lauantai 31. elokuuta 2013

Askel eteenpäin

Jotenkin tuntuu, että olen päässyt pienen askeleen eteenpäin. Se ei suinkaan tarkoita, että elämä jo sujuisi. Mutta hiukkasen paremmin pystyn torjumaan ne ikävät muistot Vilin viimeiseltä elinpäivältä.
Vilin kaipuu purkautuu yleisenä herkkyytenä. Olen ollut jo lapsesta lähtien itkupilli ja sitä olen koko aikuisikäni yrittänyt salata ja pitää kurissa. Nyt on sellainen vaihe menossa, että kyynelehdin ihan kaikista uutisista, lehdessä ja teeveessä, oli sitten kyse iloisesta tai surullisesta uutisoinnista, kaikki saavat saman reaktion aikaan.
Tilasin meille A4 kokoisen, 56 sivuisen kuvakirjan Vilistä ja hänen kahdesta edeltäjästään, Niilosta ja Hessusta. Sen koostamiseen minulta meni kokonainen päivä. Lisäksi tilasin Vilin "kummitädille" eli työtoverilleni ja hyvälle ystävälleni sellaisen pienemmän, A6 kokoisen kuvakirjasen Vilistä. Hän oli mukana hakemassa Viliä kasvattajalta ja aina ollut mukana myös seuraamassa Vilin elämää.




Uurnan suhteen olemme löytäneet itsellemme mieleisen ratkaisun. Vaihtoehtoja oli useita, mutta mikään ei oikein tuntunut mieleiseltä. Oli niin vaikeaa luopua siitä, mutta ihan kaapin perällekään en halunnut sitä laittaa, joutuu kenties vielä vaikka meidän jälkeemme roskiin.
Päätimme, että se, joka meistä ensin lähtee eli kuolee, ottaa/saa Vilin uurnan mukaansa. Tämä ratkaisu tuntuu meistä molemmista tosi hyvältä. Vilin ns. "alttari" muutti hiukan syrjempään eli kirjahyllyn välikköön, talutushihna ja valjaat riippuvat naulassa. Vilin konkreettinen muisto on nyt kunniapaikalla, mutta ei kuitenkaan ihan koko ajan silmien edessä. Muut muistot ovat tallella sydämissämme. Näin on hyvä.




Haluan suositella luettavaa surusta. Kyseessä on Hanna Ekolan (laulaja, teologi) kokoama kirja "Otan osaa". Sain tämän kirjan lahjaksi seurakunnalta äitini kuoleman aikoihin. Siihen on koottu haastatteluja ihmisiltä, jotka ovat eri tavoin menettäneet jonkun läheisensä.
He kertovat, miten ovat surusta selvinneet, mitä kysymyksiä ja itsesyytöksiä on läheisen kuolema aiheuttanut. He kertovat myös, miltä toisten ihmisten osanotto on tuntunut.
Kirjassa on vinkkejä, mitä surevalle ei pidä sanoa lohdutukseksi ja mikä taas on todella avuksi, sekä Ekolan ja muidenkin kirjoittamia kauniita värssyjä ja ihania kuvia.
Vaikka suru ei nyt olisikaan ajankohtaista, niin silti tämä kirja on hyvää luettavaa. Se auttaa meitä ymmärtämään toisen surua. Ja joskus se suru osuu omallekin kohdalle. Kirjaa saa todennäköisesti kaikista kirjastoista ja myös kirjakaupoista.


10 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Varmaan hyvää terapiaa se kuvakirjan työstäminen. Itsekin olen käynyt ajatusleikkiä siitä, että saisin Ossin tuhkat mukaani. Toisaalta haluaisin omat tuhkani siroteltavaksi tänne meidän tontille. No hoitotahto ja hoitotestamentti itseltäni on vasta pohdinnan alla, mutta olen vakaasti päättänyt saada aikaan sen. Idean tästä hoitotahdosta sain Satu Salosen kirjasta "Sairaan hyvä potilas"

Askel kerrallaan, niinhän sen pitääkin mennä. Välillä voi tulla takapakkejakin, mutta niillehän ei voi mitään. Terveisiä Saksan maalle Ossilasta, M-L ja Ossi.

Liftari kirjoitti...

Miten ihana ajatus !! Ilman muuta haluan Essin mulaani, sitten joskus. Enpä ollut tullut ajatelleksikaan sitä mahdollisuutta- kiitos tästä ajatuksesta.
Tuntuu hyvältä, että olet päässyt askeleen eteenpäin. Jonkin ajan päästä pääset toidenkin ja siitä se jatkumo sitten lähteee.
Iso voimahali sinne. Lentosuukkonen Vilin uurnalle Essiltä. Noin niinkuin terkuiksi kaverilta.

Laura ja Mauri kirjoitti...

Viime kesänä minusta tuntui, ettei koskaan tule enää päivää, jolloin en itkisi ainakin kerran - toinen itkupilli ilmottautuu siis täällä. Kuuntelin silloin paljon tätä kappaletta, ja itkeä tyrskin joka kerta sitä kuunnellessani: http://www.youtube.com/watch?v=EO0p_U1w89A&feature=player_detailpage

Jäin miettimään F. Assisilaista viime postauksestasi; tuli mieleeni että hän pitää nyt hyvää huolta sekä Vilistä että Mirasta meitä varten. Ajatus tuntui kovin lohdulliselta.

Terveisiä minulta ja Maurilta,
t. Laura

Aikku kirjoitti...

Askel askeleelta suru hellittää tai sen kanssa on helpompi elää.
Terkkuja kovasti, pidä itsestäsi huolta.

HooPee kirjoitti...

Jos olet suunnitellut oman tuhkasi sinne teidän kotitontille, niin siinä samallahan Ossin tuhka tulee mukanasi. Lähdön jälkeenhän menette yhdessä Ossin uurnan kanssa sitten krematorion kautta ja tuhkanne ovat yhdessä. (voi kuinka vaikea muotoilla lauseita tästä aiheesta...)
Meillä on molemmilla ollut printattuna ja allekirjoitettuna netistä löytämämme hoitotahto jo useita vuosia. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin lähtö tulee ja onko sairastuessa enää kykyä laatia sellaista paperia. Parempi tehdä, kun on vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Me muutimme valitsemamme hoitotahdon tekstiä mieleiseksi ja enemmänkin nimitän sitä hoitotoiveeksi kuin -tahdoksi. Olkoon ne suuntaa antavana jälkeläisille, mitä päättävät, kun ja jos se aika tulee. Tiedän itse, kuinka vaikeaa on sen tapaisia päätöksiä tehdä tietämättä, onko asianomainen samaa mieltä.
Niinhän se on, ei elämässä voi harppoa minkään asian yli, askel askeleelta on edettävä. Hyvä niin.
Ossilaan terkkuja, Ossille rapsuja!

HooPee kirjoitti...

Haluan uskoa, että koirat pääsevät taivaaseen, synnittömiä ainakin ovat. Olkoon se "taivas" mikä lie toinen ulottuvuus, sitähän ei kukaan tiedä, mutta siellä uskon meidän kaikkien jossain olomuodossa tapaavan toisemme.
Kiitos halista ja terveisiä sinne Essilään! ♥

HooPee kirjoitti...

Kiitos tuosta musiikkivinkistä, se on hyvä kirvoittamaan kyyneleet ja se itkeminen helpottaa todellakin, ihan kuin tulisi kevyempi olo.

Ihanasti ajattelet tuosta Assisilaisesta, onpa edes yksi pyhimys, joka nimenomaan suojelee eläimiä. Muuten olen ollut huomaavinani, että aika harva uskova ihminen ajattelee ollenkaan eläimiä. Harva jos ainutkaan pappi ilmaisee huolensa eläinten huonosta kohtelusta. Lienenkö väärässä, voin ollakin.

Terveisiä Maurille & sinulle.

HooPee kirjoitti...

Näin se on, hitaasti hyvää tulee, kuten kaikissa asioissa. Tuo itsestään huolehtiminen on tärkeä pointti. Aivan huomaamatta saattaa käydä niin, että voimat loppuvat. Olenkin yrittänyt pitää huolta myös itsestäni. Koen olevani vahva, mutta joskus sattuu ja tapahtuu liikaa. Olen joskus ajanut itseni liikaa rehkimällä niin piippuun, että vaikka olisi tulipalo syttynyt, niin en olisi edes siihen reagoinut. Se tunne oli aika pelottava eli melkoinen veitsenterätilanne, onneksi siitä selvittiin levolla.
Terveisiä Ollilaan!

creek kirjoitti...

Mukava kuulla, että olet päässyt askeleen eteenpäin ja olette keksineet mieluisimman tavan haudata/säilyttää Vilin tuhkat. Todella kaunis ajatus!

HooPee kirjoitti...

Eteenpäin elävän mieli, liekö suomalainen sananlasku?
Omaa pihaa kun ei ole eikä Vilille rakasta metsää tms, niin näin ollen Vili päätyy sitten tuhkansa muodossa meistä jommankumman kanssa samaan uurnaan ja hautaan. Periaatteessa se on kiellettyä, mutta silti "sallittua", hautaustoimistojen virkailijat eivät sellaiseen puutu. Luin just jutun, jossa yritetään saada lakimuutos aikaiseksi, että se olisi sallittua oikein virallisesti.
Monet ihmiset hautaavat lemmikkinsä tuhkat omaistensa hautaan, kukaan ei hautausmailla tule katsomaan, mitä kuopit ja kaivat haudalla, kun istutat vaikkapa kukkasta sinne. Kuulemma Preussin kuningas Fredrik II Suuri on haudattu vinttikoiriensa kanssa, oli testamentissaan näin toivonut.
Googletin äsken, ja näistä hautausasioista löytyikin yllättävän paljon aiheita. Aktuelli aihe kai nykyään muillekin kuin vain itselle.