♥ Viliä muistellen

Tänään on vuosi vierähtänyt Vilin poismenosta. Olen koko tämän vuoden käynyt lähes päivittäin läpi viimevuoden aikaa eli aina "vuosi sitten"-tyylillä, miten asiat olivat tasan vuosi sitten. Kiitollisena siitä, että tämä vuosi on ollut hyvä. Mikä tahansa vuosi olisi oikeastaan ollut parempi kuin viime vuosi, se oli sairautta, surua, stressiä alusta loppuun

Kauhein aika oli kaikin tavoin viime vuoden heinäkuu. Silloin Vili sairastui ja joutui dramaattisissa olosuhteissa lähtemään taivaan kotiin. Samanaikaisesti tapahtui aivan liikaa kaikkea muutakin surullista ja stressaavaa sekä niiden lisäksi myös iloisia asioita. 

Vilin kuoleman jälkeen katselin netistä päiväkausia tiibetinspanieleita ja plarasin Vilin valokuvia. Sitten noin kahden kuukauden kuluttua tuli vaihe, jolloin en sietänyt enää tipsujen kuvien katselua enää ollenkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se taisi olla juuri se aika, jolloin sydän alkoi tietämättäni, alitajuisesti, hiljalleen avautua uudelle koiralle.

Vilinää

Vilin blogiin olen palannut ainoastaan vastailemaan sinne tulleisiin kommentteihin sekä jotain tietoa etsiäkseni. Silloin Vilin aikaan blogi oli värisävyiltään rauhallisen hillitty, Vilin kuoleman jälkeen halusin sinne räiskyvät värit. Miksi, sitä en osaa sanoa.
Kylläpä se Vilin blogi on näin jälkikäteen lukien hyvin surullista luettavaa, niin paljon sairautta ja vaivoja, niin paljon murhetta. Kuinka kurjaa se on ollutkaan Vilille ja kuinka murheellista myös minulle! Myös blogin lukijoille se on ollut varmasti raskas blogi sisällöltään. 

Kiitos kaikille blogikavereille ja muille lukijoille, jotka ovat Vilin blogin masentavaisuudesta huolimatta jaksaneet pysyä lukijana ja kommentein ja muullakin tavalla kannustaneet aina, joka vaiheessa!

Kaikki Vilin sairastelut, joista en edes tiedä tarkkaan, mitä olivatkaan, haluan unohtaa.Varsinkaan sitä viimeistä viikkoa en halua ollenkaan ajatella ja se Vilin viimeinen vuorokausi oli horror pur.
Vilin kuolema sattuu yhä. 

Vili oli niin valtavan kaunis ja kiltti koira. Omapäinen, itsenäinen. Viisas ja lapsirakas. Muistelemme lähes päivittäin Vilin tapoja ja tottumuksia.Vertailemme Viliä ja Wuppea, mitä tekevät samoin ja missä suhteessa ovat täysin erilaisia. Usein tulee Wupesta puhuttaessa vahingossa sanottua "Vili".

Vili oli se "mamman rakas koira", sen sanoin Vilille ihan joka päivä, moneen kertaan. Se oli meidän fraasi.

Yhden ainoan unen olen Vilistä nähnyt.

Siinä unessa asuin Turussa Eerikinkatu 5:ssä lähellä Kauppatoria (teini-ikäisenä asuinkin siellä) ja Vili lähti katua pitkin juoksemaan torille päin. Yritin juosta perässä ottaakseni Vilin kiinni, mutta jalkakäytävä tuli yhtäkkiä täyteen vastaantulevia ihmisiä, täydellinen tungos siis enkä päässyt ollenkaan eteenpäin. Sitten tungos hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, mutta en nähnyt Viliä enää missään. Siihen heräsin.

Juokse Vili juokse!

Sitten päivälleen tasan 3 kk Vilin kuoleman jälkeen saapui meille Wuppe, 

joka on auttanut meitä selviämään suuren suuresta surusta. 

Wuppe, se "mamman pieni koira". Uusi fraasi.

Askel eteenpäin

Jotenkin tuntuu, että olen päässyt pienen askeleen eteenpäin. Se ei suinkaan tarkoita, että elämä jo sujuisi. Mutta hiukkasen paremmin pystyn torjumaan ne ikävät muistot Vilin viimeiseltä elinpäivältä.
Vilin kaipuu purkautuu yleisenä herkkyytenä. Olen ollut jo lapsesta lähtien itkupilli ja sitä olen koko aikuisikäni yrittänyt salata ja pitää kurissa. Nyt on sellainen vaihe menossa, että kyynelehdin ihan kaikista uutisista, lehdessä ja teeveessä, oli sitten kyse iloisesta tai surullisesta uutisoinnista, kaikki saavat saman reaktion aikaan.
Tilasin meille A4 kokoisen, 56 sivuisen kuvakirjan Vilistä ja hänen kahdesta edeltäjästään, Niilosta ja Hessusta. Sen koostamiseen minulta meni kokonainen päivä. Lisäksi tilasin Vilin "kummitädille" eli työtoverilleni ja hyvälle ystävälleni sellaisen pienemmän, A6 kokoisen kuvakirjasen Vilistä. Hän oli mukana hakemassa Viliä kasvattajalta ja aina ollut mukana myös seuraamassa Vilin elämää.

Uurnan suhteen olemme löytäneet itsellemme mieleisen ratkaisun. Vaihtoehtoja oli useita, mutta mikään ei oikein tuntunut mieleiseltä. Oli niin vaikeaa luopua siitä, mutta ihan kaapin perällekään en halunnut sitä laittaa, joutuu kenties vielä vaikka meidän jälkeemme roskiin.
Päätimme, että se, joka meistä ensin lähtee eli kuolee, ottaa/saa Vilin uurnan mukaansa. Tämä ratkaisu tuntuu meistä molemmista tosi hyvältä. Vilin ns. "alttari" muutti hiukan syrjempään eli kirjahyllyn välikköön, talutushihna ja valjaat riippuvat naulassa. Vilin konkreettinen muisto on nyt kunniapaikalla, mutta ei kuitenkaan ihan koko ajan silmien edessä. Muut muistot ovat tallella sydämissämme. Näin on hyvä.

Haluan suositella luettavaa surusta. Kyseessä on Hanna Ekolan (laulaja, teologi) kokoama kirja "Otan osaa". Sain tämän kirjan lahjaksi seurakunnalta äitini kuoleman aikoihin. Siihen on koottu haastatteluja ihmisiltä, jotka ovat eri tavoin menettäneet jonkun läheisensä.
He kertovat, miten ovat surusta selvinneet, mitä kysymyksiä ja itsesyytöksiä on läheisen kuolema aiheuttanut. He kertovat myös, miltä toisten ihmisten osanotto on tuntunut.
Kirjassa on vinkkejä, mitä surevalle ei pidä sanoa lohdutukseksi ja mikä taas on todella avuksi, sekä Ekolan ja muidenkin kirjoittamia kauniita värssyjä ja ihania kuvia.
Vaikka suru ei nyt olisikaan ajankohtaista, niin silti tämä kirja on hyvää luettavaa. Se auttaa meitä ymmärtämään toisen surua. Ja joskus se suru osuu omallekin kohdalle. Kirjaa saa todennäköisesti kaikista kirjastoista ja myös kirjakaupoista.

Päivä kerrallaan

Tiedän, että nämä Viliä koskevat kirjoitukset eivät ole herkkua luettavaa muille, tiedän aiheuttavani surumieltä sellaisillekin, joilla ei siihen ole ollenkaan aihetta. Kirjoitan silti, miltä minusta tuntuu.
Vilin blogi, minne muuallekaan voisin ajatuksiani purkaa kuin tänne? Olen saanut jo hyvin paljon tukea muilta bloggareilta ja olen siitä hyvin kiitollinen. En odota, että enää monikaan jaksaa jatkuvasti kommentoida, sehän on selvää, mutta itse tarvitsen paikkaa, jonne kirjoitella. Olkoon tämä se päiväkirjani.

Kuitenkin on niin, että Vili on enemmän mielessäni kuin osasin arvatakaan. Minulle tuli tarve kerätä Vilin olennaiset yhteen eli talutushihna, peitto ja lempilelu. Niin syntyi jonkinmoinen "alttari" Vilin muistoksi. Juuri nyt se tuntuu olevan tärkeä osa tässä suruprosessissani.
Koskaan aiemmin ei yksikään edesmennyt perheeni eläin ole saanut samankaltaista asetelmaa muistokseen. Vilin menehtyminen on niin erilaista tässä elämänvaiheessa kuin yhdenkään ainoan aikaisemmin kuolleen lemmikkini. Nyt on sangen epätodennäköistä, että Vilille tulisi seuraajaa. Se on se suuri ero aikaisempiin menetyksiin.

Koen katkeruutta "kohtaloa" kohtaan siitä, että Vili joutui kärsimään niin suuret tuskat ennen kuin pääsi pois. Olisin halunnut säästää Vilin tältä kokemukselta, olisin halunnut Vilin lähtevän "iloisena ja onnellisena", kivuttomana. Vili joutui kokemaan ihan tarpeeksi erilaisia vaivoja elämänsä aikana, eikö ne kaikki olisi jo yhden koirapojan kärsimysten mitan täyttäneet? Mitä niin pahaa Vili oli tehnyt, että joutui niin paljon kärsimään sen viimeisen vuorokauden aikana? Mitä niin pahaa minä itse olen tehnyt, että minua rangaistaan koirani kärsimyksen kautta?

Elokuun sekalaiset

Erästä koirapuistoa

Olen miettinyt, mikä olisi näin koiran omistajana kauheampaa kuin koiran kuolema. Vielä pahempaa olisi, jos koira katoaisi, häviäisi jäljettömiin löytymättä enää koskaan. Se olisi kyllä kaikkein kauhein mahdollisuus, ikuinen epätietoisuus koiran kohtalosta.

Täällä häviää noissa suurissa puistoissa, joissa saa pitää koiria vapaina, jatkuvasti pikkukoiria. Pusikoissa vaanii koiravarkaita, jotka houkuttelevat tykönsä ja nappaavat kohdalleen osuvan pienen koiran syliinsä ja poistuvat paikalta. Koirasta tulee uusi lemmikki jollekin tai vieläkin useammin ns. pimeiden koirien synnyttäjä tai siittäjä. On olemassa järjestelmällistä koirien varastamista yleensä itäisistä naapurimaista. Näistä suurpuistoista ja varkaista varoitetaan jatkuvasti, mutta ihmiset ovat niin luottavaisia ja antavat tietenkin mielellään koiriensa telmiä vapaina. Eräät luottavaiset jättävät pienen koiransa ostoskeskuksenkin ulkopuolelle odottelemaan. Toivoa sopii, että koira on siellä vielä, kun emäntä/isäntä palaa takaisin.

Vili 2kk

* Illat ovat pahinta aikaa itselleni. Silloin tulee Vili erityisesti mieleen ja silloin on myös eniten aikaa ajatella. Makuuhuoneeseen liittyvät myös ne viimeiset, ikävät muistot. Olen lukenut, että surua pitäisi hoitaa kuuntelemalla tunteita herättävää musiikkia tai katselemalla liikuttavia elokuvia. Ne saavat aikaan tunnelukon avautumista, helpottavat itkemistä, joka saattaa olla jumissa. Menisipä nyt joku kuninkaallinen teeveessä avioon, niin auttaisi minuakin. Tosin traagisesti menehtyneen Hollannin prinssin siunaustilaisuus saattaa tulla täällä televisiosta, sekin olisi hyvä.

* Eräs suuri ketutuksen aihe on, kun tahtomattani törmään johonkin raakaan kuvaan, joka liittyy eläinrääkkäykseen. Yksi klikkaus pahaa aavistamatta ja zak, siinä on kuva tai kaksi, joita en saa enää mielestäni pois. Ne palaavat juuri iltaisin mieliin, juuri äskettäin valvoin puoli yötä, kun en päässyt näkemästäni eroon. Ihmisten julmuus ja ilmeisesti siitä nauttiminen on kuvottavaa.

* Olen huvitellut aikani kuluksi katselemalla Hampurin löytöeläinten kuvia toivoen samalla, että yksikään niistä ei koskettaisi minua.  No, ihan ei toive ole toteutunut. Huoh.

Ja mitä tekee ihminen yksin tyhjässä, hiljaisessa kodissa? Ei koiraa eikä tällä hetkellä miestäkään. Se ihminen juo päiväkahvinsa yksin ja sortuu huomaamattaan suklaan syöntiin...

* Toinen huomio, minkä tein, oli raitapaitojeni yllättävä määrä. Silittäminen ei ole lempipuuhaani ja harvoin silitän näitä puuvillapaitojanikaan. Nyt kun sattui niitä useampi silityslaudalle, niin on pakko todeta, että tykkään kai raitapaidoista. Tässä peräti neljä marimekkoa ja yksi finnwear.

Löysin eräille pallopojille sopivan kuvan

Pohdintoja & muistoja

Vili pikkupentuna.

Vili oli mielestämme aivan liian nuori lähtemään, mutta ilmeisesti hän oli oman maanpäällisen tehtävänsä suorittanut ja silloinhan sielu saa palata takaisin sinne, minne me kaikki aikanamme sielumme palautamme. En tiedä, onko koirilla sielu, mutta sanotaanhan, että silmät ovat sielun peili. Ihmisenkin silmät kertovat paljon ja ihan samoin eläinten silmät. Siitä päättelen, että Vilillä oli sielu. Koiran sielusta juttua mm. täällä.

Vilin ensimmäinen "syntymäpäivä" eli 6 kk.

Tämän blogin tulevaisuus on myös vaakalaudalla. Nyt toistaiseksi kaikki blogin postaukset käsittelevät Vilin poismenoa. Se on itselleni tarpeellista ja voisin kuvitella, että juuri tämä surun tunteita täynnä oleva teksti on hyödyksi myös toiselle samassa tilanteessa olevalle lukijalle. Koiran kuolemaan osaa ottaa oikeasti osaa vain sen itse kokeneet, muut ihmiset pahoittelevat hyvin ystävällisesti, mutta ei sen enempää. Eikä sitä voi keneltäkään odottaakaan, koiralla on harvoin ollut kovinkaan läheistä suhdetta perheen tuttaviin. Vain se ihan läheisin piiri, ydinperhe eli koiran oma ihmislauma ja "lähilauma" ovat ne surua läpikäyvät ihmiset.

Vili 1v

Nyt Vilin menetyksen jälkeen lukiessani koirablogeja yms. ensimmäinen ajatukseni on, että heillä kaikilla on joskus sama edessä, jokainen koiranomistaja tulee jonain päivänä menettämään oman koiransa. Heidän surunsa tulee olemaan yhtä suuri kuin omani. Tuo ajatus saa minutkin hetkeksi suremaan heitä jo nyt.

Vili 2v

Olen järjestänyt Vilin papereita kansioon. Vahinkovastuuvakuutus oli irtisanottava, Vili poistettava Hampurin koirarekisteristä ja verovirastoon tieto Vilin kuolemasta. Eläinlääkäriltä saimme ns. kuolintodistuksen, joka pitää liittää joka paikkaan mukaan. Veroja on maksettava vielä 7 euroa ja vakuutuksesta saamme takaisin 4 euroa.

Laskin samalla myös Vilin rahallista arvoa. Yhteissummaksi sain 2600 euroa, se sisältää 950e ostohintaa ja loput eläinlääkäri- ja hautauskuluja. Mitään sairausvakuutuksia Vilillä ei ollut. Vilin labra-arvoja en kykene vieläkään selvittämään enkä lukemaan leukemiasta mitään. Sen verran jäi mieleen, että "Die akute Leukämie ist eine sehr aggressive Form der Leukämie" eli "akuutti leukemia on erittäin aggressiivinen leukemian muoto" ja "die Prognose ist äußerst schlecht" eli "ennuste on äärimmäisen huono". Ahdistaa näiden asioiden lukeminen vieläkin, jonain päivänä kykenen varmaan ottamaan selvän asioista.

Vili 3v

Todennäköisesti tulen jatkamaan tätä blogia jatkossakin. Haluaisin olla osallisena ja mukana blogikavereitten menoissa, seurata heidän ja koiriensa elämää. Kirjoittelen kaiketi "niitä näitä" jatkossa, olenhan aiemminkin käsitellyt vähän kaikenlaisia teemoja. 

Vili 4v

Vili tulee tietenkin olemaan aina osa tätä blogia. 

♥ Vilinää ♥ 

Ylpeä, uljas Vili

Tuli mielihalu nähdä taas näitä ylväitä kuvia Vilistä, kuinka ylpeä ja itsetietoinen koira Vili tosiaan oli. Toisinaan taas osasi olla oikeinkin herkkä ja hellyyttävä. Tykkäsin näistä Vilin molemmista olemuksista. Viime aikoina olen ikävöinyt Viliä kovasti, niinkään en muistele niitä tapahtumia pari viikkoa sitten, vaan nimenomaan kova ikävä iskee. Tekisi mieli hakea Vili takaisin. Muistelen, että muidenkin edesmenneiden koirieni kohdalla minulla on ollut samanlainen mielentila "haluan koirani takaisin, menen hakemaan". Toivon näkeväni edes unta Vilistä.

Rusetti jäi.

Muisto kaunis vie eteenpäin meitä,

vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Mietteitä...

Me toivoimme, että Vili lähtee ennen meitä, ettei se joudu kenellekään muulle, ihan perusterveelle koiralle uusikin perhe olisi kuin lottovoitto, mutta ei Vilin kaltaiselle herkkikselle. No, niin kävi, että Vili tosiaan lähti ennen meitä, mutta ihan näin varhain emme olisi hänestä luopuneet. Kukapa tietää, jos tämä olikin ihan toiveisiimme sopiva lähdönhetki, kuka tietää päiviensä määrän?

Surullisena koin Vilin lähtiessä, ettei isäntä ollut kotona. He olivat keskenään kuin "paita ja peppu", he "äijät" keskenään. Olisin suonut Vilille sen, että hänen pieni "laumansa" olisi ollut koossa lähdön hetkellä. Mutta niin ei vaan käynyt.

Näillä näkymillä uutta koiraa ei harkita. Jos vaikka harkittaisiin, niin ei ainakaan pentua, vaan vanhempi koira. Siis "jos"... Mutta ihan juuri nyt ei todellakaan olla aikeissa eikä edes ajatuksissa hankkimassa seuraajaa Vilille, meillä on ihan muita, pitkäaikaisia, terveydellisiä murheita tällä hetkellä.

Vilin lempilelun hain kellarista, olkoon se muistona meille. Vili leikki harvoin, oli enemmänkin tosikko, mutta tämä lapsuudenkodista mukaan saatu lelu oli kyllä aivan ehdoton ykkönen.

Ilouutisten osasto

On meillä kerrottavana jotain ihanan suloistakin, taas! 

Uusin suvun jäsen ilmestyi elämäämme joitakin viikkoja sitten, lapsenlapsenlapsi "numero 2". 

Sofie 2 viikkoisena

Endlich Zuhause: Happy End für Cosmita! 

Vihdoin kotona: Cosmita-koiran tarinalle onnellinen päätös! 

Cosmita- koiran kohtalosta kerroin aikaisemmin täällä ja tänään siitä kertoo ilouutisen MoPo eli paikallinen aamulehti. Vanha, jo 9 vuotias Cosmita eli neljä vuotta kenenkään aavistamatta Hampurin satama-alueella. Se oli poisjuossut omistajaltaan eikä sitä etsinnöistä huolimatta löydetty. Entinen perhe oli tällä välin hankkinut itselleen kaksi koiraa eivätkä olleet halukkaita ottamaan Cosmitaa takaisin, epäilivät omaa kykyään tulla kolmen koiran kanssa toimeen.
Perhe kertoo, että pohtivat jatkuvasti Cosmitan kohtaloa, eivät saaneet rauhaa ajatuksiltaan ja valvoivat öitä. Loppujen lopuksi he päättivät sittenkin ottaa Cosmitan takaisin. Jälleennäkeminen oli iloinen hetki, Cosmita kohtasi entisen perheensä hurjasti häntää heiluttaen ja juoksi perheen pojan luo (nyt 18v), kuin sanoakseen, että "vihdoinkin olemme taas yhdessä"

.

Sateenkaarisillan tuolla puolen

Pieneläinkrematorio muisti meitä ja erityisesti Viliä muistokortilla ja värssyillä.

On olemassa silta taivaan ja maan välillä

Sen nimi on Sateenkaarisilta, koska se on niin värikäs

Sateenkaarisillan tällä puolella on maa,

jossa on vihreitä niittyjä, kukkuloita ja laaksoja

Se on paikka, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan

Siellä on aina ruokaa, vettä ja aurinkoinen sää.

Vanhat ja raihnaiset eläimet ovat taas nuoria.

Siellä sairaat ja vahingoittuneet eläimet parantuvat.

Ne leikkivät siellä kaiket päivät.

Vain yksi asia puuttuu.

Ne eivät ole rakkaan ihmisensä kanssa, sen, joka rakastaa niitä maassa

Joka päivä ne juoksevat ja leikkivät, kunnes se päivä koittaa,

kun yhtäkkiä joku pysähtyy ja katsoo ylös.

Kuono tuhisee, korvat höröllä ja silmät katsovat kaukaisuuteen

Sitten se juoksee pois joukosta kuin lentäen yli vihreän ruohon

Se on nähnyt sinut

Ja kun sinä ja rakas ystäväsi tapaatte, otat hänet syliisi ja halaat

Saat suukkoja kasvoillesi yhä uudestaan ja uudestaan.

Jälleen kerran saat katsoa rakkaan ystäväsi silmiin.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä

eikä teitä enää koskaan eroteta toisistanne.

The Rainbow Bridge

Just this side of heaven is a place called Rainbow Bridge. When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to the Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food and water and sunshine, and our friends are warm and comfortable.
All the animals who have been ill and old are restored to health and vigor; those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams and times gone by.

The animals are happy and content, except one thing- they each miss someone very special to them, who had to be left behind. They all run and play together, but the day comes when one stops and suddenly looks into the distance. His bright eyes are intent, his eager body begins to quiver. Suddenly he begins to run from the group, flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster.

You have been spotted, and when you and your special friend meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face. Your hands again caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.

Then together, you and your special pet cross THE RAINBOW BRIDGE.

(Paul C. Dahm)

Eteenpäin elävän mieli?

Tarkoitukseni oli alunperin pitää kuukausi bloggaustaukoa, ei lomaillakseni missään rannalla, vaan ihan vain ladatakseni akkujani. Voimat olivat vähissä, jaksaminen huonoa, kaikkea muuta olikin sitten ihan liikaa. Tästä "lomakuukaudesta" tulikin sitten yllättävän raskas muussakin mielessä kuin Vilin sairastumisella eli akut ovat edelleen puolitehoiset.

Eteenpäin elävän mieli. Niin sanoo vanha sananlasku ja sen mukaan nyt sitten eletään. Vältän edelleenkin monasti ajattelemasta Viliä, hän kun on ihan kaikkialla läsnä, kaikilla kaduilla, kujilla, ostoskeskuksessa, jokainen penkki ulkona "huutaa" Viliä. Usein en pysähdy ollenkaan ajattelemaan, ainoastaan noteeraan nuo huomioni ja sitten taas eteenpäin, kuten elävän mieli.

Tiedän, että olen parhaani yrittänyt Vilin suhteen ja kun ihminen tekee parhaansa, niin sen pitää riittää. Kuinka ollakaan, silti tuntuu, että minun olisi pitänyt osata olla vieläkin "parempi", aika usein olin ärtynyt, kun jouduin Vilin takia valvomaan öitä tai viime aikoina kantamaan jatkuvasti Viliä. En kylläkään kohdistanut ärtymystäni Viliin, mutta luulen Vilin huomanneen sen, että nyt emäntää ottaa päähän tai se ei jaksa enää. Olisin halunnut aina olla ihan oikeasti ymmärtäväisempi, jaksavampi ja vaikka mitä kaikkea vielä... Tiedän, että nämäkin ovat ihan turhia ajatuksia, mutta toisaalta luulen, että ne ovat aika inhimillisiä tunteita, kun on läheisensä menettänyt. Minun läheiseni oli Vili. ♥

Laitan tähän kuvasarjan Vilin perunanpopsinnasta. Nämä ovat lähes viimeisiä kuvia Vilistä, otettu 7.7. Joitakin kuvia ja videonpätkän otin ihan viimeisinä päivinä, mutta en tohdi niitä laittaa näytille. Kaivoin esiin myös Vilin verikokeen vastaukset, jos jotakuta kiinnostaa, niin jaan eteenpäin tai laitan tähän blogiin, itse en jaksa perehtyä niihin ollenkaan, ainakaan nyt. Olen päättänyt luottaa siihen, mitä eläinlääkäri niistä sanoi.

Käy enkeli vieressäs taivaan rantaan, on kulkusi kevyttä, jalkasi kantaa. 

Et suruja tunne taivaan tiellä, on monet rakkaat vastassa siellä.

Sinä elät myöskin keskellämme, koska säilyt aina sydämissämme. 

kirjoitti eräs blogikaveri


♥

Ja jatkan nyt sitten otsikon mukaisesti eli ihan muilla asioilla.

* Joku ehkä muistaa, että kirjoitin keväällä aiheesta D-vitamiini. 

Silloin annoin tarkastuttaa D-vitamiinipitoisuuteni ja se oli uskomattoman alhainen eli 20  nmol/l. Sain siihen vitamiinikuurin ja nyt kolmen kuukauden jälkeen vitamiinitaso kontrolloitiin. Se oli uskomattoman hyvä elikkä 81,3 nmol/l, olen todellakin tyytyväinen siihen ja myös lääkäriini, joka osasi olla avuksi. Olen nimittäin kuullut useista lääkäreistä, jotka eivät hallitse D-vitamiinipuutoksen hoitamista ollenkaan, vaan määräävät vain vitamiineja purkista sen enempää perehtymättä. Tavallisella päiväannoksella eivät kyllä nouse arvot juuri ollenkaan, kyllä täytyy aluksi aloittaa puutostilan hoito ihan siihen tarkoitukseen olevilla vitamiinivalmisteilla ja -määrillä.

* Käväisin apteekissa kysymässä, mitä teen vanhoille lääkkeille, Vililtäkin niitä jäi aika paljon. Muistaakseni Suomessa oli käytäntö, että ne voi palauttaa apteekkiin. Täkäläisestä apteekista sain kuitenkin ohjeen heittää ne roskikseen. Roskat poltetaan ja saman ne kai tekevät apteekkiin palautetuillekin lääkkeille. Tärkeintä on, että lääkkeet eivät joudu vesistöön eli vessaan eikä lavuaariin niitä ei saa missään nimessä laittaa. No, pakkohan minun oli tarkistaa asia vielä virallisemminkin kuin apteekista ja niin se vaan on, ihan terveysministeriön sivuilla lukee, että vanhat lääkkeet tulee laittaa roskiin.

* Sitten jäin ihmettelemään, miksi Katiska.infon sivut on poistettu, minne on Jagster hävinnyt?

Vilin jälkeen

Tämä kesä on ollut emotionaalinen suma. Runsaasti tunteita herättäviä tapahtumia toinen toisensa perään, monta ilouutista, monta ikimuistettavaa tapaamista ja tapahtumaa, useita surullisia uutisia, kaikki hyvin lyhyessä ajassa. Olen tavallaan edennyt emotionaalisesta tapahtumasta toiseen ehtimättä hengähtää välillä.

Vaan mitäpä minä tässä valitan. Vili on poissa, Vilin elämä on päättynyt. Minun elämäni viimeinen koira.

Iäkäs anoppini sekä mieheni sisko tulivat yllättäen vierailulle pian Vilin lähdön jälkeen. Se sai ajatukseni yhdeksi kokonaiseksi päiväksi ihan muualle.
Olimme mielenkiintoisella kiertoajelulla  Alsterin aalloilla, ruokailemassa Alex-nimisessä ravintelissa siinä Alsterin rannalla, jossa ystävällisen palvelun ja hyvän ruuan lisäksi mm. komeat miespuoliset tarjoilijat olivat todellista herkkua silmille. Suosittelen! Lisäksi Hampurissa oli triathlon-kilpailut, oli ihan kiva olla siellä, missä tapahtuu. Sitäkin ankeampaa oli illalla palata tyhjään kotiin, mutta onneksi väsymys pitkästä päivästä oli armollista.

Vilin talutushihna on nyt ripustettu naulaan, ikiajoiksi. Chilestä tullut Vilin muistotaulu odottaa vielä pääsyä arvoiselleen paikalle. Vilin uurna saapui maanantaina, sekin odottaa lopullista paikkaansa, nyt juuri haluan pitää sen kotona, lähellä. Jo samana päivänä, kun Vili lähti, vein kaikki Vilin tavarat kellariin, jotta siten helpotan omaa oloani täällä kotona. Se oli minulta viisaasti tehty, vaikka luulin näkeväni Vilin milloin missäkin ja kuulin Vilin tassutusta, mutta silti Vilin tavaroilla oli suuri merkitys ja oli todella hyvä, että ne olivat poissa silmistä. Kyllin vaikeaa oli silti.

Vilin saamia Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6  olen napsinut nyt yli viikon ajan ja olen sitä mieltä, että niistä on ollut apua. Minua ei kiinnosta, millä tavalla ne auttavat, pääasia, että auttavat, antavat jonkinmoista henkistä tukea, olkootkin sitten vaikka kuvittelua, huuhaata. Edelleenkin kyllä välillä tuijottelen sitä "valkoista kaakeliseinää", se on itsesuojelua, vaistomaista itsensä säästämistä ajatuksilta ja mielikuvilta, jotka tekevät liian kipeää, edelleenkin.

Pahinta ei ollut se, että Vili joutui lähtemään. Toki se oli kauheaa ja niin lopullista, mutta siltikin ehdottomasti kauheinta olivat Vilin tuskat silloin viimeisenä yönä ja jo sitä aiemminkin. Lisäksi se epätietoisuus aamuyön tapahtumista, kun joskus kolmen jälkeen nukahdin, enkä tiedä mitä seuraavien kolmen tunnin aikana Vilille tapahtui, pyrki ehkä sänkyyn turvaan, mutta emäntä ei reagoinut? Eikö kuulostakin kauhealta? Nukun, enkä ole koirani apuna edes henkisesti. Omaksi puolustuksekseni mainitsen, että olin valvonut koko edellisenkin yön sekä sitä seuraavan päivän. No, en silti olisi saanut nukahtaa. En anna sitä itselleni ikinä anteeksi!

Meillä on kotona nyt isännän kotiuduttua taas uudet haasteet ja se on sikäli hyvä, etten ehdi liikaa miettiä tapahtuneita. Tämä tapahtumien suma siis jatkuu, kunhan joskus tulee rauhallinen ja seesteinen vaihe, niin olen onneksi saanut jo etäisyyttä Vilin lähtöön ja oletan silloin olevan helpompaa muistella kaikkea.

♥

Nämä ajatukseni tässä,

ne harvat haaveet,

joita todeksi kukaan ei saada voi;

ne minä talletan tähän illan hetkeen,

kun kuukin hiljaa taivaalla soi.

osa runosta, jonka kirjoitti eräs blogikaveri

♥ Pieni koiraenkelini Vili ♥

Välillä olen pelännyt, etten olekaan niin vahva kuin monet luulevat minun olevan. Isäntäkään ei ole nyt terveydellisistä syistään kotona enkä ole yksinoloon tottunut. Vilin kanssa me kahdestaan olemme pitäneet jo monta viikkoa "lippua korkealla" sekä toisillemme seuraa. Ja nyt Vili on poissa.

Vilin oireilu alkoi edellisen viikon keskiviikkona/torstaina eli kuutisen päivää aiemmin. Sitä ennen Vili oli ihan ok, söi hyvin ja oli ihan reipas oma itsensä. Ensin lenkkeilyhalu väheni, Vili suostui vain lyhyille reiteille ja päivä päivältä aina vähemmän. Ruokahalu heikkeni myös joka päivä enemmän. Aluksi oletin Vilin kaipaavan isäntää ja reagoivan siihen gastriitilla, happovaivoilla tms. kuten usein ennenkin. Kotikonstein on tilanne yleensä saatu aina raiteilleen muutaman päivän kuluessa. Vilin ulkoilut alkoivat olla sillä mallilla, että kannoin Viliä puolet lenkistä. Näin edettiin siis viikonlopun yli.

Vilin asiat eivät kuitenkaan kohentuneet ollenkaan, ja maanantaina menimme tutulle eläinlääkärille, sinnekin kannoin Vilin. Lääkäri tutki Vilin, mutta ei löytänyt mitään huolestuttavaa, Vili ei aristanut eikä osoittanut kivuntunnetta mitenkään. Kyse ei siis ollut happovaivoista, sillä siihen liittyy aina vatsanalueen aristus. Ihmettelinkin sitä, että tyypillisesti Vili on oksennellut, jos on happovaivoja ollut ja nyt ei oksennellut ollenkaan. Ruoka- ja liikkumishalu vain hiipuivat ja paino oli laskenut lyhyessä ajassa paljon, Vili painoi vain 7,1 kg, kun kesäkuun alussa vaaka näytti 8 kg. Vili sai piikin jotain ruokahalua edistävää. Vilin juomaveden joukkoon kehoitti eläinlääkäri lisäämään hiilihapotonta kivennäisvettä, se on kuulemma kaikille koirille terveellistä. Lisäksi saimme lääkäriltä kokeeksi yhden  Hillsin a/d™ Canine/Feline purkin, jos se vaikka toisi ruokahalun takaisin. Yllätykseksi Vili söikin sitä mielellään sekoitettuna perunaan ja minulla heräsi taas toive hyvästä tulevaisuudesta. Lisäksi saatiin purkillinen Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6 , jotka on tarkoitettu menetyksestä ja ikävästä kärsivälle kotieläimelle. Vilille annoin niitäkin ohjeen mukaan.

Maanantain ja tiistain välisen yön Vili valvoi ja minä tietenkin myös. Vili oli levoton ja pyrki sänkyyn ja sängystä pois jatkuvasti, kiipeili yöpöydille ja lopulta siirsin ne keskelle lattiaa, ettei Vili pääse enää kiipeämään niille. Aamulla soitin heti eläinlääkärille, että Vili voi huonommin kuin edellisenä päivänä ja niin mentiin taas ellille, Vili sylissä. Jokainen vastaantulija kysyi, mikä koiraa vaivaa, onko jo niin vanha, ettei jaksa kävellä...
Lääkäri tutki Vilin uudestaan ja havaitsi sen nyt kipuilevan jostain munuaisten kohdalta. Verinäyte otettiin ja lähetettiin laboratorioon tutkittavaksi, lisäksi Vili sai piikin kipulääkettä. Ja taas takaisin kotiin odottamaan labravastauksia, joiden piti tuleman seuraavana aamuna. Kipupiikki ei auttanut Viliä nukahtamaan valvotun yön jälkeen, tosin oli rauhallisempi, makoili milloin missäkin, mutta koko ajan hereillä. Olin itse ihan loppu, stressaantunut ja väsynyt.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö oli kauhea. Olen Vilin kanssa joutunut valvomaan lukemattomia öitä aikaisemminkin, mutta tämä yö oli kaikista kamalin ikinä. Vili alkoi kipuilemaan aivan tolkuttomasti. Vedin patjani lattialle, jotta selviytyisin helpommalla Vilin pyrkiessä jatkuvasti viereen ja pois. Se oli kuitenkin itselleni niin epämukava ratkaisu, että siirryin sohvalle, johon Vili pääsi omin avuin eikä ollut putoamisen vaaraa. Annoin Vilille Rimadyl-tabletin (10 mg) toivossa, että auttaa. Vili voi todella huonosti, labravastaukset tulisivat vasta aamulla, päivystykseen en halunnut mennä, koska kipulääkkeitä oli kotonakin. Päätin selvitä Vilin kanssa jotenkin aamuun asti. Jossain vaiheessa aamuyötä sammahdimme molemmat, Vili ja minä.

Aamulla herätessäni Vili makasi makuuhuoneen nurkassa reagoimatta ollenkaan minuun. En tohtinut herättää Viliä, ajattelin, että hyvä, että on saanut unenpäästä kiinni kaiken kipuilun jälkeen, poika on unensa ansainnut. Mielessä kävi ajatus, että ei kai ole tajuton, mutta en uskaltanut ottaa asiasta selvää. Odottelin eläinlääkärin vastaanoton aukeamista ja soitin sinne heti. Sieltä kerrottiin heti, että on hyvin huonoja uutisia ja samaa sanoin minäkin, viitaten edelliseen yöhön. Käskettiin tulla heti vastaanotolle.
Nostin Vilin sieltä lattialta sänkyni päälle. Reppana oli aivan onneton, vetelä, lähes reagoimaton, kokonaan märkä, en tiedä, mitä oli, nenästä valui kirkasta nestettä ja oli kuumeinen. Käärin Vilin pyyheliinaan ja sitten mentiin vauhdilla. Onneksi vastaanotto sijaitsee ihan lähellä.

Lääkäri oli siellä jo valmiina, kädessään  A4 kokoinen labralappu täynnä vastauksia ja selitti minulle niitä arvoja, jotka lähes kaikki olivat totaalisen huonoja, viitearvojen jommalla kummalla puolella ääripäässä. Olettamus oli joku leukemian muoto (en edes tiennyt, että leukemiaa on niin monia muotoja) tai jotain muuta vastaavaa, joka selviäisi jatkotutkimuksissa. Vili pitäisi kiireellisesti siirtää eläinsairaalaan saamaan solusalpaaja- ym.hoitoja jne, ennusteen ollessa hyvin huono. Lääkäri soitti kahteen erikoisklinikkaan ja konsultoi alan erikoislääkäreitä. Molemmilta tuli vastaus, että ennuste on hyvin huono, hoitoja voidaan yrittää, mutta suurin mahdollisuus on se, että koira ei selviä niistä hengissä. Lisää elinaikaa koira saattaa parhaassa tapauksessa saada vuoden verran, täydellistä paranemista ei tapahdu.

Mutta tätä lääkärin pöydällä makaavaa pientä raasuani ei kyllä lähetetä (koekaniiniksi) mihinkään klinikkaan kehittämään koirien syöpämuotojen tulevaisuuden hoitokeinoja, vaikka se kuinka olisi jalo ajatus, mutta ei minun koiraani, ei.

                                                                 Sitten Vili lähti pois.

.

♥

"Jonain päivänä tuuli vie pilvet. Aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa."

 kirjoitti eräs blogikaveri

Mamman rakas koira

"Mamman rakas koira". Tuon lauseen kuiskasin koko Vilin eliniän ihan joka päivä hänen korvaansa, monta kertaa, jatkuvasti, aina. Nuo sanat pitävät sisällään sen, mitä Vili minulle merkitsi.

Tällä hetkellä on raskasta kirjoittaa yhtään mitään. Jokainen osanotto kirvoittaa kyyneleet silmiin, niin kiitollinen kuin olenkin niistä ihan jokaisesta. Sattuu sieluun, sydämeen, mutta luulen, että paras tapa surra, tehdä ns. surutyötä, on kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Jollekin toiselle yhtä hyvä tapa olisi puhua, vaan kelle puhuisin?
Skype-ystäväni eivät ole koiraihmisiä siinä mielessä kuin minä, enkä halua pakottaa ketään kuulijaksi, on varmaan ahdistavaa joutua kuuntelemaan toisen ahdistusta. Paperi (netti) on kärsivällisempi, kenenkään ei ole pakko lukea, ainakaan kaikkea eikä kerralla. Lisäksi kirjoitettu teksti voi auttaa muitakin lemmikkinsä menettäneitä itkemään oman surunsa viimerippeitä, kukin tahollaan ja se on hyvä asia.

Olen miettinyt helpotusta saadakseni jopa hyviä puolia siitä, että ei ole enää koiraa.

ei ole koirankarvoja joka paikassa
ei tarvi suorittaa tassu- ja peppupesuja
ei tarvi lähteä sadesäällä ulos
ei tarvi ostaa koiranruokaa
ei tarvi kammata eikä pestä
ei tarvi nousta yöllä ulos eikä aikaisin aamulla

Mitäs luulette, auttaako moisen listan teko? Ei sitten yhtään, päinvastoin, syyllisyydentunne nosti oitis päätään. Kaikkea sitä ihminen ajatteleekin, ajatukset harhailevat, kun vaistomaisesti yrittää paeta niitä kipeitä tunnetiloja. Kun oikein pahalta tuntuu, niin koitan ajatella "valkoisia kaakeleita" eli en mitään. Se auttaa hetkellisesti.

Vilin viimeisen yön muistelu satuttaa kaikkein eniten, sellaista yötä en olisi koiralleni halunnut. Sitä en kykene vielä tähän postaukseen kirjoittamaan kuten en myöskään käyntejä eläinlääkärillä, Vilin verikokeiden tuloslappu on myös hirveän ahdistavaa luettavaa. Nämä asiat yritän saada kirjoitettua seuraavalla kerralla "paperille", jospa se helpottaisi edes hiukan.

Nyt on maksun aika. 

Suru on hinta Vilin lahjoittamista lukemattomista ilon ja onnen hetkistä.
Kiitos, Vili, niistä ihan jokaisesta. ♥

Vili on poissa

* 27.11.2008
nukkui pois äkillisen sairauden uuvuttamana 17.7.2013

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalla ajattomuuden. 

Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento. 

En ole poissa vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. 

Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.


♥
- kunhan jaksan, kerron enemmän...