka raivokerta,

Se kantoi kapalorievut,

Liinoissansa liekutteli,

Helmoissansa heilutteli,

Laitti poian polkemahan,

Villahännän viittomahan,

Pohjolan parahin neiti,

Sepä seisoi seinänvieret,

Asui ikkunan alukset,

Simoa sulaelevi;

Sima hyytyi hyppysihin,

Jolla voiti hampahia,

Tuli koira kunnollinen,

Sai sepeli siivollinen,

Jott' ei syö vähäistäkänä,

Pure pikkuruistakana.

Kyllä tieän koiran synnyn,

Arvoan alun penikan,:

Tehty on rikkatunkiolla,

Vainiolla valmistettu,

Yheksän isän aloa,

Yhen äitin synnyttämä.

Manuhutar maan emäntä,

Pään mäkäsi mättähästä,

Sääret hankki seipähistä,

Korvat lammin lumpehista,

Ikenet isänsä iski,

Turvan tuulesta rakensi.

Lapsuusmuistoja osa II

Tässä muutama hajanainen muistelu vanhoilta ajoilta. Asiat ovat kautta rintaman, joten ihan loogisesti en ole osannut tätä osuutta koota. Mutta olkoon.

Tämä on jatkoa edelliselle Lapsuusmuistoja osa I

Lastentarhassa, minä vasemmalla nukkeni kanssa,
sain luvan hakea sen kotoa kuvausta varten.

Lelut
Lapsuuteni lapsilla oli aika yksinkertaisia leluja, harvoin nukeilla oli sulkeutuvia silmiä kuten minun nukellani. Eikä leluja ollut suinkaan hyllykaupalla, ei lapsilla ollut omia huoneita, vaan lelut olivat jossain huoneen nurkassa tai sängyn alla, kuten yhdellä kaverillani.
Oma perheeni oli Karjalan siirtolaisia eli vanhempani joutuivat jättämään kotinsa Viipurissa ja aloittamaan elämänsä tyhjästä sodan jälkeen. Näistä olosuhteista huolimatta vanhempani halusivat tarjota minulle kaikkea mahdollisimman hyvää, ehkä, koska olin perheeni kuopus tai siksi, että olin ainoa tyttö. Leluni tulivat välikäsien kautta ulkomailta tai isäni tilasi niitä taitavilta tekijöiltä.
Lisäksi nuorempi veljistäni seilasi jo maailmaa laivan messipoikana ja toi ulkomailta kaikenlaisia hienouksia, mm. kävelevän nuken, se oli aikansa halutuimpia leluja tytöille. Omani oli nimeltään Diana ja se oli pikkulapsen kokoinen. Sain myös paristoilla toimivan kävelevän ja haukkuvan koiran, joka sitten aina välillä nousi istumaan etutassut ilmassa, sen vein jopa kouluun näytille, olin silloin 8 vuotias. Se olikin ensimmäinen "oikea" koirani, sen nimi oli Pepita. Ennen Pepitaa vedin kangaspupua talutushihnassa... Luokkatovereilleni päätyi myös osa Wrigley-purukumilaatikoista, niissä oli kussakin 100 kpl  laattapurukumipakkauksia. En tykännyt edes lapsena purukumeista.

Moni lapsi olisi varmaan ollut ylpeä hienoista leluistani, mutta minä en. Jouduin muutaman naapurinlapsen (ja yllätysyllätys, myös muutaman aikuisen!)  kateuden ja pilkan kohteeksi ja jos erehdyin lainaamaan jotain heille, niin yrittivät aina vain rikkoa tavaroitani.
Olisin halunnut samanlaisia tavaroita kuin kavereillani, kukaan ei olisi ollut kateellinen eikä kukaan olisi halunnut rikkoa niitä.

Kesänviettoa
Olen kasvanut kaupungissa, minulla ei ollut edes sukulaisia maaseudulla, ei mökkiä, ei mummolaa. Kesäloma oli siihen aikaan pitkä, kokonaiset 3 kuukautta ja suurin osa lapsista oli maaseudulla sukulaisissa tai kesäsiirtolassa. Talomme liepeillä oli kesäisin tyhjää ja rauhallista, lapset olivat kaikki poissa. Paitsi minä.

Minä edessä vaaleassa koltussa,
veljiäni ovat nuo pipopäiset pojat

 Veljeni lähetettiin osaksi kesää maalaistaloon lomanviettoon, mitään muistikuvaa ei itselläni siitä ole, mutta tässä kuvassa olen vanhempieni kanssa heitä tervehtimässä. Kuvassa siis talon isäntä ja emäntä kesälapsineen. Siellä oli useita kaupunkilaislapsia kesänvietossa.
Muistan veljieni kertomasta vain sen, että siellä he saivat/joutuivat ensi kertaa syömään kaljasoppaa ja klimppisoppaa. Tätä tarinaa kerrottiin siis vuosikausia, lienee ollut mieleenpainuva kokemus.

Minä oikealla ruutumekossa leikkimökin rappusilla

Minä olin  monena kesänä joitakin viikkoja samassa talossa asuvan parhaan ystäväni kesämökillä hänen leikkikaverinaan Vehmaan Vinkkilässä. Ne kesämuistot ovat parhaita muistoja ikinä, niistä muistoista pystyn ammentamaan vieläkin herkkupaloja, siellä oli kaikki todella ihanaa. Paitsi se vedellä pidennetty maito, jota olisi pitänyt juoda...
Koin niinä kesinä paljon kaikenlaista, kesä oli kesää ja ilkoalasti kirmasimme aamukasteisella pihamaalla, naapureihin oli pitkä matka. Siellä jouduin kyyn puremaksi, siellä olin kolme kertaa hukkumaisillani, kyläkaupan ihana tuoksu ja samoin naapurin vastapaistetut piimälimput, ah, kyllä elämä osasi olla ihanaa! Ei ollut puhelinta, ei televisiota, ei edes autoa pihassa, kaverini äidillä kaiken varalta pieni pistooli tyynyn alla...
Kaikesta kivasta huolimatta podin joka kerta kovaa koti-ikävää.

Leikkejä ja harrastuksia

Kotitaloni lähes kaikki lapset kävivät pyhäkoulua, joka sijaitsi kadun toisella puolella, Kristillisen raittiusseuran talossa, vielä nykyäänkin kyseinen seuratalo on entisellä paikallaan. Pyhäkoulu kokoontui sunnuntaisin aamulla, se oli oiva paikka lapsille, kun ei ollut vielä edes televisiota eikä pyhäisin koulua eikä lastentarhaa. Siellä oli mukavaa, pyhäkoulun täti kertoi mukaansatempaavasti Raamatun tapahtumia ja saimme leimoja (tarroja ei ollut vielä olemassakaan) joka käynnistä ja esiinnyimme seurakunnan juhlissa. Esitimme eräässä juhlassa kuvaelman "Viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä", jossa osani oli olla tyhmä neitsyt. Olisin mielluummin ollut se viisas... Puvut valmistettiin sideharsokankaasta ja pääseppeleet joulukuusen hopeanvärisestä koristenauhasta.

Tyttöjen harrastus oli myös käydä jumppatunneilla. Me kävimme läheisessä Puolalan yhteislyseossa Turun urheiluliiton tyttövoimistelussa. Se oli halpaa harrastamista, pienen jäsenmaksun maksamalla sai käydä koko lukukauden. Äitini ilmoitti minut myös Telma Tuuloksen balettikouluun Aurakadulle - ei todellakaan siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että olin kuulemma balettitanssijaksi sopiva, pitkät sääret jne...
Se oli kauhea kokemus, rikkaitten perheitten tyttäriä koko koulu täynnä, en tuntenut ketään enkä käynyt siellä kuin muutaman kerran nilkkojani ojentelemassa.

Silloinen kotitaloni tänään

Eniten harrastimme leikkimistä ulkona. Kaikkien kodit olivat ahtaita, esim. yksiössä asui usein 3-5 henkinen perhe ja siksi harvoin kukaan sai kutsua kavereita kotiin. Jos näin onnellisesti kävi, niin silloinkin useimmiten saimme leikkiä vain eteisessä tai kylpyhuoneessa. Pihalla leikittiin lukuisia erilaisia leikkejä, mm. kotileikkiä, kauppaleikkiä tai rosvo ja poliisileikkiä. Viimeksi mainittu oli lähes ainoa, johon osallistuivat myös pojat.



Mielikuvitusta käytettiin paljon, kivet olivat perunoita ja voikukan kukat voita ja lehdet silakoita. Keräsimme värillisiä lasinsiruja maasta, punaiset ja siniset lasinpalat olivat arvokkaita. Tytöt pallottelivat kumipalloilla talon seinään ja se olikin hauskaa ja taitoa vaativaa. Parhaimmillani osasin minäkin neljällä pallolla pitkän ja vaativan ohjelman. Nykyään onnistuisi vain pari heittoa kolmella pallolla, kahdella menisi ehkä koko ohjelma läpi, luulisin. Hyppynarut olivat joka lapsen leluvarastoon kuuluvia ja toisinaan pihan pojat suostuivat pyörittämään  meille tytöille pitkää hyppynarua. Tytöt hyppivät muskreettaa eli ruutua, jossa kuljetettiin kiveä tms. kengän päällä tai sitten pelkästään hyppien ja näissä hyppelyissä oli myös tarkat säännöt, miten edettiin.

Tytöt ja pojat
Viimeisen kerran, kun olen leikkinyt rosvopoliisia, olin 11 -vuotias ja juuri samana päivänä saanut tietää päässeeni oppikouluun. Olin siis rosvo ja minut saatiin kiinni ja vietiin putkaan eli talomme kellariin. Sitten sinne ilmestyivät kaksi "poliisia" eli itseäni pari vuotta vanhempaa poikaa vapauttamaan minut. Niin luulin. Pojilla oli kuitenkin muu mielessä ja niin sain kokea ensimmäisen pussauksen, toinen pojista ei kylläkään rohjennut. Minä lopetin leikin siihen paikkaan ja juoksin kotiin. Olin aika lailla järkyttynyt ja sen pussaajapojan kohtaaminen jatkossa oli erittäin kiusallista. Olin nimittäin kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa ja usein vieraana heidän hienossa kodissaan.
Se ensitapaaminen kellarikokemuksn jälkeen oli myös tapaus sinänsä. Istuin heidän kahvipöydässään, olin juuri aloittanut oppikoulun ja läsnä oli muitakin vieraita, mm. eräs poika uudelta luokaltani vanhempineen. Sitten saapuu tämä sankari kotiin ja tervehtii pöydän ympärillä istuvia vieraita. Minua hän tervehtii tarttumalla ranteeseeni. Eihän siinä mitään, mutta minulla sattui olemaan täysi kahvikuppi siinä kädessäni ja kahvit lensivät yli koko hienosti katetun pöydän...

Silloin pikkutyttönä vedin noita (pikku)poikia puoleeni kuin kermakakku mehiläisiä, myöhemmin harmikseni pörräsivät pojat huomattavasti harvemmin kintereilläni. Sain jo 8-vuotiaana "oikeita" rakkauskirjeitä toiselta samanikäiseltä, minua ahdisteltiin, vainottiin, kuristettiinkin hiekkalaatikolla, sain eräältä ihailijalta myös nyrkistä eli monenlaista draamaa oli. Erikummallisella tavalla ne pojankoltiaiset sitä kiinnostusta osoittivat. Yksikin poika siirrettiin toiseen kouluun, kun ei jättänyt minua rauhaan. En tajua, kuinka se olikin sellaista silloin, itseäni pojat eivät kiinnostaneet ollenkaan. Kaiken lisäksi olin ujo ja hiljainen tyttö.

Koirat
Silloin kun itselläni ei vielä ollut koiraa, oli pakko turvautua naapurustoon. Kotitalossani asui vain muutamia koiranomistajia, oli bokseri, suomenajokoira ja maltankoira. Sitä sööttiä maltankoiraa, nimeltään Amigo, sain ulkoiluttaa aina, kun kävin soittamassa naapurin ovikelloa ja nätisti niiaten pyysin siihen lupaa.

minä ja kummitätini koira Pörri

Lähes kaikilla sukulaisillani oli koira, se on hiukan sukuvika eli on perinnöllistä omistaa koira meidän suvussamme. Valitettavasti suurin  osa suvustani asui muilla paikkakunnilla, olihan perheeni Karjalan siirtolaisia ja sukulaiset siroteltuna sinne tänne pitkin Suomea, kuka mistäkin uuden kodin löysi.

minä ja Moppe

Minä, Moppe ja veljeni ystävä

Tädilläni oli Moppe-koira ja jo aika pienenä sain hoitaa Moppea, kun täti perheineen lähti matkoille. Moppe tuotiin meille kerrostaloon ja vastasin yksin Mopen ulkoiluttamisesta. Mieltäni hiveli aina, kun täti tuli hakemaan koiraansa, niin se ei ollut ollenkaan innokas lähtemään kotiinsa. Väkisin saivat viedä, vaikka Moppea odotti kotona piha ja pitkä juoksunaru ja sitä pidettiin muutenkin hyvin.

Musti

Kun sain oman ensimmäisen koirani eli Mustin, lyöttäydyin ulkona vanhempien tätien porukoihin, jotka olivat ulkoiluttamassa koiriaan. Kenelläkään kaverillani ei ollut koiraa ja halusin samanhenkisten seuraa, joten tuppauduin ainoana lapsena koiranulkoilutusporukkaan. Eivät tädit jutelleet koskaan mitään kanssani, mutta eivät myöskään pois käskeneet.
Musti oli sekarotuinen karhukoira, hyvin kaunis, monet aikuiset tulivat kyselemään, mikä sen rotu on ja ihastelivat Mustia kovin. Musti oli täysin minun vastuullani, vaikka olin vielä lapsi, vanhempani selvästi yliarvioivat kykyni hoitaa koiraa.



Kohtelin Mustia aina hyvin ja leikin sen kanssa paljon, vastasin myös Mustin ruokailusta kiertämällä lähiseudun lihakauppoja. Ei ollut nappuloita vielä (onneksi) markkinoilla. Kyllä moni ihminen nykyään harkitsisi ison koiran hankkimista hyvinkin tarkkaan, jos joutuisi ruokkimaan sitä ainoastaan lihakaupan tuotteilla + kotiruualla.
Mustista minulla on ikuinen muisto oikean peukalon tyvessä, seurauksena talvisen pakkasillan leikeistä ulkosalla, leikin tuoksinassa Musti löi hampaansa lapaseeni ja vasta kotona huomasin pitkän haavan kädessäni, siitä jäi ikuinen arpi, noin 3-4 cm pitkä.

Tässä olen jo oppikoululainen, n.14v
- matkalla kouluun

Sitten muutama sananen vaatteista.

Lakanat
Pussilakana oli täysin tuntematon käsite lapsuudessani. Vasta 1960 luvulla alkoi ilmestyä pussilakanoita kauppoihin. Sitä ennen nukuttiin aluslakanan päällä ja peiton suojana oli päällyslakana, jossa usein oli koristeena itse virkattua pitsiä ja emännän nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Lakanoitten valmistaminen oli nimittäin morsiamen tehtävä ennen avioitumista, hänen tuli koota kapiot, ja lakanat olivat osa niistä. Minä en ole koskaan tehnyt kapioita itselleni, taisi olla jo pois muodista, osittain ainakin, hyvä ystävättäreni sen sijaan valmisti itselleen kapiot.

Lakanan pitsiä

Kangasnenäliinat
Nestuuki eli nenäliina on tavallinen sana ajalta ennen paperinenäliinoja. Varsinkin miesten nestuukit olivat valtavia, puolen pyyheliinan kokoisia. Reunassa oli usein ruutukuvio. Koska miesten nenäliinat olivat tosi suuria, niistä sai solmituksi sauna- tai aurinkolakin, solmu joka kulmaan ja lakki oli valmis.

Tilapuodista lainattu kuva

Nuoret aikuiset eivät tänä päivänä ole ehkä kuulleetkaan kangasnenäliinoista. Ollessani lapsi ja vielä nuori aikuinenkin, olivat kangasnenäliinat arkipäivää. Tempo- ym paperinenäliinoista sai lukea mainoksia korkeintaan ulkolaisissa lehdissä. Muualla maailmassa (Euroopassa) paperinenäliinat olivat ihan normaalia arkea olleet jo kauan, kun 17-vuotiaana lähdin katselemaan maailmaa.
Osaatteko (ette osaa...) kuvitella, millaista oli käytettyjen kangasnenäliinojen peseminen nyrkkipyykissä? Sen verran kerron, että yäk yäk ja vielä kerran yäk. Pesukoneita oli hyvin harvassa kodissa ja vielä harvemmin taloyhtiöillä.

Alusvaatteita

Muistan lapsuudestani äidin käyttämän sanan kombineesi, joka tarkoitti leningin alla pidettävää kokoalushametta. Se oli kaiketi keinosilkkiä ja sen päällä leninki laskeutui liukkaasti ja kauniisti. Oikeastaan on vahinko, että sellaisia kokoalushameita ei enää käytetä paljonkaan, minusta ne olivat yksi kauneimmista alusvaatteista aikanaan, varsinkin mustan värisenä. Edelleenkin on kyllä saatavana näitä kokoalushameita, ainakin Tam-Silkin verkkokaupasta.

Sukkien varressa oli nappi, johon sukkanauha kiinnitettiin. Jos nappi sattui irtoamaan, niin sen tilalle keksittiin ensihätään jotain muuta, joko se irronnut nappi tai  ulkona ollessa voikukan mykerö tai muu pyöreähkö pieni esine. Älkää vaan kysykö, että miten ne ommeltiin sukkaan, niitä ei tietenkään ommeltu ollenkaan, sehän oli vain hätävara.
Kurjaa oli, jos nappi irtosi yllättäen ja sukka valahti nilkkoihin, vaikkapa luokan edessä taululla...

Näin "ihania" sukkaliivejä käytin minäkin ennen murrosikää. Kauniin vaaleanpunaisia. Sukkahousuista ei oltu kuultu puhuttavankaan, vaan käytettiin pitkiä sukkia, pikkulapset sellaisia paksuja, joustineuloksen tapaisia ja isommat hieman hienompia.

Murrosikäisenä sai sitten käyttää jo puoliliivejä, itse muistan sellaisen kumisen elastisen, todella piukan liivin, muistaakseni sitä kutsuttiinkin nimellä kumiliivi. Seuraava variaatio oli pienet sukkanauhaliivit eli sellaiset, joita nykyään käytetään lähinnä eroottisessa merkityksessä.

pönkitettyjä helmoja luokkakuvassa,
vas. oma alushameen helmani roikkuukin näkyvillä...

Oppikouluaikana, olin 13 vuotias, muistan olleen muotia leveät, tärkätyt puolialushameet, joissakin oli jopa vanne pujoteltuna saumaan, jotta pysyy leveänä. Oma alushameeni oli valmistettu puuvillakankaasta ja helmassa oli brodyyriä, Helman leveys oli 8 metriä!



Sitten tuli muotiin pitää ohuesta neuloksesta kudottuja villatakkeja niin, että napitus oli selän puolella. Samoihin aikaan käytettiin päässä sifonkihuiveja, jotka sidottiin etukautta niskan puolelle. Muistaakseni nämä muodit liittyivät kaikki joko Brigitte Bardot- ja/tai James Dean-elokuviin.

Se oli silloin se.
Virvokejuomat olivat vielä kaikki lasipulloissa, niitten korkeista sai hienoja tekokynsiä sormiin ja kaupanpäälliseksi usein myös kipeitä haavoja. Lapset tyytyivät apustamaan näyteikkunoista esineitä, kaikkea kun ei voinut omaksi saada. Kauneimmat karkkipaperit silitettiin sileiksi ja säästettiin. Nukenvaatteet ommeltiin itse ja leikeltiin paperinukkeja ja kerättiin kiiltokuvia. Laika-koira ammuttiin avaruuteen, sitä koiraa surin ja itkin silmäni punaisiksi, vieläkin se herättää saman tunteen kuin silloin lapsena.

*******

Tähän loppuun haluan laittaa tämän artikkelin MTV:n sivuilta. 

Tutkimus lasten leikeistä 1990 luvulla verrattuna 1950-lukuun.

Lasten leikit liian aikuismaisia

Lasten leikit ovat muuttuneet yhä enemmän perinteisistä pihaleikeistä aikuisten elämää matkiviin leikkeihin. Mallit 90-luvun leikkeihin tulevat televisiosarjoista sekä aikuisten ohjaamista peleistä, joissa korostuu tarve kilpailla.

Tiedot käyvät ilmi tutkija Marjatta Kallialan tuoreesta väitöskirjasta, joka tarkastetaan tänään Helsingin yliopistolla. Kalliala on tutkinut väitöskirjassaan "Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä" 6-vuotiaiden helsinkiläisten päiväkotilasten leikkejä vuonna 1995. Hän on tutkimuksessaan vertaillut 90-luvun leikkejä 50-luvun leikkeihin.

Tutkijan mukaan tyttöjen leikit ja poikien leikit ovat selkeästi erilaisia. Tytöt ovat kiinnostuneita ihmissuhteista ja leikkivät parisuhdeleikkejä. Pojat puolestaan leikkivät taisteluleikkejä ja matkivat huippujääkiekkoilijoiden pelejä. Kallialan mielestä lapset elävät nykyään liikaa median mallin mukaisessa aikuisten maailmassa, jolloin lapsen aika omille mielikuvitusleikeille jää liian vähäiseksi. Hänen tutkimuksessaan on esimerkki tyttöjen leikistä, jossa miehen ja naisen rakkaussuhde ajautuu riitaan, jonka jälkeen mies hyppää vesiputoukseen ja tekee itsemurhan. -Tyttöjen mielestä nukkeleikit ovat liian "lällyjä", mikä osoittaa, että hoiva ei ole enää arvostettua. Nuket tosin on korvattu eläimillä. Kotileikkejä leikitään esimerkiksi kilpikonnilla, Kalliala sanoo. Hänen mukaansa tyttöjen leikeissä korostuu tunteenomainen puhe. Pojat puhuvat toiminnan kautta esimerkiksi autoista ja taisteluista.

Selkeät rajat puuttuvat
Kalliala puhuu tutkimuksessaan epäröimättömästä 50-luvusta, jolloin lapsille oli asetettu selkeät käytännön elämän rajat. Vastakohtana hänen työssään on epäröivä 90-luku, jolloin lapselle ei anneta selkeitä rajoja, vaan annetaan heidän itse valita. -50-luvun tiukan kasvatuksen riski oli, että lapsi saattoi jäädä ahtaalle, eikä häntä kuunneltu tarpeeksi. 90-luvun kasvatus voi puolestaan tehdä lapsista epävarmoja ja turvattomia, koska heille helposti asetetaan liikaa omaa vastuuta. Aikuisetkaan eivät enää välttämättä tiedä, missä rajojen tulisi olla, puhuu Kalliala. Kallialan mielestä päiväkoti on lapselle keinotekoinen ympäristö, jonka kehittäminen on aikuisten vastuulla. -Päiväkodit ovat mielestäni liian steriilejä. Niistä tulisi tehdä rehevämpiä leikkiympäristöjä ja virikkeellisiä paikkoja oppia. Kallialan mukaan lapsille pitää antaa mahdollisuus luoda oma satujen ja tarinoiden maailma, jotta lapsista kasvaa rohkeampia ja toiveikkaampia. -Aikuisten elämässä on hyvä pitää myös salaisuuksia. Esimerkiksi avoimen seksuaalisuuden korostaminen yhteiskunnassa näkyy valitettavasti lasten leikeissä.

Liikaa kilpailua
Kalliala puhuu myös kilpailun ylikorostamisesta. Hänen mielestään aikuiset tuovat lasten maailmaan liikaa kilpailua. Pojat viedään mukaan joukkuepeleihin, joissa kilpailu korostuu. Tyttöjen maailmassa kilpailu on hänen mukaansa erilaista ja sitä esiintyy vähemmän. Tytöt saattavat esimerkiksi kilpailla hiusten kasvattamisesta. Tämä heijastuu tyttöjen unelmiin omasta tulevaisuudestaan. He haluavat mieluiten malleiksi tai iskelmätähdiksi. -Tutkimuksestani selvinneen paradoksin mukaan lasten maailmassa on samalla liikaa ja liian vähän aikuisten esikuvia. Toisaalta aikuisten maailma tunkeutuu liian varhain lasten elämään ja toisaalta lapset joutuvat itsenäistymään ja aikuistumaan liian varhain, koska vanhemmat ovat epävarmoja kasvattajia, Kalliala väittää. Kallialan mukaan vanhempien rooli eroaa 90-luvulla huomattavasti 50-luvun roolista. -Nykyisin vanhempien tulee olla vahvempia kasvattajia, koska heillä ei ole tukenaan perinteistä yhteisöä. Heidän tulisi omilta kiireiltään löytää aikaa olla lasten kanssa.

Kaiken alku

Tämän blogin tapahtumien ratkaiseva alku oli alkusyksyllä 2009 eli noin 2½ vuotta sitten, kun Vilin takajalat olivat tämän näköiset. Vili oli vasta 9-10 kk ikäinen. Siitä alkoi aivan uusi ja tuntematon tie, mitä oli pakko kulkea. Vili, elämäni ensimmäinen koira, jolla on iho-oireita ja minä emäntä olin kuin Liisa ihmemaassa, en tiennyt mistään mitään. Ihan ummikkona aloitin perehtymisen allergioihin ja nettisivut vaan soljuivat toinen toisensa perään ja oma pääni oli kuin huolimattoman halkovaja, kaikki klapit sikinsokin.

takajalat v. 2009

Blogin pitämisen aloitin vasta runsas puoli vuotta myöhemmin tultuani siihen tulokseen, että apua ei sittenkään löydy niin helposti kuin olin toivonut ja luullut. Oli välttämätöntä perustaa oma blogi, 1. itselleni muistikirjaksi, 2. mahdolliseksi avuksi muille allergiakoiran omistajille ja 3. toivoin itse saavani vertaistukea ja -apua. Blogi onkin toiminut toivotulla tavalla ja luulenpa voivani sanoa, että ilman tätä blogia ja sen mukanaan tuomaa suurta tietomäärää, vertaistukea ja ihan konkreettista apua emme olisi nyt tässä.

Blogini kommentit ovat olleet se olennaisen tärkeä osa koko blogista. Ne ovat antaneet tietoa, tukea, vinkkejä ja paljon ajattelemisen aihetta, muillekin kuin minulle. Kommentit ovat blogin suola. En ole tähän mennessä saanut ainuttakaan ei-toivottua kommenttia, vaikka niitä on jo yli 800, tosin puolet ehkä omia vastauksiani, ja olen sallinut kaikki vastaajat enkä ole niitä etukäteen hyväksynyt. Toivottavasti tilanne jatkuu entisellään, ettei tarvitse tehdä mitään rajoituksia.

ai, puhutaanko minusta?

Erilaisia vaiheita on tullut käytyä läpi. Vaikka mitä. Kaikkea on kokeiltu. Koko skaala. Eläinlääkäriin petytty ja vaihdettu, luonteistuotteita, ruokavalioita, eliminaatiodieettiä, sairasteluja, kortisonia, tutkimuksia... Uskomaton määrä kaikkea. Suurin osa omia tutkimusmatkailuja asian tiimoilta, vähäisempi määrä eläinlääkärien toimesta. 

Käänteentekeviä asioita ovat olleet mm. oma oivallus muiden kokemusten ja neuvojen perusteella, eläinten luontaishoitajan opastus ja tuki, erään satunnaisen eläinlääkärin lausahdus ja erään foorumin eräs viesti. Vilin yleiskunnon kohentaminen aloitettiin luontaishoitajan neuvoilla, elimistön puhdistautuminen kuului myös siihen. Tämä ei tietenkään tapahtunut kädenkäänteessä, vaan vaati aikaa. 

Eläinlääkäriasemalla sijaisena työskentelevältä eläinlääkäriltä sain sitä edes kysymättä tukea kortisonin lopettamiseen ja siihen tapaan, millä se oli parasta tapahtua. Olikin ensimmäinen eläinlääkäri, joka ylipäänsä kehoitti edes yrittämään kortisonin lopetusta, muut päinvastoin väittivät Vilin atooppisena koirana tarvitsevan elämänsä loppuun asti kortisonia. On siis pienen pienestä sattumasta kiinni, millaisen neuvon satut saamaan lääkäriltä. Myöhemmin sain toiselta eläinlääkäriltä kehuja, että juuri näin pitäisi aina pitkäaikainen kortisonikuuri osata ja malttaa lopettaa.

Vähäisin potku eteenpäin ei ollut se erään foorumin viesti, joka herätti minut pohtimaan kortisonin antamisen ja eliminaatiodieetin yhtaikaisen toteuttamisen mielekkyyttä. 

Kohtalo piti siitä huolen, että nämä tärkeät seikat tapahtuivat samoihin aikoihin, vieläpä oikeassa järjestyksessä. Ja että oivalsin jotain, kuulin selvästi, miten tuolta pääkopastani kuului "klick" ja ajatus kytkeytyi toiseen. Siltikään en ihan oikeasti tiedä, mikä on johtanut tähän Vilin nykyiseen tilanteeseen. Ihme?

♥ Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Vili pääsi kortisonin orjuudesta vapaaksi. 

Kulunut vuosi on ollut hyvä vuosi. Kuitenkin pelkään yhä vieläkin alitajuntaisesti paluuta entiseen ja panikoin herkästi, jos Vili käyttäytyy tavalla, joka muistuttaa niistä pahimmista ajoista. Hälytyskellot ovat starttivalmiudessa edelleenkin. Iltaisin nukkumaan käydessäni yksi monista ajatuksistani on, että "toivottavasti Vili voi huomennakin hyvin". Olen hyvin kiitollinen nykyisestä olotilastamme, me Vilin kanssa olemme nykyään onnellinen parivaljakko.

Tunnelmia vuosi sitten osa I

Tunnelmia vuosi sitten osa II

Vili, onnenpekka

Muumipeikko ja Niiskuneiti löysivät kevään ensimmäisen leskenlehden.'Laitetaan sen päälle lasikupu,niin se kestää kylmät yöt' ehdotti Niiskuneiti. 'Ei laiteta.Se pärjää paremmin, kun sillä on vähän vaikeaa' sanoi Muumipeikko