tiistai 20. elokuuta 2013

Päivä kerrallaan

Tiedän, että nämä Viliä koskevat kirjoitukset eivät ole herkkua luettavaa muille, tiedän aiheuttavani surumieltä sellaisillekin, joilla ei siihen ole ollenkaan aihetta. Kirjoitan silti, miltä minusta tuntuu.
Vilin blogi, minne muuallekaan voisin ajatuksiani purkaa kuin tänne? Olen saanut jo hyvin paljon tukea muilta bloggareilta ja olen siitä hyvin kiitollinen. En odota, että enää monikaan jaksaa jatkuvasti kommentoida, sehän on selvää, mutta itse tarvitsen paikkaa, jonne kirjoitella. Olkoon tämä se päiväkirjani.

Kuitenkin on niin, että Vili on enemmän mielessäni kuin osasin arvatakaan. Minulle tuli tarve kerätä Vilin olennaiset yhteen eli talutushihna, peitto ja lempilelu. Niin syntyi jonkinmoinen "alttari" Vilin muistoksi. Juuri nyt se tuntuu olevan tärkeä osa tässä suruprosessissani.
Koskaan aiemmin ei yksikään edesmennyt perheeni eläin ole saanut samankaltaista asetelmaa muistokseen. Vilin menehtyminen on niin erilaista tässä elämänvaiheessa kuin yhdenkään ainoan aikaisemmin kuolleen lemmikkini. Nyt on sangen epätodennäköistä, että Vilille tulisi seuraajaa. Se on se suuri ero aikaisempiin menetyksiin.




Koen katkeruutta "kohtaloa" kohtaan siitä, että Vili joutui kärsimään niin suuret tuskat ennen kuin pääsi pois. Olisin halunnut säästää Vilin tältä kokemukselta, olisin halunnut Vilin lähtevän "iloisena ja onnellisena", kivuttomana. Vili joutui kokemaan ihan tarpeeksi erilaisia vaivoja elämänsä aikana, eikö ne kaikki olisi jo yhden koirapojan käsimysten mitan täyttäneet? Mitä niin pahaa Vili oli tehnyt, että joutui niin paljon kärsimään sen viimeisen vuorokauden aikana? Mitä niin pahaa minä itse olen tehnyt, että minua rangaistaan koirani kärsimyksen kautta?


14 kommenttia:

Nettimartta kirjoitti...

Suru on sykkyrä, jota jokainen kerii auki omalla tavallaan.

Itse en voinut katsella Pyryn kuvia kuukausiin. Meidänhän ei pitänyt ottaa uutta koiraa ja kuinkas on käynyt: koiria on kaksi. :)

Merja Hannele kirjoitti...

Minulla on käynyt tuuri ja olen päässyt surussani eteenpäin, kuten omasta blogistani voi huomata. Mutta minulla oli ja on monta asiaan, jotka helpottivat surun läpikäymistä. Aion kirjoittaa niistä myöhemmin blogiini.

Mulla on vaan Caron kuva tässä tietokoneen edessä ja Caron lelu siinä kuvan vieressä. Sydämessäni hän on aina ja ikuisesti.
Uurna on kunniapaikalla lasisen vitriinin ylimmällä hyllyllä - siellä on hänen maallinen jäämistönsä tuhkattuna.

Jokaisella on oikeus surra, kuten parhaaksi näkee. Tee juuri niin kuin sinua lohduttaa. En ole minäkään montaa postausta saanut ilman Caroa aikaan, mutta mitäpä siitä. Joskus se tulee onnistumaan. Muisteloitasi on kiva lukea, olkoonkin, että se on surullista luettavaa. Siitä näkee, miten paljon sinäkin Viliä rakastit ja miten vaikeaa sinun on tapahtunut hyväksyä. Sinäkin olet surullasi ja siitä kertomisella auttanut minua omassa surussani eteenpäin.

HooPee kirjoitti...

Niinhän se on, jokainen purkaa surun lankakerää, kuten parhaiten taitaa. Minä kykenen katselemaan Vilin kuvia, ne jopa helpottavat oloani. Silloin vuonna 2006, kun lappalaiseni Niilo kuoli, olin niin lukossa, etten useaan vuoteen voinut katsella kuvia enkä muistella Niiloa. Vaikka ei jäänyt tyhjä koti, vaan oli vielä toinen lappalainen jäljellä. Niin eri tavalla voi suhtautua omiin koiriin, liekö omasta iästä kiinni, vai mistä. No, tuo Niilo oli superkoira, kaikin puolin. Ehkä se oli se Niilon inhimillinen olemus?

HooPee kirjoitti...

Sinulla on myös ollut toinen koira vielä jäljellä ja uusikin tuli siihen lisäksi, ne ovat seikkoja, jotka todella auttavat surussa. Kaikkein pahinta on tyhjä koti. Saat olla onnellinen, ettei kohdallasi ollut niin. ♥
Minulla on Vilin uurna vielä täällä peltirasiassa. Nyt se pitäisi haudata, mutta jotenkin en halua päästää siitä irti. Saa nähdä, miten käy, istutusta vailla oleva ruusupensas on odottamassa, että Vilin tuhkat haudattaisiin siihen juurelle.
Surullista on nyt myös tämä lopullisuus, tuskin tulee uutta koiraa. Koko elämäni olen viettänyt koiran kanssa ja nyt se sitten on ohi. Lopullisesti, ilmeisesti.

creek kirjoitti...

Mulla oli myös se, etten pystyny kattomaan Minin kuvia kuukausiin. Omaan blogiinkin kirjautuessa, rullasin äkkiä yläkuvat pois näkyvistä, ennen kuin pystyin katsomaan näyttöä. Se oli jotenkin kamalaa nähdä jotain joka yhtäkkiä katosi, ilman ettei siihen enään voinut koskea, tuntea tai nuuskutella.

Minin haudan taidat tietääkin, isäni kaivoi sen lumen peittämässä joulukuussa, hieman kohmeiseen maahan. En voinut odottaa kevääseen, halusin sen poissa silmistä.
Joskus aikoinaan suunnittelin sirottavani Minin tuhkat äitin ruusupensaisiin, kun siitä aika jättäisi, ja olin ajatellut sen ikäänkuin kasvavan pensaiden mukana.
En pystynyt sitä kuitenkaan tekemään, koska olisi pitänyt odottaa kevääseen.

Hautaa Vilin tuhkat sitten kun tunnet olevasi valmis, jäähän sinulle sen jälkeen paikka missä käydä Viliä muistelemassa <3

Marja-Leena kirjoitti...

Vilin poismeno on vielä kuitenkin sen verran tuore asia, että ei ihme, jos ei ole montaa kirjoitusta ilman mainintaa Vilistä. Kirjoittaminen on kuitenkin terapeuttista ja eiköhän muut koiraihmiset ymmärrä ikäväsi. Pikkuhiljaa ehkä tulee sitten muitakin aiheita mieleen ja saahan sitä poismennyttä koiraansa muistella vaikka kuinka ja kauan.Eihän se minusta ole tarkoituskaan, että unohtaa koskaan lemmikkiään, mutta toivottavasti tulee se päivä, että voit muistaa Viliä suurella ilolla. Saihan se kuitenkin olla osa teidän perheen elämää jonkin vuoden. Terveisiä M-L ja Ossi.

HooPee kirjoitti...

Minin poislähtö oli todellinen shokki, niin yllättävä ja odottamaton. En yhtään ihmettele reaktioitasi, muistan ne tilaamasi joulukortitkin. Myös Vilin lähtö oli yllätys, joskin parin päivän ajan "tuuli soitteli jo suruviestiä".
Minulle on vasta nyt valjennut se, että Vili ei palaa enää koskaan kotiin, vasta nyt tajuan sen ja kykenen onneksi itkemään. Hyvä, että olen vielä muutaman viikon yksin kotona, mies masentuisi tähän jatkuvaan kyynelehtimiseeni.

HooPee kirjoitti...

Tiedän entuudestaan, että surussa ei voi hypätä vauhdilla eteenpäin, vaan se on prosessi, jonka tahtia ei voi itse määrätä. Yritän kovasti ymmärtää, että Vilin aika täyttyi jo näin nuorena, ja hyväksyä sen. Helppoa se ei ole, mutta kyllä selviän tästä. Jonain päivänä ovat vain ne hyvät ja hauskat muistot pinnalla ja ikävä helpottanut.
Terveisiä Ossilaan!

Laura ja Mauri kirjoitti...

Minä olen itse tehnyt ihan samoin, eli kirjoitellut Mirasta meidän blogiin - sen kuoltua minusta tuntui usein, ettei ole luvallista surra koiraa niin paljon kuin minä sitä surin, ja tuntui helpottavalta, kun omaan blogiin sai kirjoittaa juuri niin paljon ikävöiden kuin miltä kulloinkin tuntui.

Tuhkista sen verran, että olin etukäteen ajatellut että sirottelen Miran tuhkat mereen koska vesi oli neidin mielielementti, mutta kun sain uurnan kotiin niin tuli voimakkaasti semmoinen tunne, etten ole vielä valmis luopumaan siitä. Niinpä Miran tuhkat on edelleen keraamisessa uurnassa omalla paikallaan, saan siitä lohtua että neiti on edelleen "kotona". Niin hullulta kuin se voi kuullostaakin.

Muista kuitenkin myös se, että kun Vilin elämää muistelet, niin Vili tiesi sen aina, että sitä rakastetaan, että se on tärkeä ja että siitä pidetään huolta. Huolimatta sen sairasteluista se luotti varmasti siihen, että sen omistajat toimivat aina sen parhaaksi. Sen enempää me emme voi koiramme eteen tehdäkään.

Voimia sinne, t. Laura ja Mauri

Liftari kirjoitti...

Sydäntä särkee surusi. Vaikka Vilin elämä jäi lyhyeksi, ei se ollut todellakaan turha. Joten minusta ei kannata kysyä miksi. Vilin elämä näytti niin sinulle kuin meille muillekin, kuinka paljon sitä ollenkaan voikaan lemmikkiinsä kiintyä ja kuinka suurta voi rakkaus sitä omaa karvanaperoa kohtaan olla. Vilillä oli sinun kanssasi turva ja se ihan takuuvarmasti helpotti sairauksien tuomaa stressiä hänessä. Tiesi, että mamma hoitaa ja autaa. Niin paljon kuin voi. Eläimet ovat herkkiä vaistoamaan oman tilansa. Kyllä Vili ymmärsi niin sinua kuin sairuttaan.
Meille Essin kanssa olette olleet oiva vertaistuki, sinä tietopaketti, tärkeitä siis kumpikin. Oman mäykkypoikani poismeno silloin seitsemisen vuotta sitten sai vannomaan ettei koskaan enää tätä hirveää tuskaa. Luulin, että opetus oli siinä, että en ota enää uutta koiraa. Vaan Essin tullessa kuvioihin tajusin, etä opetus olikin rakastaa täysillä eikä miettiä mitään muuta. Essin joskus lähtiessä tuska ja suru tulee olemaan vielä kauheampaa sillä Essi on sieluni koira, enemmän kuin kukaan muu koskaan. Ja siltikin sanon, että saattaa hyvinkin olla tilaa vielä uudelle naperolle, joka tulee kohdalle ja sanoo; tarvitsen sinua. Joskus ajattelen, että mäykkypoikani nakkasi tielleni Essin, kun näki miten suuri suruni oli. Ehkä Vili lähettää sinun eteesi jonkun, joka tarvitsee sinua niinkuin hän tarvitsi silloin joskus.
Blogisi on surullisista asioista huolimatta mukavaa luettavaa. Herättelevää ja ajatuksia antavaa. Toivon ettet sitä jätä. Vilin muistelut ovat myös tärkeää luettavaa meille, jotka ovat matkassanne olleet kauemmin.
Kyllä sinä kaikkesi olet hänen eteensä tehnyt. Olet rakastanut ja huolehtinut. On ihan totta mitä muutkin ovat tässä sanoneet, että sen enempää ei voi vaatia kun ihminen kaikkensa antaa. Se riittää. Varmasti riitti Vilillekin.

Halit täältä Essilästä ja voimia sinulle.

HooPee kirjoitti...

Muistan hyvin, kun teidän Mira kuoli, kuinka pidemmänkin ajan kuluttua surusi palasi aivan valloilleen. Käsittämätöntä oikeastaan, että suhde eläimeen voikin olla niin lämmin ja läheinen, parempi kuin joskus johonkin ihmiseen.
Minulla on selviä vaikeuksia luopua Vilin uurnasta, paikka olisi jo, mutta en voi antaa sitä uurnaa vielä pois. Hyvä tietää, että jollakin muullakin on ollut samanlaisia tuntemuksia.
Eilen avasin sen kauniin pahvirasian, jossa Vilin tuhka on, niin eikö siihen sisemmän pussin päälle ollut kirjoitettu Willi Prange, arvaa, kuinka aloin parkumaan...
Kiitos ymmärtämisestä ja tuesta! ♥

HooPee kirjoitti...

Voi, juuri nyt viikonloppuna mietin sitä, että tuleekohan Vilille milloinkaan seuraajaa. Ja nyt sinä kirjoitat ihan samalla tavalla, kuin mitä minä mietiskelin. Siis jos meille tulee vielä uusi koira, niin se koira etsii meidät ja tulee luo, eikä päinvastoin. Emme etsi seuraajaa Vilille. Koira saa etsiä meidät. Ja jos niin ei tapahdu, niin sen ei pidäkään tapahtua.
Ikinä en enää jaksaisi käydä mitään samaa läpi kuin Vilin kanssa. Huolta ja murhetta, aina vaan uudestaan ja uudestaan. Epätoivoa aivan liian usein. Ja kuinka juuri tuon alituisen huolehtimisen myötä kasvoi se syvä kiintymys koiraan.
Kiitos myötäelämisestä! Haleja Essilään!

Maria, mäyräkoirien ihminen kirjoitti...

Tuo ajattelutapa minkä Laura mainitsi, että onkohan 'luvallista' surra koiraansa niin paljoa, on hyvin tuttua mulle. Ja nytkin suren jo valmiiksi, että jossakin vaiheessa täytyy kyetä päästämään irti. En pysty katsomaan mitään elokuvia/lukemaan kirjoja joissa kuolee koira; olen aina ollut sellainen. Jo pelkkä ajatus tekee kipeää, kaivertaa sydämeen railoa. Lapsesta asti tuttu malli mieltää asiat on aloittaa tavallaan surutyö jo etukäteen, hiljaa itsekseen, ihan kuin valmistelisi itseään siihen, että jossakin vaiheessa on pakko erota, että mikään ei voi kestää ikuisesti. Paitsi ikävä. Paitsi suru. Melankolia, turvallinen seuralainen.

Hyvin ymmärrettävää, että haluat puhua Vilistä, että haluat kirjoittaa surua ulos itsestäsi ja itse miellän sen siten, että sitä jota on paljon rakastanut, sitä myös haluaa kunnioittaa suremalla, se rakas on ollut itkun arvoinen. Tiedän, että monet toimivat ja ajattelevat toisin ja sekin on, tietenkin, täysin hyväksyttävää ja aivan yhtä tärkeää suruprosessissa. Kukin suree ja kaipaa niin kuin itselle on ominaisinta.

Ihana ajatus tuo, että jos koira löytää teidän luoksenne, niin se on tarkoitettu, mutta ette etsimällä etsi sitä <3 Jotenkin mulla on sellainen tunne, että niin saattaa hyvinkin käydä että joku koditon löytää sinne teidän luoksenne :)

Halaus <3

HooPee kirjoitti...

Tuo surun käsite on rajallinen. Myös lähiomaisen kuollessa kestää jälkeenjääneillä, ainakin puolisolla ja vanhemmilla, tutkimusten mukaan noin 2 vuotta, kunnes ovat valmiita jatkamaan elämäänsä normaaleissa puitteissa. Se unohtuu usein lähipiiriltä, ajatellaan, että kun hautajaiset ovat ohi, niin se surukin laantuu. On juuri päinvastoin, silloin se sureminen ja ikävöinti vasta alkaakin. Hautajaisiin asti on ollut virallisia asioita hoidettavana ja siunaustilaisuuden järjestelyä, perunkirjoitus jne. Sitten on aikaa surra, ikävöidä, mutta harvoin on enää olkapäätä tarjolla, osanotot on kerrottu ja muilla elämä jatkuu normaalina. Sen sijaan lähiomainen jää yksin surunsa kanssa.
Vertaan nyt ihan tietoisesti koiraa ja ihmistä, perheenjäseniä molemmat. Äitini kuoleman jälkeen sain seurakunnalta kirjan Hanna Ekola: Otan osaa. Siitä on hyötyä, vaikka ei kukaan olisi kuollutkaan, se auttaa ymmärtämään erilaisia suruja. Suosittelen.
Jos suinkin, älä uhraa aikaa etukäteen suremiseen, en usko, että se yhtään auttaa eron hetkellä. Minäkään en tiennyt tiistaina, että Vili lähtee keskiviikkona. Olisinko tehnyt jotain toisin? En tiedä.