Tänään käytiin taas vaihteeksi kolkuttelemassa eläinlääkäriaseman ovea...
Kun eilinen puhelu sinne ei ollut kovinkaan hedelmällinen, niin tänään varasin Vilille ajan. Eläinlääkäriksi saimme nuoren, eläinlääkäriasemalla uuden eläinlääkärin.
Vili istahteli tänä aamuna lenkillä vähän väliä niin, että lenkistä ei tullut mitään. Vilin pepussa oli sen näköinen ilmentymä kuin tiedän ihmisillä peräpukaman olevan. Limakalvopullistuma tms ja siinä pientä nirhamaa. Pepun seutu on niin herkkää aluetta, että en rohjennut muita kotikonsteja käyttää kuin sivellä vaseliinia sinne ensi hätiin.
Kuva: Vilin peppu
Lääkäri tutki Vilin anaalirauhaset, jotka olivat ok. Diagnoosiksi tuli "perineaalialueen iho ärtynyt". Se ei siis ollut peräpukama, vaan peräaukon ärtynyt osa. Hoidoksi Canofite tippoja kaksi kertaa vuorokaudessa. Samalla ostin sieltä Vilille kaulurin varoiksi, pinkin värisen. Se oli sattumavalinta, en siis tieten tahtoin pinkkiä pojalle valinnut... Onpahan sellainen nyt ulottuvilla, jos joskus tarvitaan.
Itse ajattelin laittaa siihen pepun haavaumaan aina vaseliinia, kun Vili lähtee lenkille. Ulostaminen ei ehkä satu niin paljon ja se rasva suojaa sitä arkaa aluetta Vilin mahdollisesti istahtaessa asfaltille.
Jokohan me pian saamme Bonus- tai asiakasomistajakortin sinne eläinlääkäriasemalle? Vili kun tuntuu etenevän vaivasta vaivaan, jatkuvasti on joku hoito menossa. Mitä mahtaa olla seuraavaksi vuorossa? Taksiin pitäisi myös saada hankittua joku kausikortti...
Kortisonia Vili ei ole enää eilisen jälkeen saanut, jatkostahan me ei tiedetä. Vili ei ole ollenkaan enää rapsutellut eikä jyrsinyt anturoitaan eikä purrut kylkiään. Sen vuoksi jätin eiliset Nizoral-tassupesut sikseen. Jos kerran tilanne tassuissa on rauhoittumaan päin, niin miksi ylilääkitä koiraressua.
Eilen puhelimessa se ell sanoi kortisonista, että sitä ei kannata alkaa antamaan säännönmukaisesti, vaan ainoastaan tarpeen mukaan. Se takaisi koiralle mahdollisimman pienen annostuksen. Eli vasta kutinan ilmestyessä annetaan lääkettä. Toisaalta, jos kutinaa ilmestyy illalla, niin ajankohtana se ei ole paras mahdollinen, koska kortisonilääke pitäisi antaa aamuisin. Olen kyllä kuullut koirista, jotka joutuvat nauttimaan kortisonia aamuin illoin, joten ei se kai aivan tavaton virhe ole.
Olen miettinyt, että olenko epäonninen koiranomistaja, jolle on siunaantunut sairas koira. Pitäisikö minun säälitellä ja surkutella itseäni, että on näin huono tuuri käynyt? Piehtaroisinko itsesäälissä?
Tulin siihen lopputulokseen, että itseni kannalta lienee parasta kääntää asia toisin päin, positiivisemmaksi. Ehkä olen esioikeutettu, valittu tähän tehtävään, sairaan koiran omistajaksi? Ehkä täytän vaaditut kriteerit? Täytyyhän sairaankin koiran löytää joku omistaja ja jos olenkin sattumalta siihen tehtävään juuri sopiva henkilö? Jospa otan sen kohteliaisuutena, että minulle on uskottu lemmikiksi juuri Vili...
Kaikenlaisia, edellä olevan kaltaisia ajatuksia sitä tulee pohdittua, kun tunteet ailahtelevat toivosta epätoivoon, ilosta murheeseen, kuukaudesta toiseen, jatkuvasti.
Miten sitä sanotaankaan, asenne ratkaisee!
2 kommenttia:
Toivottavasti Vili paranee pian täysin ja rapsuttelutkin jäisivät taka-alalle. Tosi harmittavia tuollaiset takaiskut ja ylimääräiset sairastelut, itse ainakin otan heti kaikki pienetkin takaiskut tosi raskaasti Eikan puolesta. Kyllä sitä on monesti tullut mietittyä, että miksi juuri minulla on koira, joka ei ole terve ja monesti olen kadehtinut niitä joilla on terve koira. Mutta olen aina asian kääntänyt toiselle puolelle eli oli Eikan onni että pääsi sellaiseen kotiin, jossa on aikaa ja mielenkiintoa ottaa asioista selvää, antaa sitä parasta hoitoa. Olen miettinyt että mitä jos Eikka olisikin päätynyt toiseen kotiin, olisiko sitä hoidettu niin suurella rakkaudella ja vaivalla kuin minä olen tehnyt. Kaikella on tarkoituksensa ja nämä kullannuput allergioineen ja vaivoineen opettavat meille paljon. Asennetta tässä on kyllä tarvittu ja tarvitaan jatkossakin, pysytään positiivisina ja nautitaan niistä hyvistä ajoista :)
Hyviä aikoja osaa todella arvostaa vasta silloin, kun ne eivät ole itsestään selviä.
Minäkin olen miettinyt sitä, että jos Vili tai muu sairasteleva koira olisi päätynyt jollekin hälläväliä-ihmiselle, niin kyllä Vilin elämä olisi ollut yhtä totaalista kärsimystä tai sitten hänen elämänsä olisi jo varhain päättynyt.
Näin on sittenkin hyvä, muistakaamme olla iloisia!
Lähetä kommentti