torstai 15. maaliskuuta 2012

Kaiken alku

Tämän blogin tapahtumien ratkaiseva alku oli alkusyksyllä 2009 eli noin 2½ vuotta sitten, kun Vilin takajalat olivat tämän näköiset. Vili oli vasta 9-10 kk ikäinen. Siitä alkoi aivan uusi ja tuntematon tie, mitä oli pakko kulkea. Vili, elämäni ensimmäinen koira, jolla on iho-oireita ja minä emäntä olin kuin Liisa ihmemaassa, en tiennyt mistään mitään. Ihan ummikkona aloitin perehtymisen allergioihin ja nettisivut vaan soljuivat toinen toisensa perään ja oma pääni oli kuin huolimattoman halkovaja, kaikki klapit sikinsokin.

takajalat v. 2009

Blogin pitämisen aloitin vasta runsas puoli vuotta myöhemmin tultuani siihen tulokseen, että apua ei sittenkään löydy niin helposti kuin olin toivonut ja luullut. Oli välttämätöntä perustaa oma blogi, 1. itselleni muistikirjaksi, 2. mahdolliseksi avuksi muille allergiakoiran omistajille ja 3. toivoin itse saavani vertaistukea ja -apua. Blogi onkin toiminut toivotulla tavalla ja luulenpa voivani sanoa, että ilman tätä blogia ja sen mukanaan tuomaa suurta tietomäärää, vertaistukea ja ihan konkreettista apua emme olisi nyt tässä.

Blogini kommentit ovat olleet se olennaisen tärkeä osa koko blogista. Ne ovat antaneet tietoa, tukea, vinkkejä ja paljon ajattelemisen aihetta, muillekin kuin minulle. Kommentit ovat blogin suola. En ole tähän mennessä saanut ainuttakaan ei-toivottua kommenttia, vaikka niitä on jo yli 800, tosin puolet ehkä omia vastauksiani, ja olen sallinut kaikki vastaajat enkä ole niitä etukäteen hyväksynyt. Toivottavasti tilanne jatkuu entisellään, ettei tarvitse tehdä mitään rajoituksia.

ai, puhutaanko minusta?

Erilaisia vaiheita on tullut käytyä läpi. Vaikka mitä. Kaikkea on kokeiltu. Koko skaala. Eläinlääkäriin petytty ja vaihdettu, luonteistuotteita, ruokavalioita, eliminaatiodieettiä, sairasteluja, kortisonia, tutkimuksia... Uskomaton määrä kaikkea. Suurin osa omia tutkimusmatkailuja asian tiimoilta, vähäisempi määrä eläinlääkärien toimesta. 

Käänteentekeviä asioita ovat olleet mm. oma oivallus muiden kokemusten ja neuvojen perusteella, eläinten luontaishoitajan opastus ja tuki, erään satunnaisen eläinlääkärin lausahdus ja erään foorumin eräs viesti. Vilin yleiskunnon kohentaminen aloitettiin luontaishoitajan neuvoilla, elimistön puhdistautuminen kuului myös siihen. Tämä ei tietenkään tapahtunut kädenkäänteessä, vaan vaati aikaa. 
Eläinlääkäriasemalla sijaisena työskentelevältä eläinlääkäriltä sain sitä edes kysymättä tukea kortisonin lopettamiseen ja siihen tapaan, millä se oli parasta tapahtua. Olikin ensimmäinen eläinlääkäri, joka ylipäänsä kehoitti edes yrittämään kortisonin lopetusta, muut päinvastoin väittivät Vilin atooppisena koirana tarvitsevan elämänsä loppuun asti kortisonia. On siis pienen pienestä sattumasta kiinni, millaisen neuvon satut saamaan lääkäriltä. Myöhemmin sain toiselta eläinlääkäriltä kehuja, että juuri näin pitäisi aina pitkäaikainen kortisonikuuri osata ja malttaa lopettaa.
Vähäisin potku eteenpäin ei ollut se erään foorumin viesti, joka herätti minut pohtimaan kortisonin antamisen ja eliminaatiodieetin yhtaikaisen toteuttamisen mielekkyyttä. 

Kohtalo piti siitä huolen, että nämä tärkeät seikat tapahtuivat samoihin aikoihin, vieläpä oikeassa järjestyksessä. Ja että oivalsin jotain, kuulin selvästi, miten tuolta pääkopastani kuului "klick" ja ajatus kytkeytyi toiseen. Siltikään en ihan oikeasti tiedä, mikä on johtanut tähän Vilin nykyiseen tilanteeseen. Ihme?

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Vili pääsi kortisonin orjuudesta vapaaksi. 

Kulunut vuosi on ollut hyvä vuosi. Kuitenkin pelkään yhä vieläkin alitajuntaisesti paluuta entiseen ja panikoin herkästi, jos Vili käyttäytyy tavalla, joka muistuttaa niistä pahimmista ajoista. Hälytyskellot ovat starttivalmiudessa edelleenkin. Iltaisin nukkumaan käydessäni yksi monista ajatuksistani on, että "toivottavasti Vili voi huomennakin hyvin". Olen hyvin kiitollinen nykyisestä olotilastamme, me Vilin kanssa olemme nykyään onnellinen parivaljakko.


Vili, onnenpekka


Muumipeikko ja Niiskuneiti löysivät kevään ensimmäisen leskenlehden.'Laitetaan sen päälle lasikupu,niin se kestää kylmät yöt' ehdotti Niiskuneiti. 'Ei laiteta.Se pärjää paremmin, kun sillä on vähän vaikeaa' sanoi Muumipeikko 



6 kommenttia:

Liftari kirjoitti...

Niin, ajatteles kuinka olemme talsineet näitä polkujamme sinne tänne, epäonnistuen ja onnistuen. Melkoista seikkailua ja ihan valtavaa tiedon keruuta siinä sivussa. Voisimme siis ihan hyvin yhdessä tekaista kirjan tästä polusta ja siitä onnistumisesta, jonka kumpikin olemme kokeneet.
Olen kiitollinen niistä neuvoista, jotka minullekin jaoit tuon kortisonin lopettamisen kanssa. Ja niin myös Essi vapautui siitä. Ja kaiken huipuksi vielä siitepölyaikaan. Mutta se onnistui ja siitä olen tosi iloinen. Meilläkin tulee siitä toukokuussa vuosi. Kortisonia olen käyttänyt vain ihan hätätilanteessa, pitempää käyttöä ei ole ollut lainkaan.
Essin turkki on ihan toisenlainen nyt.
Onnea Vili, jatketaan samaan tapaan eteenpäin, sinä ja Essi.
Kyllä olet niin hirrrveän kome poika tuossa kuvassa ja niiin olet filosofin näköinen sinä siinä.

HooPee kirjoitti...

Liftari,
täytyy lisätä, että me molemmat koirinemme olemme saavuttaneet todella yllättävän hyviä tuloksia tässä kutinantorjunnassa, eikös vaan! Eli turhaa tämä ei ole ollut. Me ollaan onnellisia ja Essi ja Vili myös.
Lisäksi me olemme saaneet tässä matkan varrella paljon muutakin mukavaa iloksemme, mm. kivoja blogikamuja.

creek kirjoitti...

Upea juttu!

Been there, done that.

Matkanvarrella sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, varsinkin epätoivo on ikävästi päällimäisenä kun kovasti yrittää kaikkea, muttei mikään auta.

Kultainen keskitie on teillekkin nyt löytynyt, nauttikaa!:)

HooPee kirjoitti...

creek,
kunpa osaisi aina nauttia siitä hyvästä, mitä milloinkin on eikä uumoilla turhia murheita ja stressata olemattomia. Siis pitäisi osata elää hetkessä ja poimia sen hetken tarjoamat onnenmuruset.

Sheriffit kirjoitti...

Juuri tuota tukea ja muiden huomioita itse kaipailen. Tuntuu turhauttavalta käydä kaikki vaihtoehdot läpi ja huomata ettei sekään toiminut... Sitä aina toivoo parempaa, mutta pelkää kaiken olevan turhaa. Onneksi Vili on löytänyt tällä hetkellä helpotusta elämäänsä. Toivottavasti tilanne ei muutu pahempaan.

HooPee kirjoitti...

Sheriffit,
vertaistuki on arvokasta, se on totta. Olin itse aika ahkera kommentoimaan sattumalta löytämissäni allergiakoirablogeissa sekä koirat.comin allergiakeskustelussa ja siten saamaan muiden huomion omaan asiaani. Siitä se sitten lähti etenemään ja tänä päivänä olen sangen tyytyväinen auttaviin blogituttavuuksiini.
Muutamat henkilöt ovat ottaneet yhteyttä sähköpostitse ja keskustelua on käyty sitä kautta.
Hyviä aikoja sinne itäsuunnalle täältä rannikolta !