tiistai 7. helmikuuta 2012

Lapsuusmuistoja osa I


Tältä näytti kotitaloni ympäristö syntymäni aikoihin. Kotitaloni oli siis tuo taustalla näkyvä kerrostalo ja kotimme ikkunat näkyvät tuossa kuvassakin. Sen 5. eli ylimpään kerrokseen minut tuotiin uunituoreena kansalaisena tunnetulta von Heidekenin synnytyslaitokselta. Vain tuossa sairaalassa syntyminen on aina ollut aidon turkulaisuuden tavaramerkki ®, mutta se oli ennen se, sillä synnytyssairaalassa toimii nykyään Perhetalo Heideken.



Elämäni ensimmäiset 11 vuotta asuin tuossa talossa ja sitä aikaa pidän varsinaisena lapsuutenani. Äitini kävi töissä, mikä silloin ei ollut ihan niin yleistä kuin nykyisin. Vietin siis paljon aikaa päivisin yksin kotona. Vaikka olin kiltti ja rauhallinen lapsi, niin uskallusta ja kekseliäisyyttä piisasi. Kerran alle kouluikäisenä istuskelin kotini ikkunalaudalla niin, että heiluttelin jalkoja ulos ikkunasta, ei vaivannut silloin vielä korkean paikan kammo. Muistan vieläkin kadulla bussipysäkillä seisovien ihmisten kauhistuneet katseet, kun näkivät minun istuvan ylimmän kerroksen ikkunassa, siitä innostuneena heiluttelin jalkojani vieläkin enemmän. Tieto tästä kiiri ilmeisesti vanhempieni korviin, sillä ikkunoihin ilmestyivät tuota pikaa Abloy-lukot. Seuraavat Abloy-lukot ilmestyivät samoihin aikoihin ruokakaapin oveen, sillä olin ottanut tavakseni syödä Sirkku-palasokerit suoraan pakkauksesta, kaikki tyhjäksi siis.
Oy Abloy Ab:n menestyminen lukkomarkkinoilla oli siis ainakin osaksi minun ansiotani.

Kotitaloni lähellä sijaitsi puisto, kirkko, rautatie eikä Kakolakaan kovin kaukana ollut. Kävin katolisten nunnien lastentarhaa puolipäiväisesti, sekin sijaitsi siinä parin korttelin päässä. Lastentarha oli katolisen kirkon piharakennuksessa. Lisäksi nämä hollantilaiset nunnat pitivät myös lastenkotia. Nykyään niissä tiloissa toimii Turun birgittalaisluostari.

Minä 3v istun takana oikealla, pojan ja rusettipäisen tytön välissä,
valkonappinen villatakki päälläni
Silloin pikkulapsena pyysin nunnilta lupaa päästä tutustumaan siihen katoliseen kirkkoon, kun huomasin muutaman lapsen lähtevän sinne. Minua ei kuitenkaan päästetty sinne, koska en ollut uskoltani katolinen. Koin tuon kiellon jo silloin epäoikeudenmukaiseksi, ensi kertaa taisin huomata, etten ole jonnekin tervetullut, vaan pitäisi olla jotain muuta, mitä en ollut. Lastentarhani oli hyvin edistyksellinen, lelut ja välineet olivat ns. kehittäviä ja me lapset saimme ihan itse aina vapaasti valita, minkä lukuisista askartelutavaroista kulloinkin halusimme ottaa. Olin hiljainen, syrjäänvetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä vakava lapsi ja eräs sisar (= nunna) sanoikin äidilleni, että "tästä tytöstä tulee isona nunna". Ihan nyt ei kuitenkaan mennyt nappiin tämä ennustus...

Tokaluokkalaiset koulun talonmiehen asunnon portailla
 Kotikatuni varrella sijaitsi myös ensimmäinen kouluni, Snellmanin kansakoulu. "Huippuvuonna 1953 koulussa oli 1088 oppilasta. Kun koulu oli oikein täynnä, koulua käytiin kahdessa vuorossa: aamu- ja iltavuorossa."  Minulla oli onni saada käydä kaikki neljä luokkaa aamuvuorossa. Tuo kansakouluaika oli parasta kouluaikaa koko elämässäni (ehkä autokoulua lukuunottamatta). Silloin vielä pidin itseäni osaavana ja erinomaisena kaikessa. Sain osakseni vain hyvää ja palkitsevaa kohtelua, kaikki olivat kilttejä, maailma oli ruusuinen. Vuosien varrella on moni luulo karissut ja elämän karu todellisuus paljastunut. Ruusuista löytyi piikkejäkin.

 Nurmis-luistimet 



"Nurmis oli siis tuotemerkki, jota valmisti Porin Konepaja. Luistinten patentti oli tiettävästi saksalainen. Nurmekset ruuvattiin suoraan kenkään. Kengän anturaan, kannan kohdalle, kiinnitettiin metallipala, jossa oli reikä. Terässä oli vastanuppi, joka sopi kenkään. Näin luistin pysyi jalassa. Sivuruuvilla nurmes kiristettiin vielä paikoilleen."

Voi kuinka kadehdin lapsena kaikkia leikkikavereitani, sillä heillä kaikilla oli joko nurmikset tai sitten ei luistimia ollenkaan! Minulla oli hienot, ulkomailta tuodut valkoiset luistimet, varsi oli lyhyt kuin hokkareissa, mutta terä kuin taitoluistimissa. Olisin niin mielelläni halunnut ruuvata teriä monoihin sillä mielenkiintoisella ruuviavaimella ja olla samanlainen kuin muut. En ikinä oppinut nauttimaan siitä, että minulla oli hienompia tavaroita ja leluja, kuin muilla lapsilla. Samaistumisen tarve oli suuri, olla osa muuta lapsilaumaa, sitä olisin halunnut.




Olin ihan pienestä pitäen ahkera sanomalehden lukija. Alkuun katselin kuvia ja sitten myöhemmin opin ihan yhtäkkiä lukemaan lehden Nalle-sarjakuvaa "lukiessani". Ymmärsin sanan vene siitä tekstistä ja siitä se lähti lukeminen etenemään.


Seurasin myös sarjakuvaa nimeltä "Juliet Jonesin sydän", mutta huolimattomasti olin lukenut, että Juliet Jones syödään. Luin joka päivä ihan innostuksissani sarjakuvaa ja odotin sitä kohokohtaa, että Juliet Jones syödään ja petyin päivästä toiseen. Eräänä päivänä sitten hoksasin, että eihän sitä Juliet Jonesia syödäkään...

Siihen aikaan oli sanomalehdissä ilmoituksia kuten esim.  Maaliskuussa syntyvä lapsi annetaan omaksi hyvään perheeseen. Vast.pyyd. nimimerkillä "Nuori äiti" tai jopa Terve 3-vuotias poika annetaan kasvatiksi tai ottolapseksi hyvään perheeseen. Vast.pyyd. nimim. "Äiti vaikeuksissa"  Ahkerasti leikkasin näitä ilmoituksia lehdestä ja vein äidilleni työpaikalle, sillä olisin niin mielelläni halunnut pikkusisarta tai - veljeä perheeseemme. Turhaan niitä leikkelin...

Sisu-pastillit


Kotiani lähellä sijaitsi moni mielenkiintoinen paikka, mutta kaikkein lähimpänä oli Sisu-pastillien tehdas. Tavallisen kerrostalon kellarikerroksessa niitä tehtiin. Taloa kutsuttiin Sereksen taloksi, sillä tehtaan nimi oli Seres. Siellä pidettiin aina ikkunoita auki ja koko lähitienoo tuoksui Sisupastilleilta, mikä helpotti lasten makeannälkää. Makeisia syötiin silloin sangen harvoin.
Nykyään samoissa tiloissa toimii kaupungineläinlääkärin vastaanotto.




*******

Silloin kun olin lapsi, ei ollut mm. televisiota, pussilakanoita, sukkahousuja, teippiä eikä edes värifilmiä kameroissa. Koulua käytiin myös lauantaisin ja kesälomaa oli täydet kolme kuukautta. Työviikko oli myös 6-päiväinen, tosin lauantaisin oli lyhyempi työaika. Palkka maksettiin suoraan käteen ns. palkkapussissa eli kirjekuoressa. Postia kannettiin kotiin kaksi kertaa päivässä. Kaupat olivat auki arkisin klo 17 ja lauantaisin klo 13 asti. Turussa oli vielä silloin raitiovaunu ja Nokia valmisti vain kumisaappaita ja pyöränrenkaita. Talvella oli aina lunta ja kesällä paistoi aina aurinko.

10 kommenttia:

Liftari kirjoitti...

Kyl ai maailma sit nii piäni o. Mun äiti on ollu Sereksellä töissä. Hän aina kertoi siitä ajasta, kuinka naisvaltaisella tehtaalla pidettiin "kauneimmat sääret" - kilpailu. Äitini tuli kakkoseksi. Itse olen asunut ihan pienenä Läntisellä pitkällä kadulla, en siis kovin kaukana sinusta.
Rakastan kaikkea historiaa käsittäviä tarinoita, Turun historia tietysti tosi lähellä sydäntäni. Olen kirjoittanut henkilöstölehteemme, jota enää ei ole, useita juttuja joihin olen käyttänyt Turun historiaa.
Nuo valokuvat on ihan huippua.
Tää oli tosi mieluisa ylläri. Tahtoo lisää kuulla. Ja vielä parempi, jos on noita ihania vanhoja valokuvia Turusta. Tää oli työpäiväni todellinen piristys. Ihanaa. <3<3<3

HooPee kirjoitti...

Jos maailma on pieni, niin sitä se on tämä rakas kotikaupunkikin. Mekin ollaan varmaan jonkun mutkan kautta ties vaikka sukulaisia...Jossain vaiheessa elämääni olen minäkin asunut Läntisellä kadulla.
Koneellani oli iso määrä omia skannattuja kuvia ja nettilöytöjä vanhasta Turusta, mutta tuo tietokonemörköni vei niistä suurimman osan mennessään. Ne ongelmat jatkuvat edelleenkin siinä muodossa, että tulostin ei toimi eli skannata ei voi.
No, sinut on varmaan lapsena ravittu Sisulla, me naapuruston lapset jouduttiin tyytymään pelkkään tuoksuun, mikä sekään ei ollut huono vaihtoehto.

Mietin tuota asiaa, että onko hyvä vai huono juttu kirjoitella "muistoja" vuosilta 0, vaikka tämä on oikeastaan koirablogi. Toisaalta koirakaan ei ole erillinen ilmiö, vaan liittyy mm. minuun eikä onneksi nykyään tarvitse kirjoittaa niin paljon allergioista kuin menneinä aikoina, joten ajattelin uskaltaa.
Toisekseen nuoret ihmiset eivät tiedä mitään meikäläisen lapsuusvuosilta, niin uskomattoman paljon on maailma muuttunut tällä välin, että ei haittaa, vaikka historian lehdet tässä havisevatkin. Ehkä joku kiinnostuu sen verran, että kyselee menneitä vanhemmiltaan tai isosellaisilta.

Nettimartta kirjoitti...

Tää oli kyl tosi aito nostalgiajuttu. Onneksi vasta osa 1. Lisää siis ooteellaan...

Tiia kirjoitti...

Oih, olipa kiva kirjoitus! Odotan innolla kakkososaa :)
Mä olen ja "virallisesti turkulainen" eli Heidekenillä ulos pykätty, tosin asuin monta vuotta välissä Kaarinan puolella.

HooPee kirjoitti...

Eikös vaan historianlehtien havinaa ole kiva kuunnella, varsinkin kun on ehtinyt kertyä tuota menneisyyttä...

HooPee kirjoitti...

Kyllä se turkulaisuuden aitous säilyy, vaikka missä asuisi, rekisteröity tavaramerkki nääs. Nykyään se onkin katoava luonnonvara, kun aitoja turkulaisia näillä perusteilla ei enää synny...

annamari kirjoitti...

Kiitos HooPee tästä! <3 Muiden tavoin odotan innolla muisteloiden seuraavia osia!

Tuo SISU-merkki jaksaa aina naurattaa, koska luulin pitkälle teini-ikään, että askissa lukee "Gifu". Oli siinä ihmettelemistä, että miksi kaikki kuitenkin puhuivat Sisu-pastilleista.. ;DDD

PS. Kiva kuulla, että innostuit hankkimaan Furminaattorin. Toivottavasti se teillä toimii yhtä hyvin kuin meillä. :)

HooPee kirjoitti...

Niinpä se Sisu ihan näyttääkin Gifulta, mitä lie aataminaikaisia kirjaimia... Miten sulle selvisi Sisun todellinen nimi? Hoksasitko itse vai valistiko joku sinua?

annamari kirjoitti...

Muistaakseni meillä tutustuttiin joskus äikän tunnilla vanhoihin kirjaimiin ja silloin koin ahaa-elämyksen myös "Gifun" suhteen.

Kävin lapsena useamman vuoden koulua Helsingin keskustassa ja kotimatka kulki bussilla Mannerheimintietä pitkin. Sen varrella on talo, jonka kattoa koristaa suuri "Gifu"-logo. Juuri siitä johtuen, tuli tuota Gifu v.s. Sisu asiaa mietittyä lapsena aika paljonkin.. :)

Anonyymi kirjoitti...

Mukavaa luettavaa!

rr