perjantai 20. toukokuuta 2011

Hevoskuuri

Vilin vointi ei pikkuannoksilla parantunut lainkaan, vaan poika haki edellisyönä apua kello 4 aikoihin, viime yö sujui sitten jo mallikkaasti. Nyt on sitten taas, ikävä kyllä, hevoskuuri meneillään, se sama annostus kuin silloin, kun Vili kävi eläinlääkärillä gastriitin takia. Antepsin 2 ml x3 vrk ja Famotidin/Pepsid 10 mg x2 vrk. Näillä mennään jonkin aikaa, mutu-tuntumalla.
Vilin elämä näyttää olevan ikuista lääkekuuria, aina vaan, lääke vaan vaihtuu ja taas annetaan jotain. Minun käy Viliä niin kovasti sääli.

Viime yönä tuli mietittyä kaikenlaista ja ryvettyä itsesäälissä. Omaa heikkouttaan ei ole helppo muille näyttää, mutta toisaalta se on myös vahvuutta, jos uskaltaa olla heikko, jostain muistan tuollaista viisasta lukeneeni.     

Öisiä mietteitä
Vilillä on nyt ikää noin 2½vuotta. Vili tuli meille 3 kk ikäisenä. Ensimmäiset 5½ kk saimme nauttia huolettomasta pentuajasta, sitten Vilin ollessa 8½ kk ikäinen ilmestyivät ensimmäiset allergiaoireet. Siitä lähtien Vilin elämä on ollut sairauden sävyttämää, lääkkeitä, hoitoja, rajoituksia. Joukkoon on mahtunut toki runsaasti myös iloisiakin päiviä, silloin on leikki maistunut ja Vili on täysin siemauksin voinut nauttia koiranelämästään.

Kuitenkin valtaosa tästä kahdesta vuodesta on ollut harmaata arkea. Huolten sävyttämää.
Huippuhetki oli silloin, kun Vili pääsi irti jatkuvasta kortisonilääkityksestään. Sitä onnea ja autuutta ei kauan kestänyt, kun jo ilmestyi uutta vaivaa ja vaikerrusta. Tulevaisuus tuskin tuo mitään parannusta asiaan. Vili tulee todennäköisesti aina olemaan terveydeltään "sekundaa".

 
Minkälaista elämää Vili sitten oikeastaan elää? Millaista on olla lähes aina vain puolikuntoinen koira, leikki ei maistu ja silmien katse on surullinen? Näitä päiviä on Vilin elämässä aivan liikaa!
Minkälaista elämää minä itse elän koirani myötä? Millaista on olla jatkuvasti huolissaan, jopa epätoivoinen, masentunut, toisinaan toivo taas herää, sitten pettymyksiä, takapakkia ja onnen hetkiä, onnistumisia? Vuoristorataa.

Tätäkö meidän elämämme tulee aina olemaan?

Tiedän kyllä, kaikki voisi olla paljon huonomminkin. Kaikki voisi olla myös paljon paremmin. Tai edes vähän paremmin...

Ja näitä riittää....
Koiraa parvekkeelta roikottaneelle pitkä eläintenpitokielto

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
En ymmärrä miksi ihmiset, joilla on terve koira (tai luulisin niin), tekevät tuollaista koirilleen (liittämäsi linkki). :( Voi koiraparka.
Toivon jaksamista sinulle ja Vilille, muistakaa nauttia niistä iloisista päivistä, vaikka niitä vain vähän olisikin.. ♥

creek kirjoitti...

Voi Viliä :(

Samoja asioita minäkin mietin öisin. Nyt jälkeen päin kun ajattelen millaista se elämä oli kun Minillä oli vain allergia, joka saatiin hallintaan. Se oli kyllä mahtavaa aikaa. Parasta oli ennen mitään allergioita ym. Niin reipas ja normaali koira.

Nyt koira on niin pumpattu täyteen elämänsä aikana lääkkeitä ja muita aineita, että väkisinki keho ei toimi niinku nuorena.

Tsemppiä teille, meille on vaan sattunu siunaantumaan nää "maanantai kappaleet". Parempi meille jotka niitä hoidetaan, kuin jollain joka ei välittäis.

Maija kirjoitti...

Maanantaikappale......no, meissä on ihmisissäkin moisia ja silti se elämä voi olla ihan laadukasta. vaikka sitä nyt ei omalla kunnolla ihan maratoonia juosta eikä muutenkaan ehkä olla ihan priimatavaraa, iloa ja eloa voi elämässä olla silti. Elämän pituus on se mikä se on, niin ihmisellä kuin koirallakin. ja se vaikein läksy meille opittavaksi näyttää olevan tuo tässä hetkessä eläminen ilman huomisen odotuksia. Miksi hukata tämä päivä huomisen odottamiseen ja siihen toivomiseen sen paremmuudesta, kun voi elää tässä ja nyt.
Sairaus ei ole kivaa. Se ei ole mukavaa. Mutta se mikä on hyvää ja mukavaa on se, että apuja löytyy vaivojen helpottamiseen, jopa parantamiseen niin että tämä päivä on hyvä. Olkaamme hyvillämme siitä. Masentua ei kannata eikä itsesyytöksiin vaipua. Ne eivät hyödytä ketään, eivät auta mitään, tekevät vain kipeämmäksi niin sydämen, mielen kuin tilanteenkin.
Nämä koirat ovat haasteemme tässä elämässä. Iso vastuu, mutta myös ilo. ilo siksi, että osaamme iloita niin pienistäkin asioista.
Nenut pystyyn. ja jos ei muu auta, niin sitten kaverin kanssa portaalle kuuta ulvomaan. Se on puhdistavaa. Naapureista kenties ei :)

HooPee kirjoitti...

Viisaita puhelette kaikki.
Kukaan ei ole täydellinen ja silti yhtä arvokas. Jokaisen elämä on ainutlaatuinen, lahjaksi saatu ja korvaamaton.

Tiedän minäkin tämän kaiken ja arvostan elämää suuresti. Siltikin sorrun joskus purnaamaan.
Hetkittäin ei vaan jaksa ja takki on tyhjä...