lauantai 19. maaliskuuta 2011

Juhlapäivä

* Tänään, 19.3.2011 Vili on ihan virallisesti päässyt eroon kortisonista. Kortisonittomia päiviä on nyt takana jo 12 kpl, eiköhän se riitä toteamaan, että tämä vieroituskerta onnistui!.

* Tasan vuosi sitten, 19.3.2010, Vili kävi eläinlääkärillä saamassa rokotuksen ja siitä alkoi tämä vuoden mittainen odysseia, toivottomalta tuntuva, loppumaton harharetki kortisonin talutusnuorassa.

* Toivoa ei saanut kuitenkaan missään vaiheessa menettää kokonaan, hitunen uskoa ihmeisiin tarvittiin kyllä.


Tulevaisuus?
Kortisonipurkki on nyt työnnetty kaappiin ja seurantalista poistettu pakastimen ovesta. Todennäköisesti Vili tulee vielä joskus tarvitsemaan kortisonia johonkin akuuttiin oireiluun. Päätavoite on nyt joka tapauksessa saavutettu ja jatkotavoite on, että ei enää koskaan jatkuvaa, pitkäaikaista kortisonilääkitystä.
Kortisoni on hyvä lääke, auttaa monessa terveydellisessä ongelmatilanteessa ja parantaa elämänlaatua, kääntöpuolena ovat sitten ne lukuisat sivuvaikutukset.

Takapakkia?
Siitepöly, pienikin muutos ruokavaliossa ja lisäravinteet, kaikki ne voivat tehdä tepposet.
Tai mikä tahansa muukin yllätystekijä...kuten esimerkiksi Addisonin tauti.

Edellispäivänä jo soittelin eläinlääkärille, koska Vili oli täysin vetämätön, nukkui koko ajan, ei syönyt mitään ja ulkona käveli laiskasti eikä leikkinyt koko päivänä ollenkaan.
Eläinlääkäriltä sain kehuja siitä tavasta, miten olen Vilin kortisonia vähentänyt, hän sanoi, että juuri noin hitaasti sen pitääkin tapahtua pitkän käytön jälkeen.
Neuvoksi sain tarkkailla Viliä, mitata lämpöä ja tunnustella pulssia. Addissonin taudin oireistoon kuuluu alentunut ruumiinlämpö. Normaali lämpö on 38,5 - 39 astetta, kuulemma joillain vain 38. Vilin pulssin hitaudesta en osaa sanoa mitään, koska en tiedä Vilin normaalipulssin nopeutta. Se voi koirilla olla koosta ja rodusta riippuen 90 - 130 kertaa minuutissa. Jos Vilille tulee em. oireita sekä lisäksi mahdollisesti oksentelua, niin pitää ottaa uudestaan yhteyttä.

Nyt eilen Vili oli taas oma itsensä, reipas ja leikkisä ja ruokakin maistui taas. Ihan huoleti en voi silti vieläkään olla, sillä Addisonin taudin oireet voivat olla hiipiviä ja satunnaisia. Jos asia kovasti jatkossa mietityttää, niin ei auta muu kuin mennä otattamaan verikokeet. Jos niin ohrasesti kävisi, että Vili sairastuu Addisonin tautiin, niin sitten palataan elinikäiseen kortisoniin korvaushoidon muodossa...

Nytkin Vili nuolee etutassujensa ranteita tuossa vieressä. Ihan huolettomaksi ei tämä elämä ole sentään muuttunut....

4 kommenttia:

Maija kirjoitti...

Onneksi olkoon Vili !!!<3<3<3
Nyt uskon, että meikin pääsemme vielä tuohon. Ensimmäinen merkki meidän hyvästä suunnasta on ettei Esmukan silmät enää rähmi. Kohta alkaa tuo neljäsosan viikot ja sitten....!!! siitepölyaikana otetaan sitten vaikka homeopatia tueksi ja kaikki ne muut keinot. Ja sitten kun unohtaa sen omankin stressinsä johonkin mutkaan lakkaa koirulikin peesaamasta sitätilaa.
Jesss, tää on iloista luettavaa. Tuli niin hyvä mieli.

creek kirjoitti...

Suuret onnittelut sekä Vilille että sinulle!

Ranteiden nuoleskelu ei mielestäni liity kutinaan, ainakaan siis meillä. Kutina nuoleskelu ja ranteiden nuoleskelu eroaa aika paljon. Meillä kutina nuoleskelu on nopea temposempaa ja siitä huomaa että niitä kutittaa, ranteiden nuoleskelu on sellasta ei niin pakonomasta, -lopettaa kun kieltää.

Tulkitsen meillä ranteiden nuoleskelun nielun oloa helpottavaksi.
En sitten tiedä nuoleskeliko Vili kutina aikoina myös ranteita?

Mai kirjoitti...

Kiva kuulla noin hyviä uutisia.
Meillä koirantarkkailijaomistajilla olis paljon kyllä oppimista siinä, ettemme itse stressaisi...

HooPee kirjoitti...

Maija,
omaan onneeni tarvitsen kyllä myös muiden onnistumisia, joten Essille ja kaille muillekin samankaltaisissa ongelmissa eläville eläimille + omistajille toivon menestystä, sen viisastenkiven löytymistä! Se kun on niin sattuman sanelemaa hakuammuntaa koko juttu. Monen pikkuasian summa.

creek,
Vili on nuolemalla saanut ranteensa aikaisemmin aivan karvattomiksi. Vilin kohdalla se kertoo jostain pahasta olosta, kutina mukaan lukien. Nyt tilanne ei ole ollenkaan paha, minulla vaan sydän melkein pysähtyy, kun näen Vilin nuolevan. Tiedäthän, sitä pelkää aina ja jatkuvasti pahinta. Onneksi useimmiten aivan turhaan.

Mai,
turhaa stressaamistahan tämä on. Kuluttavaa ja hukkaan heitettyä energiaa.
Sen verran olen kehittynyt tässä stressinhallinnassa, että annan Vilin nuolla ja rapsuttaa rauhassa enkä kiellä.
Aikaisemmin olin ihan vauhko ja kävin monta kertaa tarkistamassa, mitä tuo koira tekeekään, kun ei ollut näkyvillä.
Enää en sitä vaivaa näe. Huomaanhan sitten jälkikäteen, onko paikat purtu vai ei.
Lisäksi, jos oikein kutittaa, niin on kyllä paljon vaadittu, että ei saa raapia ja sillä tavalla helpottaa oloaan.