Vaikeampi viikko

Viime viikko oli Vilille vaikea. Kuten aikaisemmin jo kirjoitinkin, Vili alkoi kovasti raapimaan ja että se oli muka vähenemään päin. Siinä olin kuitenkin väärässä, sillä Vilin kutina vaan lisääntyi ja Vili alkoi näykkimään kylkiään/lanteitaan, pyrki lähelle selkärankaa kirputtamaan hampaillaan. Muistan tuollaisen käyttäytymisen menneisyydestä. Nytkään en tiennyt, oliko se kutinaa vai kipua. Eläinlääkäri kerran sanoi, että se olisi kutinaa, mutta netti kertoo sen mahdollisesti olevan myös kipua.

Yksi yö valvottiin levottoman Vilin kanssa ja aamuyöllä maanantaina ja sitten vielä keskiviikkona Vili sai 2,5 mg kortisonia, se auttoi oitis kutinaan. Kyllä se on "taivaan lahja" tuo kortisoni, kaikesta huolimatta! Aloin pohtimaan myös mahdollisen kivun mahdollisuutta Vilin selän takia ja varsinkin, kun on täällä hyppinyt aika varomattomasti sohvilta ja sängyiltä alas lattialle käyttämättä jakkaraa.
Siispä annoin Vilille keskiviikkona ja torstaina aamuin illoin 10 mg Rimadyl-kipulääkettä. Perjantaina annoin vielä yhden satsin Rimadyliä, mutta Vili oksensi sen heti pois. Sen jälkeen Vili ei ole lääkkeitä saanut eikä ole itseään kirputtanut kuin ihan hiukan vain, melkein ei ollenkaan. On ihan iloinen koira, mutta ruokahalu hävisi tällä viikolla minimiin. Selvästi on nälkäisen oloinen, mutta ei syö kuin henkensä pitimiksi. Liekö närästys nostanut päätään taas näiden lääkkeiden ansiosta?

Yhteenvetona eli lyhyesti sanottuna. En tiedä, oliko kyseessä enemmän kutina, närästys vai kipu, kun tuo koirapentele ei kerro! Nyt on pahin peikko toivottavasti taas taltutettu. Sen verran päätettiin, että niitä purutikkuja ja kuivanappuloita ei anneta enää ollenkaan. Makupaloiksi ja palkkioiksi Vili saa taas lihanpaloja tms. luontaista. Koskahan me isäntäväki opitaan? Me sorrumme aina uudestaan kokeilemaan mitä milloinkin, vaikka oikeastaan tiedämme, ettei siitä koskaan mitään hyvää seuraa.
Taas kerran terveellinen muistutus niiltä ajoilta, jolloin Vili sai säännöllisesti kortisonia eikä kutina tuntunut millään vähenevän. Toivon hartaasti, että ne ajat eivät ikinä palaa, oli se vaan niin kauheaa aikaa.

Me olemme ottaneet nyt sen tavan, että kierrämme kaukaa kaikki isot koirat. Vilille ne aiheuttavat nykyään vain stressiä eikä sellaisestä hyödy kukaan. Kun iso koira tulee vastaan, vaihdamme suuntaa tai kadun puolta emmekä altista Viliä enää ollenkaan niille kohtaamisille. Monta ns. taistelukoiraa on nähty ja muutamia laitapuolenkulkijoita useamman ison koiran kera. Millähän he rahoittavat koiranpitonsa? Vakuutuksen ja ruokinnan, koiraveron... Vai ovatko ne ns. pimeitä/laittomia koiria?
Täälläkin puistossa juoksenteli hihnapakosta huolimatta isoja hurttia vapaina, joten me kävelimme vain reunapolkuja pitkin. Onneksi on iso puisto, pääsee välttelemään ei-toivotut kohtaamiset ja kaikilla on oma rauha ja niillä isoilla koirillakin hauskaa päästä juoksemaan oikein vauhdilla.

Kirjoittamisesta

(klikkaa arvostelu)

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Lahjavinkki itselle tai toiselle!

Hauska kirja aikuiseen makuun, erityisesti koiraihmiselle sopiva.

Suosittelen lämpimästi.

Saatavana mm.

Adlibris

Plazakauppa

Tuostapa innostuin itse pohtimaan kirjoittamisen halusta ja taidosta. Joillakin ihmisillä pysyy kynä kädessä ja ajatus lentää, toiset taas tykkäävät kirjoittamisesta, vaikka ajatus ei lentäisikään. Kulkevatko kirjoittaminen ja lukeminen yhdessä, vai voiko tykätä vain jommasta kummasta? Blogien kirjoittajat ovat varmaan enemmän näitä kynä kädessä-syntyneitä tai sitten itseään mielellään julkituovia ihmisiä. Ehkä meissä bloggaajissa on vähän molempia?
Olen aina ihaillut kirjailijoita, jotka kykenevät tuottamaan mielenkiintoisia kirjoja joko pelkän oman mielikuvituksensa tuotoksena tai perehtymällä aiheeseen, esim. historialliseen tapahtumaan niin perinpohjaisesti, että siitä syntyy kirja.

Itse olen kai kynä kädessä ja kirja kainalossa syntynyt. En siltikään minään kirjallisena lahjakkuutena, vaan yksinkertaisesti tykkään kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapsena suunnittelin alkavani kirjailijaksi, kunhan kasvan. Äitini oli ammatiltaan kirjaltaja ja se merkitsi minulle samaa kuin kirjailija. Halusin myös olla jonain päivänä niin arvostetussa ammatissa kuin äitinikin. Vuosien varrella minulle kyllä selvisi, ettei kirjaltaja välttämättä ole kirjailija, vietinhän lapsuuteni vapaa-ajat suureksi osaksi äitini työpaikalla piirrellen ja askarrellen.

ei ole minun käsialaani, vaikka kaunista onkin...

Koulussa olin alusta alkaen "luokan paras" aineenkirjoittaja ja käsialani oli kiitettävää tasoa. Silloin kouluissa vielä opetettiin oppiainetta nimeltä Kaunokirjoitus ja siitä sai todistukseenkin numeron. Vielä aikuisenakin käsialaani kehuttiin, itse en pitänyt sitä mitenkään erityisenä ominaisuutena, mutta usein sain kuulla "kirjoita sinä, kun osaat niin kauniisti".
No, se oli sitä aikaa, kun vielä kirjoitettiin paljoin käsin. Nykyään naputellaan tekstiviestejä tai käytetään tietokonetta.

Sairastuin 13 vuotiaana vakavasti ja sen jälkeen putosivat ainekirjoitusnumeroni 1-2 numerolla... Kirjoittaminen ei ollutkaan enää niin helppoa ja varsinainen romahdus tapahtui alettuani oppimaan vierasta kieltä. Minulta menee nykyisinkin sanajärjestykset sekaisin ja jätän sanoja välistä pois. Toisinaan viitsin oikoa niitä jälkikäteen, usein annan olla.
Lapsena kirjoittelin kaikenlaista, runoja ja juttuja omasta elämästäni. Lähetin niitä Turun Sanomien Lasten Nurkkaan ja lastenlehteen nimeltä Nasta. Lähes aina juttuni julkaistiin. Jo lapsuudesta asti minulla on ollut sama kirjekaverikin ja on yhä vieläkin, kirjoitellaan toisillemme varmasti elämämme loppuun asti. Milloinkaan en ole ollut hyvä kirjoittamaan mielikuvitusjuttuja, vaan aina mieluiten tositarinoita. Kirjallisesti hoidan myös mielelläni kaikki mahdoliset asiat, jopa tapahtuneet konfliktit, ihmissuhdeongelmat yms. Puhuminen ja puhelimeen tarttuminen on aina ollut vastenmielistä.

Aikuisiällä olen kirjoitellut koiralehtiin koirajuttuja ja jyrsijälehtiin taas hamsteritarinoita omista eläimistäni. Sitten tuli tämä blogi. Kirjablogiakin pidän yhä, joskin lukeminen on ollut viime aikoina harmillisen vähäistä.

Yhtä rakasta kuin kirjoittaminen, on lukeminen. Minulla oli onni omistaa jo lapsena paljon kirjoja, siihen aikaan se ei ollut mikään itsestäänselvyys ja lisäksi kirjastokin oli lähellä. Sanomalehteä luin jo 6 vuotiaana ja sen sarjakuvien avulla olen oppinut lukemaankin. Mieluiten luen tositarinoita, elämänkertoja ja ihan arkisia asioita. Olen oivaltanut, että ihan jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuisen merkittävä, ihan jokaisesta ihmisestä voisi kirjoittaa mielenkiintoisen ja koskettavan kirjan. Sellaista ei tule usein ollenkaan ajatelleeksi, luullaan, että pitää olla vaikutusvaltainen merkkihenkilö, ennen kuin elämänkerrasta tulee kiintoisa. Väärä luulo.
Olen lukenut paljon ihmiskohtaloista, eri maissa, sodan aikaan, keskitysleireillä, vaikeissa perheolosuhteissa, sairauden kourissa, tehtaantyöläisen tai prinsessan elämästä jne. ja kuunnellut kadunmiehen ajatuksia. Niissä kaikissa on elämänmakua, ehkä paljon enemmän kuin jonkun valtiomiehen muistelmissa.

Kengänpuhdistaja-Mäykky

*******

Suojatiet

*klick*

Tässä taas yksi surullinen esimerkki autoilijoiden suhtautumisesta suojateihin!

"Pieni perhoskoira jäi torstaina auton alle Joensuun keskustassa.
Koira ja sen omistaja olivat ylittämässä Kalevankatua suojatietä pitkin, kun Koskikatua ajanut auto ajoi koiran yli. Se kuoli törmäyksessä heti. Koira oli kulkenut talutushihnassa muutaman askeleen edellä taluttajaansa."

Iltalehti 25.11.2012

Uusia ympyröitä

No niin. Muutosta ollaan joten kuten selvitty.
Koville otti kyllä. Oma kunto oli puolinainen, flunssanpoikasta lykkäsi, onneksi ei ihan taudiksi asti sentään. Muuttopäivän sää oli sateisin sitten miesmuistiin, lisäksi yksi jos toinenkin asia tökki eli muutto kesti arvioidut tuntimäärät tuplana.
Rankkaa oli siis fyysisesti kuten myös henkisesti. Jatkuva pohtiminen, mistä mikin tavara löytyy, on kyllä sitä vihonviimeistä huvia. Eilen oli ensimmäinen päivä sitten muuttopäivän, jolloin pärjättiin ilman särkylääkettä. Kas, kun vanha ei jaksa, kuten nuori. Vaikka kyllä nuoretkin valittavat muuttojansa, mutta tokenevat kai paljon nopeammin rasituksista kuin tämä kypsempi? ikäpolvi.

Pihalla

Uusi asuntomme on tarkalleen samankokoinen kuin entinenkin. Talo on 3-kerroksinen tässä meidän kohdallamme ja mukavasti on silti hissillä varustettu. Me asumme keskimmäisessä kerroksessa. Katu on vilkasliikenteinen, aivan kuten oli entisessäkin kodissamme. Vastapäätä taloamme on juuri valmistunut vanhusten hoivakoti. Näin hoitoalan ex-ammattilaisena se tuntuu jotenkin kivalta. Hassua, että se tuntuu kivalta....

Joka puolelta löytyy mukavia ulkoilureittejä Vilille ja isoja puistojakin on kuulemma lähistöllä. Koiria emme ole paljonkaan tavanneet, toista se oli väliaikaisessa majapaikassamme, jossa näki koiria ihan joka puolella ja vieläpä niitä vapaana kulkevia, joita opimme pelkäämään sen yhden ikävän hyökkäystapauksen takia. Täällä ei koiria saa kuljettaa hihnatta kuin tietyillä nimetyillä koirien ulkoilualueilla, Hundewiesen, joita on yli 100 kpl Hampurin kaupungissa. Ne eivät kuulemma ole aidattuja kuten Suomessa on tapana, vaan suuria, erityyppisiä puisto- tai luontoalueita. Osa puistoista on sallittu kaikille koirille (paitsi ns. vaarallisiksi luokitelluille), osa taas ainoastaan erityisen "koiranomistajan kurssin" suorittaneiden ihmisten koirille.

Vili on kotiutunut tänne hyvin, onhan tuttuja tuoksuja ja tuttuja tavaroita. Hiukan on oksennellut, vaikka olemme olleet tarkkoja ruuan suhteen. Olisikohan stressistä kyse? Vilin ruokavalio on ollut tähän asti täällä aika yksipuolinen, ihan peruselintarvikekaupasta on ostettu lihaa ja sitten lisukkeena perunaa. Kunhan nyt asetumme aloillemme, tutkiskelen, mistä saisi koiralle sopivaa monipuolisempaa muonaa. Joissakin kaupoissa olen nähnyt ankansydämiä ja siankurkkuja pakastettuina. Muistaako joku vielä sitä aikaa, kun Suomessa sai joka marketista kylmäaltaasta siankurkkuja koirille? Nykyään niitä ei kyllä löydy mistään, taitavat mennä teurastamolta suoraan rehutehtaille.

Uudella kotikadulla

*******

“Päämäärää kohti kulkiessaan ihminen joutuu usein muuttamaan suuntaa.” –Paolo Coelho

Muuttopuuhia

Vili oli onnenpekka, kun sai kakkulaatikon roippeet nuoltavaksi. Eihän siinä juuri mitään ollut, paitsi kakun tuoksu, mutta vartin verran poika ahkerasti nuoli paperia. Pienestä se ilo irtoaa.

Tässä on tämä houkutin eli leipomo. 

Sillä on aivan erityinen vetovoima, ovikin on itsestäänaukeava, kuinkas muuten.

Löytyipä täältä vihdoin ja viimein melkein kuin oma penkki.Tähän asti olemme nähneet ainoastaan sellaisia ritiläpenkkejä, joista sadevesi valuu mukavasti pois, mutta koirantassuille ne eivät ole ihanteellisia, joten penkkeilyt ovat jääneet. Nyt satuimme polulle, jossa oli tämä aito vanhanaikainen puupenkki, melkein kuin entisessä elämässä...

*******

Me jatkamme muuttoa, joka alkoi jo kotosuomessa elokuun lopulla. Jatko-osa johtaa meidät omaan kotiimme täällä. Meistä tulee suurkaupungin asukkaita, vaikka kaikkein mieluisinta olisi ollut päästä asettumaan suurkaupungin liepeille, esikaupunki- tms. alueelle. Vaan aina ei ihan niin käy, kuin unelmoi, vaan on valittava olemassa olevista vaihtoehdoista se kulloinkin paras vaihtoehto. Hiukan kompromisseja joutuu aina tekemään, ihan pelkkiä rusinoita ei voi pullasta poimia.

© Tobias Stamm, manderby.com

Vilistä tulee nyt virallisesti Willi. Täkäläiset lausuisivat nimen Vili Fili, ei sekään hassummalta kuulosta omissa korvissani, mutta ehkä se saksalaisittain ei olisikaan kiva nimi, kukapa tietää? Alunperin Vili on saanut nimensä isännän isoisän mukaan ja hän oli Willi, joten käytetään nyt sitten sitä nimeä. Minulle ja tässä blogissa Vili on edelleenkin Vili ja Vilinä pysyy.
Käytännössä tuolla nimiasialla ei ole mitään merkitystä, mutta Vili joutuu täällä kirjoihin ja kansiin, hänelle on otettu pakollinen vahinkovastuuvakuutus (45e /vuosi) ja hänet ilmoitetaan Hampurin koirarekisteriin (maksaa 28e) ja verovirastoon (90e /vuosi) ja lisäksi Vili on kirjallisesti anottu ja hyväksytty (2 sivua tekstiä!) asukkaaksi uuteen kotiimme. Kaikkiin noihin edellämainittuihin piti laittaa myös koiran kutsumanimi, joten merkkasimme "Willi".

Muutosta johtuen saattaa käydä niin, että joudun pitämään postaustaukoa, kunnes saamme internetyhteyden. Jos hyvä tuuri käy, niin saamme sen nopsaan, huonolla tuurilla se voi kestää vaikka kuukauden.