Onnellinen löytö!

Spanielirouva Cosmita kadoksissa neljä vuotta!

Cosmita löytökodinhoitajan hellässä huomassa.

Tämä Epagneul Breton-rotuinen spanieli eleli kokonaiset neljä vuotta Hampurin satama- ja teollisuusalueella. Kukaan ei tänä aikana nähnyt koiraa. Nyt saivat eläinsuojelijat koiran kiinni, koska siitä oli tehty yksi näköhavainto. Löytötalon vapaaehtoistyöntekijä näki vilauksen hoitamattoman näköisestä koirasta ja paikalle tuotiin loukku, johon spanieli meni.
Nyt koira on Hampurin löytökoirakodissa. Koiran vointi on yllättävän hyvä, se on jopa hieman ylipainoinen, syönyt ilmeisesti kulkukissoille jaettua ruokaa liikkuessaan yöaikaan satamassa. Cosmita-koiralla on täitä ja kirppuja, mutta muuten terveydentila on todettu hyväksi.

Kulkukoiria on Espanjassa, Romaniassa, mutta ei toki Hampurissa! Siksi Cosmita onkin aivan ainutlaatuinen. Se, että Cosmita on elänyt neljä vuotta kadulla, on tosiasia. Koiralla on siru ja se ilmoitettiin kadonneeksi vuonna 2009. Siitä ei tullut ainuttakaan näköhavaintoa, kuin vasta nyt.

Cosmita, 9 vuotias, hellyydenkipeä koiraneiti.

Koiran omistajiin otettiin yhteyttä ja siihen alkoi Happy End sitten tyssäämään. Perhe oli tällä välin ottanut kaksi uutta koiraa eikä ollut kiinnostunut enää Cosmita-koirastaan. Perhe sai kuitenkin miettimisaikaa ja jos päätyvät hylkäämään tämän koiran, niin sille pyritään etsimään uusi koti. Cosmitan entiset omistajat ovat eläkeläisikää lähestyviä ja nyt jo kahden muun koiran omistajia. Heille saattaa olla vaikeaa ottaa käytännön syistä koiraansa takaisin. He kertoivat surustaan, kun Cosmita 4 vuotta sitten hävisi ja nyt järkytyksestään, kun Cosmita yllättäen löytyi.
Perheeltä saatiin myös tietoa Cosmitan taustasta. Se oli jo Espanjassa elänyt katukoirana ja pelastettu sieltä tänne Hampuriin. Tuo tausta auttoi ymmärtämään Cosmitan älykästä selviytymistä Hampurin kaduilla, öistä liikkumista ja päivisin nukkumista, ihmisiä kartellen.

Kommentit, joita tähän  lehtijuttuun oli kirjoitettu, olivat mielestäni kummallisia. Kylläkin ajatuksia herättäviä, mutta silti...
Useampi kommentoija kirjoitti, että koira pitäisi päästää uudestaan vapaaksi, että se on villi eikä enää "koira", koiralta on nyt viety vapaus jne.

Hamburger Tierschutzverein
Morgenpost

Juhannus

Vissiin siellä Suomessa aloitellaan juhannuksen viettoa. 

Eipä täällä huomaa juhannuksesta mitään, ei ole edes valoisia öitä. 

Maassa maan tavalla.

Kerollinen kukkassi!
Saavilline saunahetki!
Kourallinen hauskanpitto!
Litran verran laulamist!

Yöttömän yön ihanuutta!

Sylttytehtaan Vili

"Kaislikkoa"

Tässä on Vilin ruohikko. Se sijaitsee kadullamme ihan lähellä, vain joitakin metrejä talostamme ja tuohon ruohikkoon Vilin on aivan pakko päästä aina ensin lenkille lähtiessään. Kun "kaislikko" on nuuskutettu ja merkki jätetty, sitten Vili muuttaa suuntaa. Liekö tuo ruohoa kasvava pläntti joku koirien ilmoitustaulu, kontaktipalsta?

Sitten itse asiaan. 

Vili on voinut hyvin, ei ole pepa vaivannut enkä ole siitä huoltakaan kantanut niin paljon kuin aiemmin. Reagoin vasta, jos Vili alkaa itse katselemaan peräpäätään tai istahtelee vähän väliä. Siinä vaiheessa lähdetään aina pepapesulle kylpyammeeseen. Koen tämän alituisen seurannan "laiminlyömisen" sopivan itselleni yllättävän hyvin, stressaan vähemmän, jos ollenkaan.

Sama juttu entisen päivittäisseurantani suhteen. Aikaisemmin minulla oli pakastimen ovessa kuukauden kalenteri, johon merkkasin tunnollisesti kaikki päivittäiset huomiot Vilistä, miten nukkui, rapsuttiko, oksensiko ja mitä sai ruuaksi jne. Muuttomme jälkeen en ole enää kalenterinsivuja ripustanut minnekään ja jos joku tarve on tullut seurata jotain lääkekuuria tms. niin olen merkannut ne seikat vain jollekin muistilapulle, jonka sitten olen heittänyt pois, kun kuuri on ohi.

Tää tarttee nuuskuttaa perinpohjin!

Varmaan monen mielestä ihan hupsua horinaa muistilapuista ja stressaamisesta, mutta satun nyt vaan olemaan tuollainen ylihuolehtija. Auttajasyndrooma? No, aikansa kutakin. Vili on elämänsä alkuvaiheissa aiheuttanut niin valtavan paljon huolta ns. allergisuudellaan, kutinoillaan yms.
Vilin allergisuus on ehkä oikealta nimeltään enemmänkin immuunisysteemin heikkoutta eli kehittymättömyyttä, siis periaatteessa immuunisysteemi ylireagoi, koska ihan varsinaista allergisuutta en osaa nimetä.

Olen siis nyt tyytyväinen itseeni, että olen kyennyt luopumaan monista Viliä koskevista, stressiä aiheuttavista seikoista. Ruokavalion olen pysytynyt minimoimaan enkä murehdi sitä sen enempää. Vilin vointi on stabiili ainakin tällä hetkellä.

Paitsi, että sattui viime viikolla yksi episodi, joka oli viedä taas kerran minulta jalat alta. Vili sai yllättäen taas sellaisen kauhean Hepuli- kohtauksen, joita on ollut muutama kerta aikaisemminkin. Se herätti taas kaikki omat varhaisemmat paniikkituntemukseni, "voi ei, toivottavasti ajat entiset eivät palaa, muistui heti mieleen eläinlääkärin lausahdus, että oireettomuus saattaa olla vain väliaikaista ja allergisuus palata takaisin".
Tämä hepulointi ei siis ole mitään ilosta johtuvaa, vaan Vilin silmät kertovat ahdistuksesta. Vili sinkoilee kuin ohjus paikasta toiseen ollenkaan katsomatta, mihin hyppää, mihin törmää. Tilannetta kuvaa parhaiten ehkä, että pakenee itseään, haluaa päästä jostain sisäisestä tunteesta, kutinasta, kihelmöinnistä, ahdistuksesta ?? eroon. Pois, pois, pois! 

Pitkä poika.

Kauan en nyt seurannut Vilin sinkoilua, vaan annoin 2,5 mg kortisonia, joka auttoi. Erään kerran odotin tilanteen laukeamista liian kauan ja siis annoin silloisen kortisonin vaiheessa, jossa jouduin jo pitämään Viliä sylissäni ns. holding-otteessa, kunnes lääke alkoi vaikuttamaan, jotta Vili ei sinkoilessaan loukkaisi itseään. Jouduin nyt antamaan Vilille kolmena päivänä peräkkäin tuon kortisonimäärän ja kaikki on taas hyvin.

Ja minne tämän episodin jäljet johtivatkaan? 

Suoraan sylttytehtaalle! Itsestäni tiesin, etten ole antanut Vilille mitään sopimatonta, joten katse kääntyi kysyvästi isännän suuntaan, joka auliisti tunnustikin heti, että on antanut Vilille useana päivänä "hiukan, ihan vähän vain" verimakkaraa ja vihanneskeittoa, jonka liemessä oli ollut lihaliemikuutio. Väitti kylläkin, että ei hepuli voinut niistä kummastakaan johtua, mitä jos onkin allerginen broilerinsiiville... Sovittin kuitenkin, että nyt ollaan ilman moisia "herkkuja" ja katsotaan, miten käy. Ja niin kävi, että nyt Vili on taas entisellään ja isäntäkin ymmärsi yskän eli ei enää mitään salaseuran herkutteluja miesten kesken.

Ja kuten huomaatte, niin sain yhdestä ainoasta hepulista näinkin pitkän sepustuksen aikaiseksi.

Voi voi minnuu...

Pumppernikkeli

Pumppernikkeli

Ainakin "kypsän" ikäiset ihmiset tietävät ja muistavat, mikä on pumppernikkeli. Onhan niitä edelleenkin myynnissä, mutta tuskin ovat niin merkityksellisiä nykylapsille kuin meille eilisen tenaville. Taitavat olla enemmänkin kaupanhyllyn kummajaisia.

Ollessani pikkutyttö, ostettiin kotitalomme Valion maitokaupasta usein yksi tuore pumppernikkeli herkuksi minulle. Pumppernikkelin historia on lähtöisin Saksasta. Täällä sen nimi on Pumpernickel, joka tarkoittaa  "furzender Nickel" eli pieriskelevä peikko, menninkäinen tai muu outo tyyppi. Muunkinlaisia versioita on liikkeellä, mutta tämä mainitsemani lienee se yleisin.

Saksassa pumppernikkelin historia ulottuu jonnekin 1500-luvulle asti. Nykyäänkin voi täkäläisestä kaupasta ostaa pumppernikkeliä, joka yllätys yllätys, onkin ruisleipää. Valmistettu täysjyvärukiista, vedestä ja suolasta, paistettu vähintään 16 tuntia ja pakattu tiiviisti. Sen säilyvyys on erinomaisen hyvää ja se on erittäin terveellistä. Ja tietenkin nimensä veroista, ruuansulatusta edistävää.

Myös Suomessa on tätä tiiviisti pakattua leipää myytävänä ihan alkuperäisenä, hyvin säilyvänä ruisleipänä. Tuo meille suomalaisille tuttu makea pumpperi on hieno juhlaversio alkuperäisestä, joka ei kuitenkaan ole saanut suosioita muualla kuin Suomessa.

*******

“Mikään ei riitä sille, jolle riittävä on liian vähän.” 

– Epikuros

Germany-spesiaali Nr.3

Olen hiukan pohtinut niitä asioita, joista täällä tykkään ja myös niitä, mistä en. 

Toisesta listasta tuli pidempi ja toisesta ei.

Plussia:

* Elintarvikkeet eli ruoka on reilusti halvempaa, toki saa suuretkin summat tuhlatuksi, jos nyt ihan välttämättä niin haluaa.
* Sunnuntait ja pyhäpäivät on lepopäivän tuntuisia, kaupat eivät yleensä ole auki joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Markkinahumu puuttuu, päivät ovat selkeästi rauhallisempia, perheet ovat lapsineen kävelyllä jne.
* Ihmiset ovat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä toisilleen, ventovieraatkin kaikki, nuoret ja vanhat. Toki Suomessakin oli ainakin omasta kokemuksesta myös hiukan samoin, mutta kyllä täkäläinen ystävällisyys on jotenkin syvemmältä kumpuavaa, lapsuudesta jo opittua, kasvatukseen kuuluvaa, perinteistä. Tämän seikan oivalsin jo ihan ensimmäisellä Saksanmatkallani silloin joskus 17 vuotiaana. Suomalainen ystävällisyys on aivan erilaista.
* Ulkomaalaiset maahanmuuttajataustaiset ihmiset ainakin täällä meidän kaupunginosassamme ovat myös hyvin miellyttäviä. Monet perheet ovat asuneet jo vuosikymmeniä Saksassa ja heidän aikuistuneet lapsensa ovat hyvin integroituneet uuteen kotimaahan. Vanhempi väki heistä, varsinkin naiset, jotka eivät ole olleet työelämässä, eivät niinkään hallitse saksankieltä ja ovat mielestäni jotenkin surkuteltavassa asemassa. Vanhat äidit ja mummut tarvitsevat aina perheenjäsenen tulkiksi, jos asioivat vaikkapa lääkärillä.
* Ilmasto on enempi mieleeni kuin Suomen etelärannikon vastaava. Täällä on talvi lyhyempi ja kaikki muut vuodenajat sitten vastapainoksi pidempiä. Valoisia öitä en kaipaa, minulle on ok, että yö on pimeä.
* Lääkäripalveluista olin aluksi epävarma, mitä niistä olla mieltä. Aluksi tuli jopa ikävä omaa entistä terveyskeskusta ja sen lääkäriä. Nyt montaa kokemusta rikkaampana olen pääsääntöisesti tyytyväinen täkäläiseen terveydenhuoltoon. Ainoa, jota kritisoin, on erikoislääkärien tiukka aikataulu. Kutakin potilasta kohtaan varattu aika on todella niukka. Tuskin on tervehditty kun jo hyvästellään. Sen sijaan ns. omalääkäri/perhelääkäri (Hausarzt) varaa enemmän aikaa potilaalleen, vaikka kova kiire näyttää sielläkin olevan ja usein joutuu kauan odottamaan omaa vuoroaan.
Omalääkärini on nainen, yleislääketieteeseen erikoistunut ja lisäksi homeopaatti. Ihan selvästi toimii kutsumusammatissaan. Vaikka minulla oli hyvä tk-lääkäri aikaisemmin, niin kyllä hänen toimenkuvansa kalpenee tämän täkäläisen omalääkärin rinnalla. Olen perusluonteeltani sangen kriittinen, mitä lääkäreihin tulee ja tarvitsen lääkärin, johon luotan ja jota arvostan. Olen siis aika vaativa (hankala?) potilas. Täällä reseptilääkkeet tulevat myös huomattavasti halvemmiksi kuin Kelan korvaamina. Homeopaattiset lääkkeet pitää kaikki maksaa itse.

Siihen toiseen listaan en nyt keksi mitään. Ehkäpä sen, että en haluaisi asua miljoonakaupungissa. Elämä kuitenkin pyörii tässä kaupunginosassa, jossa on vain noin 25000 asukasta eli tavallisen pikkukaupungin verran. Helsingin Kalliossa asuu saman verran ihmisiä, täällä on asukastiheys 50% pienempi ja pinta-ala samanverran suurempi kuin Kalliossa. Me tykkäämme kaupunginosastamme kovin, vaikka ei tämä mikään eliittialue ole. Ehkä juuri siksi tämä onkin niin mukava paikka asua.

*******

♥ Sokeri pohjalla ♥

Uusin suvun jäsen, lapsenlapsi Liam Hugo, ilmestyi elämäämme viikko sitten.
Kaveri Vilille.