Joulumuistoja

Näin pari päivää ennen joulua tulvahtavat vanhat joulumuistotkin mieleen. Sitä on ehtinyt viettää joulua jos toisenkin kerran ja kovinkin erilaisissa olosuhteissa.

Lapsuuden joulut olivat elämäni kohokohtia. Olin aivan vauhko aina jouluaaton koittaessa. Odotin iltaa ja joulupukkia niin hartaasti, että sain kuumeenkin nousemaan pelkästä jännityksestä. Muistan elävästi vieläkin hehkuvat poskeni ja kuumeen aiheuttaman epätodellisen ylivilkkauden olotilan. Vanhin veljistäni ei osallistunut koskaan aattoillan viettoon, muistan kuinka hänen lahjansa aina laitettiin sivuun avaamattomina. Minulle kerrottiin, että hän on teatterissa, hän kun teki niitä hommia silloin nuorena. Tosiasiassa hän tienasi taskurahaa joulupukin apulaistonttuna muissa lapsiperheissä.

Eräänä jouluaattona, lienen ollut noin 5-6 vuotias, paras ystäväni Marja, joka asui pari kerrosta alempana,  tuli meille soittamaan ovikelloa, että ”joulupukki kävi jo” ja esitteli uutta nukkeaan ja muita lahjojaan. Meillä pukki ei vielä ollut käynyt, koska hänet oli tilattu vasta myöhemmin illalla tulevaksi. Jouduin aivan paniikkiin, koska ajattelin, että se joulupukki käy kaikkien samassa rapussa asuvien luona järjestyksessä ja nyt pukki oli unohtanut meidät ja jatkanut matkaa. Olin aivan hysteerinen ja huusin, kuumekin nousi. Silloin ei auttanut muu kuin että isäni lähti kadulle katselemaan, jos näkyisi jossain ohikulkevia joulupukkeja. Sellaisen hän sitten pyysikin tulemaan meille ja jakamaan lahjat. Sinä jouluna isäpappani joutui maksamaan kaksi pukkia, myös sen meille tilatun, tietenkin.

Uskoin joulupukkiin todella kauan ja syvästi. Kirjoitin kirjeitä aina jouluna pukille ja vein täkäläisen joulukadun eli Yliopistonkadun varrella olevaan Korvatunturin postilaatikkoon. En osannut edes vielä oikeasti kirjoittaa, sivukaupalla väsäsin leikkikirjoitusta paperille ja äitini lupasi, että kyllä joulupukki osaa lukea kaiken. Lastentarhassa opin hollanninkielisiä lauluja ja niitä sitten esitin joulupukille. (Enpä vaan enää osaa niitä vieraskielisiä lauluja...)

Olin 8 vuotias, kun olin kävelyllä isäni kanssa. Hän tapasi kadulla tutun miehen ja jäi keskustelemaan. Minä pidin isääni kädestä kiinni ja seisoin siinä vierellä. Silmieni korkeudella olivat sen tuttavamiehen kädet ja aikani kuluksi tutkiskelin niitä katseellani. Ja minkä havainnon teinkään! Joulupukin kädet! Heti kun pääsimme jatkamaan matkaa, sanoin isälleni, että "tuolla sedällä oli meidän joulupukin kädet". Niinpä vanhempani päättivät kertoa minulle, että joulupukki on aikuisten keksintöä ja se setä todellakin oli meidän joulupukkimme.

Olin todella pettynyt. En siksi, että joulupukkia ei oikeasti olekaan, vaan että minulle on valehdeltu, että vanhempani ovat huijanneet minua. Perusluottamus vanhempiini särkyi silloin, otin tämän "luottamusrikkomuksen" tosi raskaasti. Taisi olla ensimmäinen kerta siihen astisessa elämässäni, että minulle valehdeltiin. 

Vieläkin minulla on epämiellyttävä tunne, jos näen jossain joulupukin, en halua mennä lähellekään. Omille lapsilleni en halunnut valehdella ja kerroin heille, että se on sellainen aikuisten keksimä leikki, että mukamas on joulupukki olemassa. Meille ei lapsia varten tilattu koskaan joulupukkia, koska en halunnut sellaista kotiini. Meille "joulupukki" jätti lahjat aina sillä aikaa kuusen alle, kun lapset olivat aattona koiran kanssa lenkillä. He purnasivat tästä joulupukkiasiasta, sanoivat, että minä narraan tai olen ainakin väärässä, sillä muut lapset olivat kertoneet, että joulupukki on oikeasti olemassa ja hän asustelee Korvatunturilla. He tiedustelivat asiaa myös kavereittensa vanhemmilta ja hekin sanoivat joulupukin olevan totta. Eli ei ollut hyvä tämäkään tapa suhtautua joulupukkimyyttiin!