tiistai 5. kesäkuuta 2012

Lapsuusmuistoja osa II

Tässä muutama hajanainen muistelu vanhoilta ajoilta. Asiat ovat kautta rintaman, joten ihan loogisesti en ole osannut tätä osuutta koota. Mutta olkoon.

Tämä on jatkoa edelliselle Lapsuusmuistoja osa I


Lastentarhassa, minä vasemmalla nukkeni kanssa,
sain luvan hakea sen kotoa kuvausta varten.
Lelut
Lapsuuteni lapsilla oli aika yksinkertaisia leluja, harvoin nukeilla oli sulkeutuvia silmiä kuten minun nukellani. Eikä leluja ollut suinkaan hyllykaupalla, ei lapsilla ollut omia huoneita, vaan lelut olivat jossain huoneen nurkassa tai sängyn alla, kuten yhdellä kaverillani.
Oma perheeni oli Karjalan siirtolaisia eli vanhempani joutuivat jättämään kotinsa Viipurissa ja aloittamaan elämänsä tyhjästä sodan jälkeen. Näistä olosuhteista huolimatta vanhempani halusivat tarjota minulle kaikkea mahdollisimman hyvää, ehkä, koska olin perheeni kuopus tai siksi, että olin ainoa tyttö. Leluni tulivat välikäsien kautta ulkomailta tai isäni tilasi niitä taitavilta tekijöiltä.
Lisäksi nuorempi veljistäni seilasi jo maailmaa laivan messipoikana ja toi ulkomailta kaikenlaisia hienouksia, mm. kävelevän nuken, se oli aikansa halutuimpia leluja tytöille. Omani oli nimeltään Diana ja se oli pikkulapsen kokoinen. Sain myös paristoilla toimivan kävelevän ja haukkuvan koiran, joka sitten aina välillä nousi istumaan etutassut ilmassa, sen vein jopa kouluun näytille, olin silloin 8 vuotias. Se olikin ensimmäinen "oikea" koirani, sen nimi oli Pepita. Ennen Pepitaa vedin kangaspupua talutushihnassa... Luokkatovereilleni päätyi myös osa Wrigley-purukumilaatikoista, niissä oli kussakin 100 kpl  laattapurukumipakkauksia. En tykännyt edes lapsena purukumeista.

Moni lapsi olisi varmaan ollut ylpeä hienoista leluistani, mutta minä en. Jouduin muutaman naapurinlapsen (ja yllätysyllätys, myös muutaman aikuisen!)  kateuden ja pilkan kohteeksi ja jos erehdyin lainaamaan jotain heille, niin yrittivät aina vain rikkoa tavaroitani.
Olisin halunnut samanlaisia tavaroita kuin kavereillani, kukaan ei olisi ollut kateellinen eikä kukaan olisi halunnut rikkoa niitä.

Kesänviettoa
Olen kasvanut kaupungissa, minulla ei ollut edes sukulaisia maaseudulla, ei mökkiä, ei mummolaa. Kesäloma oli siihen aikaan pitkä, kokonaiset 3 kuukautta ja suurin osa lapsista oli maaseudulla sukulaisissa tai kesäsiirtolassa. Talomme liepeillä oli kesäisin tyhjää ja rauhallista, lapset olivat kaikki poissa. Paitsi minä.

Minä edessä vaaleassa koltussa,
veljiäni ovat nuo pipopäiset pojat
 Veljeni lähetettiin osaksi kesää maalaistaloon lomanviettoon, mitään muistikuvaa ei itselläni siitä ole, mutta tässä kuvassa olen vanhempieni kanssa heitä tervehtimässä. Kuvassa siis talon isäntä ja emäntä kesälapsineen. Siellä oli useita kaupunkilaislapsia kesänvietossa.
Muistan veljieni kertomasta vain sen, että siellä he saivat/joutuivat ensi kertaa syömään kaljasoppaa ja klimppisoppaa. Tätä tarinaa kerrottiin siis vuosikausia, lienee ollut mieleenpainuva kokemus.

Minä oikealla ruutumekossa leikkimökin rappusilla
Minä olin  monena kesänä joitakin viikkoja samassa talossa asuvan parhaan ystäväni kesämökillä hänen leikkikaverinaan Vehmaan Vinkkilässä. Ne kesämuistot ovat parhaita muistoja ikinä, niistä muistoista pystyn ammentamaan vieläkin herkkupaloja, siellä oli kaikki todella ihanaa. Paitsi se vedellä pidennetty maito, jota olisi pitänyt juoda...
Koin niinä kesinä paljon kaikenlaista, kesä oli kesää ja ilkoalasti kirmasimme aamukasteisella pihamaalla, naapureihin oli pitkä matka. Siellä jouduin kyyn puremaksi, siellä olin kolme kertaa hukkumaisillani, kyläkaupan ihana tuoksu ja samoin naapurin vastapaistetut piimälimput, ah, kyllä elämä osasi olla ihanaa! Ei ollut puhelinta, ei televisiota, ei edes autoa pihassa, kaverini äidillä kaiken varalta pieni pistooli tyynyn alla...
Kaikesta kivasta huolimatta podin joka kerta kovaa koti-ikävää.

Leikkejä ja harrastuksia

Kotitaloni lähes kaikki lapset kävivät pyhäkoulua, joka sijaitsi kadun toisella puolella, Kristillisen raittiusseuran talossa, vielä nykyäänkin kyseinen seuratalo on entisellä paikallaan. Pyhäkoulu kokoontui sunnuntaisin aamulla, se oli oiva paikka lapsille, kun ei ollut vielä edes televisiota eikä pyhäisin koulua eikä lastentarhaa. Siellä oli mukavaa, pyhäkoulun täti kertoi mukaansatempaavasti Raamatun tapahtumia ja saimme leimoja (tarroja ei ollut vielä olemassakaan) joka käynnistä ja esiinnyimme seurakunnan juhlissa. Esitimme eräässä juhlassa kuvaelman "Viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä", jossa osani oli olla tyhmä neitsyt. Olisin mielluummin ollut se viisas... Puvut valmistettiin sideharsokankaasta ja pääseppeleet joulukuusen hopeanvärisestä koristenauhasta.

Tyttöjen harrastus oli myös käydä jumppatunneilla. Me kävimme läheisessä Puolalan yhteislyseossa Turun urheiluliiton tyttövoimistelussa. Se oli halpaa harrastamista, pienen jäsenmaksun maksamalla sai käydä koko lukukauden. Äitini ilmoitti minut myös Telma Tuuloksen balettikouluun Aurakadulle - ei todellakaan siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että olin kuulemma balettitanssijaksi sopiva, pitkät sääret jne...
Se oli kauhea kokemus, rikkaitten perheitten tyttäriä koko koulu täynnä, en tuntenut ketään enkä käynyt siellä kuin muutaman kerran nilkkojani ojentelemassa.

Silloinen kotitaloni tänään

Eniten harrastimme leikkimistä ulkona. Kaikkien kodit olivat ahtaita, esim. yksiössä asui usein 3-5 henkinen perhe ja siksi harvoin kukaan sai kutsua kavereita kotiin. Jos näin onnellisesti kävi, niin silloinkin useimmiten saimme leikkiä vain eteisessä tai kylpyhuoneessa. Pihalla leikittiin lukuisia erilaisia leikkejä, mm. kotileikkiä, kauppaleikkiä tai rosvo ja poliisileikkiä. Viimeksi mainittu oli lähes ainoa, johon osallistuivat myös pojat.



Mielikuvitusta käytettiin paljon, kivet olivat perunoita ja voikukan kukat voita ja lehdet silakoita. Keräsimme värillisiä lasinsiruja maasta, punaiset ja siniset lasinpalat olivat arvokkaita. Tytöt pallottelivat kumipalloilla talon seinään ja se olikin hauskaa ja taitoa vaativaa. Parhaimmillani osasin minäkin neljällä pallolla pitkän ja vaativan ohjelman. Nykyään onnistuisi vain pari heittoa kolmella pallolla, kahdella menisi ehkä koko ohjelma läpi, luulisin. Hyppynarut olivat joka lapsen leluvarastoon kuuluvia ja toisinaan pihan pojat suostuivat pyörittämään  meille tytöille pitkää hyppynarua. Tytöt hyppivät muskreettaa eli ruutua, jossa kuljetettiin kiveä tms. kengän päällä tai sitten pelkästään hyppien ja näissä hyppelyissä oli myös tarkat säännöt, miten edettiin.

Tytöt ja pojat
Viimeisen kerran, kun olen leikkinyt rosvopoliisia, olin 11 -vuotias ja juuri samana päivänä saanut tietää päässeeni oppikouluun. Olin siis rosvo ja minut saatiin kiinni ja vietiin putkaan eli talomme kellariin. Sitten sinne ilmestyivät kaksi "poliisia" eli itseäni pari vuotta vanhempaa poikaa vapauttamaan minut. Niin luulin. Pojilla oli kuitenkin muu mielessä ja niin sain kokea ensimmäisen pussauksen, toinen pojista ei kylläkään rohjennut. Minä lopetin leikin siihen paikkaan ja juoksin kotiin. Olin aika lailla järkyttynyt ja sen pussaajapojan kohtaaminen jatkossa oli erittäin kiusallista. Olin nimittäin kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa ja usein vieraana heidän hienossa kodissaan.
Se ensitapaaminen kellarikokemuksn jälkeen oli myös tapaus sinänsä. Istuin heidän kahvipöydässään, olin juuri aloittanut oppikoulun ja läsnä oli muitakin vieraita, mm. eräs poika uudelta luokaltani vanhempineen. Sitten saapuu tämä sankari kotiin ja tervehtii pöydän ympärillä istuvia vieraita. Minua hän tervehtii tarttumalla ranteeseeni. Eihän siinä mitään, mutta minulla sattui olemaan täysi kahvikuppi siinä kädessäni ja kahvit lensivät yli koko hienosti katetun pöydän...

Silloin pikkutyttönä vedin noita (pikku)poikia puoleeni kuin kermakakku mehiläisiä, myöhemmin harmikseni pörräsivät pojat huomattavasti harvemmin kintereilläni. Sain jo 8-vuotiaana "oikeita" rakkauskirjeitä toiselta samanikäiseltä, minua ahdisteltiin, vainottiin, kuristettiinkin hiekkalaatikolla, sain eräältä ihailijalta myös nyrkistä eli monenlaista draamaa oli. Erikummallisella tavalla ne pojankoltiaiset sitä kiinnostusta osoittivat. Yksikin poika siirrettiin toiseen kouluun, kun ei jättänyt minua rauhaan. En tajua, kuinka se olikin sellaista silloin, itseäni pojat eivät kiinnostaneet ollenkaan. Kaiken lisäksi olin ujo ja hiljainen tyttö.


Koirat
Silloin kun itselläni ei vielä ollut koiraa, oli pakko turvautua naapurustoon. Kotitalossani asui vain muutamia koiranomistajia, oli bokseri, suomenajokoira ja maltankoira. Sitä sööttiä maltankoiraa, nimeltään Amigo, sain ulkoiluttaa aina, kun kävin soittamassa naapurin ovikelloa ja nätisti niiaten pyysin siihen lupaa.

minä ja kummitätini koira Pörri
Lähes kaikilla sukulaisillani oli koira, se on hiukan sukuvika eli on perinnöllistä omistaa koira meidän suvussamme. Valitettavasti suurin  osa suvustani asui muilla paikkakunnilla, olihan perheeni Karjalan siirtolaisia ja sukulaiset siroteltuna sinne tänne pitkin Suomea, kuka mistäkin uuden kodin löysi.

minä ja Moppe
Minä, Moppe ja veljeni ystävä
Tädilläni oli Moppe-koira ja jo aika pienenä sain hoitaa Moppea, kun täti perheineen lähti matkoille. Moppe tuotiin meille kerrostaloon ja vastasin yksin Mopen ulkoiluttamisesta. Mieltäni hiveli aina, kun täti tuli hakemaan koiraansa, niin se ei ollut ollenkaan innokas lähtemään kotiinsa. Väkisin saivat viedä, vaikka Moppea odotti kotona piha ja pitkä juoksunaru ja sitä pidettiin muutenkin hyvin.



Musti

Kun sain oman ensimmäisen koirani eli Mustin, lyöttäydyin ulkona vanhempien tätien porukoihin, jotka olivat ulkoiluttamassa koiriaan. Kenelläkään kaverillani ei ollut koiraa ja halusin samanhenkisten seuraa, joten tuppauduin ainoana lapsena koiranulkoilutusporukkaan. Eivät tädit jutelleet koskaan mitään kanssani, mutta eivät myöskään pois käskeneet.
Musti oli sekarotuinen karhukoira, hyvin kaunis, monet aikuiset tulivat kyselemään, mikä sen rotu on ja ihastelivat Mustia kovin. Musti oli täysin minun vastuullani, vaikka olin vielä lapsi, vanhempani selvästi yliarvioivat kykyni hoitaa koiraa.



Kohtelin Mustia aina hyvin ja leikin sen kanssa paljon, vastasin myös Mustin ruokailusta kiertämällä lähiseudun lihakauppoja. Ei ollut nappuloita vielä (onneksi) markkinoilla. Kyllä moni ihminen nykyään harkitsisi ison koiran hankkimista hyvinkin tarkkaan, jos joutuisi ruokkimaan sitä ainoastaan lihakaupan tuotteilla + kotiruualla.
Mustista minulla on ikuinen muisto oikean peukalon tyvessä, seurauksena talvisen pakkasillan leikeistä ulkosalla, leikin tuoksinassa Musti löi hampaansa lapaseeni ja vasta kotona huomasin pitkän haavan kädessäni, siitä jäi ikuinen arpi, noin 3-4 cm pitkä.

Tässä olen jo oppikoululainen, n.14v
- matkalla kouluun


Sitten muutama sananen vaatteista.

Lakanat
Pussilakana oli täysin tuntematon käsite lapsuudessani. Vasta 1960 luvulla alkoi ilmestyä pussilakanoita kauppoihin. Sitä ennen nukuttiin aluslakanan päällä ja peiton suojana oli päällyslakana, jossa usein oli koristeena itse virkattua pitsiä ja emännän nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Lakanoitten valmistaminen oli nimittäin morsiamen tehtävä ennen avioitumista, hänen tuli koota kapiot, ja lakanat olivat osa niistä. Minä en ole koskaan tehnyt kapioita itselleni, taisi olla jo pois muodista, osittain ainakin, hyvä ystävättäreni sen sijaan valmisti itselleen kapiot.

Lakanan pitsiä
Kangasnenäliinat
Nestuuki eli nenäliina on tavallinen sana ajalta ennen paperinenäliinoja. Varsinkin miesten nestuukit olivat valtavia, puolen pyyheliinan kokoisia. Reunassa oli usein ruutukuvio. Koska miesten nenäliinat olivat tosi suuria, niistä sai solmituksi sauna- tai aurinkolakin, solmu joka kulmaan ja lakki oli valmis.

Tilapuodista lainattu kuva
Nuoret aikuiset eivät tänä päivänä ole ehkä kuulleetkaan kangasnenäliinoista. Ollessani lapsi ja vielä nuori aikuinenkin, olivat kangasnenäliinat arkipäivää. Tempo- ym paperinenäliinoista sai lukea mainoksia korkeintaan ulkolaisissa lehdissä. Muualla maailmassa (Euroopassa) paperinenäliinat olivat ihan normaalia arkea olleet jo kauan, kun 17-vuotiaana lähdin katselemaan maailmaa.
Osaatteko (ette osaa...) kuvitella, millaista oli käytettyjen kangasnenäliinojen peseminen nyrkkipyykissä? Sen verran kerron, että yäk yäk ja vielä kerran yäk. Pesukoneita oli hyvin harvassa kodissa ja vielä harvemmin taloyhtiöillä.

Alusvaatteita



Muistan lapsuudestani äidin käyttämän sanan kombineesi, joka tarkoitti leningin alla pidettävää kokoalushametta. Se oli kaiketi keinosilkkiä ja sen päällä leninki laskeutui liukkaasti ja kauniisti. Oikeastaan on vahinko, että sellaisia kokoalushameita ei enää käytetä paljonkaan, minusta ne olivat yksi kauneimmista alusvaatteista aikanaan, varsinkin mustan värisenä. Edelleenkin on kyllä saatavana näitä kokoalushameita, ainakin Tam-Silkin verkkokaupasta.




Sukkien varressa oli nappi, johon sukkanauha kiinnitettiin. Jos nappi sattui irtoamaan, niin sen tilalle keksittiin ensihätään jotain muuta, joko se irronnut nappi tai  ulkona ollessa voikukan mykerö tai muu pyöreähkö pieni esine. Älkää vaan kysykö, että miten ne ommeltiin sukkaan, niitä ei tietenkään ommeltu ollenkaan, sehän oli vain hätävara.
Kurjaa oli, jos nappi irtosi yllättäen ja sukka valahti nilkkoihin, vaikkapa luokan edessä taululla...






Näin "ihania" sukkaliivejä käytin minäkin ennen murrosikää. Kauniin vaaleanpunaisia. Sukkahousuista ei oltu kuultu puhuttavankaan, vaan käytettiin pitkiä sukkia, pikkulapset sellaisia paksuja, joustineuloksen tapaisia ja isommat hieman hienompia.

Murrosikäisenä sai sitten käyttää jo puoliliivejä, itse muistan sellaisen kumisen elastisen, todella piukan liivin, muistaakseni sitä kutsuttiinkin nimellä kumiliivi. Seuraava variaatio oli pienet sukkanauhaliivit eli sellaiset, joita nykyään käytetään lähinnä eroottisessa merkityksessä.






pönkitettyjä helmoja luokkakuvassa,
vas. oma alushameen helmani roikkuukin näkyvillä...

Oppikouluaikana, olin 13 vuotias, muistan olleen muotia leveät, tärkätyt puolialushameet, joissakin oli jopa vanne pujoteltuna saumaan, jotta pysyy leveänä. Oma alushameeni oli valmistettu puuvillakankaasta ja helmassa oli brodyyriä, Helman leveys oli 8 metriä!



Sitten tuli muotiin pitää ohuesta neuloksesta kudottuja villatakkeja niin, että napitus oli selän puolella. Samoihin aikaan käytettiin päässä sifonkihuiveja, jotka sidottiin etukautta niskan puolelle. Muistaakseni nämä muodit liittyivät kaikki joko Brigitte Bardot- ja/tai James Dean-elokuviin.

Se oli silloin se.
Virvokejuomat olivat vielä kaikki lasipulloissa, niitten korkeista sai hienoja tekokynsiä sormiin ja kaupanpäälliseksi usein myös kipeitä haavoja. Lapset tyytyivät apustamaan näyteikkunoista esineitä, kaikkea kun ei voinut omaksi saada. Kauneimmat karkkipaperit silitettiin sileiksi ja säästettiin. Nukenvaatteet ommeltiin itse ja leikeltiin paperinukkeja ja kerättiin kiiltokuvia. Laika-koira ammuttiin avaruuteen, sitä koiraa surin ja itkin silmäni punaisiksi, vieläkin se herättää saman tunteen kuin silloin lapsena.

*******

Tähän loppuun haluan laittaa tämän artikkelin MTV:n sivuilta. 

Tutkimus lasten leikeistä 1990 luvulla verrattuna 1950-lukuun.


Lasten leikit ovat muuttuneet yhä enemmän perinteisistä pihaleikeistä aikuisten elämää matkiviin leikkeihin. Mallit 90-luvun leikkeihin tulevat televisiosarjoista sekä aikuisten ohjaamista peleistä, joissa korostuu tarve kilpailla.

Tiedot käyvät ilmi tutkija Marjatta Kallialan tuoreesta väitöskirjasta, joka tarkastetaan tänään Helsingin yliopistolla. Kalliala on tutkinut väitöskirjassaan "Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä" 6-vuotiaiden helsinkiläisten päiväkotilasten leikkejä vuonna 1995. Hän on tutkimuksessaan vertaillut 90-luvun leikkejä 50-luvun leikkeihin.

Tutkijan mukaan tyttöjen leikit ja poikien leikit ovat selkeästi erilaisia. Tytöt ovat kiinnostuneita ihmissuhteista ja leikkivät parisuhdeleikkejä. Pojat puolestaan leikkivät taisteluleikkejä ja matkivat huippujääkiekkoilijoiden pelejä. Kallialan mielestä lapset elävät nykyään liikaa median mallin mukaisessa aikuisten maailmassa, jolloin lapsen aika omille mielikuvitusleikeille jää liian vähäiseksi. Hänen tutkimuksessaan on esimerkki tyttöjen leikistä, jossa miehen ja naisen rakkaussuhde ajautuu riitaan, jonka jälkeen mies hyppää vesiputoukseen ja tekee itsemurhan. -Tyttöjen mielestä nukkeleikit ovat liian "lällyjä", mikä osoittaa, että hoiva ei ole enää arvostettua. Nuket tosin on korvattu eläimillä. Kotileikkejä leikitään esimerkiksi kilpikonnilla, Kalliala sanoo. Hänen mukaansa tyttöjen leikeissä korostuu tunteenomainen puhe. Pojat puhuvat toiminnan kautta esimerkiksi autoista ja taisteluista.

Selkeät rajat puuttuvat
Kalliala puhuu tutkimuksessaan epäröimättömästä 50-luvusta, jolloin lapsille oli asetettu selkeät käytännön elämän rajat. Vastakohtana hänen työssään on epäröivä 90-luku, jolloin lapselle ei anneta selkeitä rajoja, vaan annetaan heidän itse valita. -50-luvun tiukan kasvatuksen riski oli, että lapsi saattoi jäädä ahtaalle, eikä häntä kuunneltu tarpeeksi. 90-luvun kasvatus voi puolestaan tehdä lapsista epävarmoja ja turvattomia, koska heille helposti asetetaan liikaa omaa vastuuta. Aikuisetkaan eivät enää välttämättä tiedä, missä rajojen tulisi olla, puhuu Kalliala. Kallialan mielestä päiväkoti on lapselle keinotekoinen ympäristö, jonka kehittäminen on aikuisten vastuulla. -Päiväkodit ovat mielestäni liian steriilejä. Niistä tulisi tehdä rehevämpiä leikkiympäristöjä ja virikkeellisiä paikkoja oppia. Kallialan mukaan lapsille pitää antaa mahdollisuus luoda oma satujen ja tarinoiden maailma, jotta lapsista kasvaa rohkeampia ja toiveikkaampia. -Aikuisten elämässä on hyvä pitää myös salaisuuksia. Esimerkiksi avoimen seksuaalisuuden korostaminen yhteiskunnassa näkyy valitettavasti lasten leikeissä.

Liikaa kilpailua
Kalliala puhuu myös kilpailun ylikorostamisesta. Hänen mielestään aikuiset tuovat lasten maailmaan liikaa kilpailua. Pojat viedään mukaan joukkuepeleihin, joissa kilpailu korostuu. Tyttöjen maailmassa kilpailu on hänen mukaansa erilaista ja sitä esiintyy vähemmän. Tytöt saattavat esimerkiksi kilpailla hiusten kasvattamisesta. Tämä heijastuu tyttöjen unelmiin omasta tulevaisuudestaan. He haluavat mieluiten malleiksi tai iskelmätähdiksi. -Tutkimuksestani selvinneen paradoksin mukaan lasten maailmassa on samalla liikaa ja liian vähän aikuisten esikuvia. Toisaalta aikuisten maailma tunkeutuu liian varhain lasten elämään ja toisaalta lapset joutuvat itsenäistymään ja aikuistumaan liian varhain, koska vanhemmat ovat epävarmoja kasvattajia, Kalliala väittää. Kallialan mukaan vanhempien rooli eroaa 90-luvulla huomattavasti 50-luvun roolista. -Nykyisin vanhempien tulee olla vahvempia kasvattajia, koska heillä ei ole tukenaan perinteistä yhteisöä. Heidän tulisi omilta kiireiltään löytää aikaa olla lasten kanssa.


5 kommenttia:

Maria, mäyräkoiran ihminen kirjoitti...

Aivan hurmaavia kuvia ja mahtava postaus! :) Tähän tulen palaamaan vielä uudestaankin ja luen läpi varmasti monta kertaa! :) Jos jotakin, niin rakastan ajankuvauksia Suomesta, erityisesti menneiltä vuosikymmeniltä kun itse en vielä ollut olemassa :)

creek kirjoitti...

Samaa mieltä edellisen kanssa, aivan ihania nuo kuvat ja on mukava lukea millaista ennen on ollut. Varsinkin kun nykyään on niin paljon kaikkea, -"sitä pitää olla". Ei moni lapsi nykyjään tiedä huonommasta.

Vanhempani ja isovanhemmat on kertoneet, millaista heidän lapsuudessa on ollut. Minä jo kuvittelen kun kerron omasta -90 luvusta tuleville lapsilleni; lankapuhelimista, NMT kännykästä, filmirulla kamerasta, ensimmäisestä nintendosta jossa ei ollut kuin kaksi yksinkertasta peliä, kun leikittiin ulkona suurinosa ajasta konkkaa ja 10 tikkua laudalla..jne.
Kuinkahan vanhanaikaselta se niille sitten kuulostaa, kun nykyään kaikki hieno elektroniikkakin on lasten elämässä jo pienenä itsestäänselvyys.

HooPee kirjoitti...

Hienoa kuulla, että historianlehtien havinaa haluaa joku kuulla. Varsinkin lähimenneisyys on mielestäni arvokkaampaa tietää kuin monta sataa vuotta sitten tapahtuneet. Lähihistoria liittyy läheisesti jokaisenomiin isovanhempiin sekä viime vuosikymmenten kehitykseen.

HooPee kirjoitti...

Minäkin luulin nuorempana, että mitään suuria muutoksia ihmisen elämään ei minun aikanani voi tulla, mutta väärässä olin. Kehitys on mennyt ihan valtavasti eteenpäin, toisaalta hyvä, toisaalta ehkä huono juttu. Nykypäivän nuoret tulevat sitten aikanaan näkemään, miten kehitys on vaikuttanut ihmisen toimintaan, kun on lapsesta saakka joutunut/saanut elämään modernien teknisten vempeleiden kyllästämässä maailmassa.

Anonyymi kirjoitti...

Niin nostalgiaa pursuvaa, että! Upeita valokuvia!

http://muistiinpanoja.kotisivukone.com/blogi/2013/10/26/4

rr