lauantai 10. elokuuta 2013

Pohdintoja & muistoja

Vili pikkupentuna.

Vili oli mielestämme aivan liian nuori lähtemään, mutta ilmeisesti hän oli oman maanpäällisen tehtävänsä suorittanut ja silloinhan sielu saa palata takaisin sinne, minne me kaikki aikanamme sielumme palautamme. En tiedä, onko koirilla sielu, mutta sanotaanhan, että silmät ovat sielun peili. Ihmisenkin silmät kertovat paljon ja ihan samoin eläinten silmät. Siitä päättelen, että Vilillä oli sielu. Koiran sielusta juttua mm. täällä.


Vilin ensimmäinen "syntymäpäivä" eli 6 kk.

Tämän blogin tulevaisuus on myös vaakalaudalla. Nyt toistaiseksi kaikki blogin postaukset käsittelevät Vilin poismenoa. Se on itselleni tarpeellista ja voisin kuvitella, että juuri tämä surun tunteita täynnä oleva teksti on hyödyksi myös toiselle samassa tilanteessa olevalle lukijalle. Koiran kuolemaan osaa ottaa oikeasti osaa vain sen itse kokeneet, muut ihmiset pahoittelevat hyvin ystävällisesti, mutta ei sen enempää. Eikä sitä voi keneltäkään odottaakaan, koiralla on harvoin ollut kovinkaan läheistä suhdetta perheen tuttaviin. Vain se ihan läheisin piiri, ydinperhe eli koiran oma ihmislauma ja "lähilauma" ovat ne surua läpikäyvät ihmiset.


Vili 1v

Nyt Vilin menetyksen jälkeen lukiessani koirablogeja yms. ensimmäinen ajatukseni on, että heillä kaikilla on joskus sama edessä, jokainen koiranomistaja tulee jonain päivänä menettämään oman koiransa. Heidän surunsa tulee olemaan yhtä suuri kuin omani. Tuo ajatus saa minutkin hetkeksi suremaan heitä jo nyt.


Vili 2v

Olen järjestänyt Vilin papereita kansioon. Vahinkovastuuvakuutus oli irtisanottava, Vili poistettava Hampurin koirarekisteristä ja verovirastoon tieto Vilin kuolemasta. Eläinlääkäriltä saimme ns. kuolintodistuksen, joka pitää liittää joka paikkaan mukaan. Veroja on maksettava vielä 7 euroa ja vakuutuksesta saamme takaisin 4 euroa.
Laskin samalla myös Vilin rahallista arvoa. Yhteissummaksi sain 2600 euroa, se sisältää 950e ostohintaa ja loput eläinlääkäri- ja hautauskuluja. Mitään sairausvakuutuksia Vilillä ei ollut. Vilin labra-arvoja en kykene vieläkään selvittämään enkä lukemaan leukemiasta mitään. Sen verran jäi mieleen, että "Die akute Leukämie ist eine sehr aggressive Form der Leukämie" eli "akuutti leukemia on erittäin aggressiivinen leukemian muoto" ja "die Prognose ist äußerst schlecht" eli "ennuste on äärimmäisen huono". Ahdistaa näiden asioiden lukeminen vieläkin, jonain päivänä kykenen varmaan ottamaan selvän asioista.


Vili 3v

Todennäköisesti tulen jatkamaan tätä blogia jatkossakin. Haluaisin olla osallisena ja mukana blogikavereitten menoissa, seurata heidän ja koiriensa elämää. Kirjoittelen kaiketi "niitä näitä" jatkossa, olenhan aiemminkin käsitellyt vähän kaikenlaisia teemoja. 


Vili 4v

Vili tulee tietenkin olemaan aina osa tätä blogia. 
♥ Vilinää ♥ 



12 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Koiran silmien katsetta pystyy varmaan tarkkailemaan vain sen hyvin tunteva. Mutta koiralla on hirmuinen määrä ilmeitä eri tilanteissa. Ehkä koirilla on sielu. Ehkä ihmiselläkin on. Sitä ei tiedä kukaan. Ihmisellä on ainakin tietoisuus ja voi olla, että koirallakin on käsitys ajastamme ja sen rajallisuudesta. Sitä emme koskaan saa tietää tässä maailmassa.

Älä vaan lopeta blogiasi. Pikkuhiljaa siirryt aiheisiin, jotka tuntuvat sinusta itsestä mukavilta tai tärkeiltä. Itse ainakin mieluusti luen, mitä Saksaaan kuuluu. Terveisiä Ossilasta!

Merja Hannele kirjoitti...


Tektistäsi ja erityisesti kuvistasi tuli mieleeni Eeva Kilven runo...

"Kun koirani katsoo minua,

alan epäillä että Jumala
sittenkin on olemassa

ja luonut koiran ja vain hänet
ja tehnyt sen huolellisesti,

puhaltanut hänen sieraimiinsa
elämän hengen,

ja että kaikki muu mikä on,
on syntynyt siinä ohessa,

vahingossa ja sattumalta,
heidän peuhatessaan.

Myrsky ja Tuisku kirjoitti...

Onpa Vili tosiaan ollu söpönen pentuna ja komia aikuisena. Me kyl miälellään luetaan Vilistä juttuja ja kyl me luetaan sun juttujas ihan mistä vaan aiheesta. Äippä sanoo, että tämmönen plokkaaminen on terveellistä ajanvietettä.

creek kirjoitti...

Koiran omistamisen huonoin puoli on tosiaan niiden menettäminen. Mikä on väistämätöntä.
Mulla oli aikoinaan hamsteri (oon saattanu jo aikasemminkin kertoa, pahoittelut jos näin) ja se eli pari vuotiaaksi. Yhtenä päivänä se löyty kuolleena häkistään. Kun kävin sen hautaamassa ja purkasin tavaroita, päätin etten ota enää yhtään elukkaa joka elää niin vähän aikaa. Vaikka se oli vain hamsteri ja tiesin ettei ne kauan elä, niin silti se oli surullista.
Nyt sitä tajuaa, että voi sen koirankin -jonka pitäis elää hamsteria pitempään, menettää yhtä lyhyessä ajassa.

Ps. Katiska näyttäis toimivan taas!

Liftari kirjoitti...

Aivan ihana tuo Eeva Kilven runo. Suuri kiitos sen jakajalle. Koskettavaa ja niin totta.
Oman työhuoneeni seinällä on tuo blogissanikin ollut kuva koiraansa halaavasta tytöstä. Ilmeet kertovat tuossa piirroksessa paljon, mutta eniten minua siinä liikuttaa teksti; Jos ainoa rukous jonka lausut elämäåsi aikana on kiitos, on se kylliksi. Sen on kirjannut joskus Meister Eckhart.
Hienoa surutyötä Vilin muisolle nämä tekstit ja kuvat. Ja on tosi lohduttavaa minulle, että blogi jatkuu. Sillä varmasti tulee tilanteita, jossa tietoasi tarvitaan, kokemustasi tarvitaan ja kaikkea sitä muuta, jota sinulla ihmisenä on antaa meille muille.

Vili elää meidän muidenkin muistoissa, sillä suuri persoona ei lakkaa olemasta vain siksi, etä poistuu estraadilta. Vili on painahnut tassumerkkinsä vakaasti ja painokkaasti polulle. Se näkyy aina.

Ja muutenkin on kivaa kuulla kuulumisia saksanmaalta ja uutisia koiramaailmasta siellä päin.

Voi hyvin, rakas HooPee, voimia ja kaikkea hyvää sinne.
Essiltä suukkoja.

HooPee kirjoitti...

En varmaan osaisi olla kirjoittamatta mitään, joten roikutaan tässä mukana. Kukapa tietää, kuinka antoisaa vielä tulee. :)

HooPee kirjoitti...

Kiitos kauniista runosta, muistelen kuulleeni sen jo joskus aiemminkin, palasi nyt mieleeni.

HooPee kirjoitti...

Äippänne on ihan oikeassa, pahempiakin harrastuksia vois olla.

HooPee kirjoitti...

Niin olen minäkin parkunut monen hamsterin ja marsun perään, mutta koiran menetys on suurempi juttu, siitä ei meinaa toipua ollenkaan. Koira on ihmisen kaveri, siinä on kyseessä syvällisempi suhde toiseen.

Huomasin myös Katiskan palanneen, hieno juttu!

HooPee kirjoitti...

En minä minnekään häviä, ainakaan tarkoituksella. Hyvässä seurassa viihtyy. Vai mitä...
Odotan sitä aikaa, jolloin voin muistella Viliä ilman ahdistusta.
Terveisii Essilää täält eteläst!

villispojanelämää kirjoitti...

Lemmikistä luopuminen on raskasta, suru ottaa oman aikansa, mutta jonakin päivänä pystyt muistelemaan Viliä hymyn ja naurun kera. Muistan edesmenneen kääpiövillakoiramme poismenon kuin eilisen päivän, vaikka siitä on jo 6 vuotta. Lähtö oli äkillinen ja viimeinen päivä yhdessä ei ollut mitään ruusuista, tietenkin oli pyhä ja päivystävällä ell oli kiire, silti itse nukutus oli rauhallinen, mutta päätös nukuttamisesta piti tehdä äkillisesti. Suuressa surussani minulle useampi koiraihminen sanoi että vaikka koiran kuolema on todella surullista niin silti ne kaikki yhteiset muistot ja ilon hetket voittavat sen luopumisen tuskan ja sitä että koirasi ei haluaisi sinun olevan surullinen. Ainakin itse sain näistä sanoista voimaa. Kyllähän sitä aina joskus ajattelee että vuodet vierivät niin nopeasti ja jonakin päivänä joudun näistä ihanista karvakorvista luopumaan <3

Toivottavasti jatkat blogin kirjoittamista koira-aiheilla ja muilla saksanmaan jutuilla :)

HooPee kirjoitti...

Kyllä koirasta pitää iloita silloin kun on sen aika, ei pidä murehtia tulevia. Niin se on koiran menetys kuin läheisen ihmisen kuolema, molemmat ottavat lujille, mutta kyllä niistä aikanaan selviää. Niin, tiedän tuon, mutta se suremisen polku on kuljettava ensin ja se tuntuu olevan vaikea tie, taas kerran.
Ihka ensimmäisen koirani olen menettänyt, kun vanhempani päättivät yllättäen antaa sen pois. Olin 12 vuotias, koira oli paras kaverini ja se oli kova paikka. Todella lohduton tilanne, josta selviäminen vei vuosia. Koiran ikävän lisäksi kauna ja viha omia vanhempia kohtaan.