Sivut

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

♥ Pieni koiraenkelini Vili ♥

Välillä olen pelännyt, etten olekaan niin vahva kuin monet luulevat minun olevan. Isäntäkään ei ole nyt terveydellisistä syistään kotona enkä ole yksinoloon tottunut. Vilin kanssa me kahdestaan olemme pitäneet jo monta viikkoa "lippua korkealla" sekä toisillemme seuraa. Ja nyt Vili on poissa.

Vilin oireilu alkoi edellisen viikon keskiviikkona/torstaina eli kuutisen päivää aiemmin. Sitä ennen Vili oli ihan ok, söi hyvin ja oli ihan reipas oma itsensä. Ensin lenkkeilyhalu väheni, Vili suostui vain lyhyille reiteille ja päivä päivältä aina vähemmän. Ruokahalu heikkeni myös joka päivä enemmän. Aluksi oletin Vilin kaipaavan isäntää ja reagoivan siihen gastriitilla, happovaivoilla tms. kuten usein ennenkin. Kotikonstein on tilanne yleensä saatu aina raiteilleen muutaman päivän kuluessa. Vilin ulkoilut alkoivat olla sillä mallilla, että kannoin Viliä puolet lenkistä. Näin edettiin siis viikonlopun yli.

Vilin asiat eivät kuitenkaan kohentuneet ollenkaan, ja maanantaina menimme tutulle eläinlääkärille, sinnekin kannoin Vilin. Lääkäri tutki Vilin, mutta ei löytänyt mitään huolestuttavaa, Vili ei aristanut eikä osoittanut kivuntunnetta mitenkään. Kyse ei siis ollut happovaivoista, sillä siihen liittyy aina vatsanalueen aristus. Ihmettelinkin sitä, että tyypillisesti Vili on oksennellut, jos on happovaivoja ollut ja nyt ei oksennellut ollenkaan. Ruoka- ja liikkumishalu vain hiipuivat ja paino oli laskenut lyhyessä ajassa paljon, Vili painoi vain 7,1 kg, kun kesäkuun alussa vaaka näytti 8 kg. Vili sai piikin jotain ruokahalua edistävää. Vilin juomaveden joukkoon kehoitti eläinlääkäri lisäämään hiilihapotonta kivennäisvettä, se on kuulemma kaikille koirille terveellistä. Lisäksi saimme lääkäriltä kokeeksi yhden  Hillsin a/d™ Canine/Feline purkin, jos se vaikka toisi ruokahalun takaisin. Yllätykseksi Vili söikin sitä mielellään sekoitettuna perunaan ja minulla heräsi taas toive hyvästä tulevaisuudesta. Lisäksi saatiin purkillinen Bach-kukkaisterapiahelmiä n:o 6 , jotka on tarkoitettu menetyksestä ja ikävästä kärsivälle kotieläimelle. Vilille annoin niitäkin ohjeen mukaan.

Maanantain ja tiistain välisen yön Vili valvoi ja minä tietenkin myös. Vili oli levoton ja pyrki sänkyyn ja sängystä pois jatkuvasti, kiipeili yöpöydille ja lopulta siirsin ne keskelle lattiaa, ettei Vili pääse enää kiipeämään niille. Aamulla soitin heti eläinlääkärille, että Vili voi huonommin kuin edellisenä päivänä ja niin mentiin taas ellille, Vili sylissä. Jokainen vastaantulija kysyi, mikä koiraa vaivaa, onko jo niin vanha, ettei jaksa kävellä...
Lääkäri tutki Vilin uudestaan ja havaitsi sen nyt kipuilevan jostain munuaisten kohdalta. Verinäyte otettiin ja lähetettiin laboratorioon tutkittavaksi, lisäksi Vili sai piikin kipulääkettä. Ja taas takaisin kotiin odottamaan labravastauksia, joiden piti tuleman seuraavana aamuna. Kipupiikki ei auttanut Viliä nukahtamaan valvotun yön jälkeen, tosin oli rauhallisempi, makoili milloin missäkin, mutta koko ajan hereillä. Olin itse ihan loppu, stressaantunut ja väsynyt.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö oli kauhea. Olen Vilin kanssa joutunut valvomaan lukemattomia öitä aikaisemminkin, mutta tämä yö oli kaikista kamalin ikinä. Vili alkoi kipuilemaan aivan tolkuttomasti. Vedin patjani lattialle, jotta selviytyisin helpommalla Vilin pyrkiessä jatkuvasti viereen ja pois. Se oli kuitenkin itselleni niin epämukava ratkaisu, että siirryin sohvalle, johon Vili pääsi omin avuin eikä ollut putoamisen vaaraa. Annoin Vilille Rimadyl-tabletin (10 mg) toivossa, että auttaa. Vili voi todella huonosti, labravastaukset tulisivat vasta aamulla, päivystykseen en halunnut mennä, koska kipulääkkeitä oli kotonakin. Päätin selvitä Vilin kanssa jotenkin aamuun asti. Jossain vaiheessa aamuyötä sammahdimme molemmat, Vili ja minä.

Aamulla herätessäni Vili makasi makuuhuoneen nurkassa reagoimatta ollenkaan minuun. En tohtinut herättää Viliä, ajattelin, että hyvä, että on saanut unenpäästä kiinni kaiken kipuilun jälkeen, poika on unensa ansainnut. Mielessä kävi ajatus, että ei kai ole tajuton, mutta en uskaltanut ottaa asiasta selvää. Odottelin eläinlääkärin vastaanoton aukeamista ja soitin sinne heti. Sieltä kerrottiin heti, että on hyvin huonoja uutisia ja samaa sanoin minäkin, viitaten edelliseen yöhön. Käskettiin tulla heti vastaanotolle.
Nostin Vilin sieltä lattialta sänkyni päälle. Reppana oli aivan onneton, vetelä, lähes reagoimaton, kokonaan märkä, en tiedä, mitä oli, nenästä valui kirkasta nestettä ja oli kuumeinen. Käärin Vilin pyyheliinaan ja sitten mentiin vauhdilla. Onneksi vastaanotto sijaitsee ihan lähellä.

Lääkäri oli siellä jo valmiina, kädessään  A4 kokoinen labralappu täynnä vastauksia ja selitti minulle niitä arvoja, jotka lähes kaikki olivat totaalisen huonoja, viitearvojen jommalla kummalla puolella ääripäässä. Olettamus oli joku leukemian muoto (en edes tiennyt, että leukemiaa on niin monia muotoja) tai jotain muuta vastaavaa, joka selviäisi jatkotutkimuksissa. Vili pitäisi kiireellisesti siirtää eläinsairaalaan saamaan solusalpaaja- ym.hoitoja jne, ennusteen ollessa hyvin huono. Lääkäri soitti kahteen erikoisklinikkaan ja konsultoi alan erikoislääkäreitä. Molemmilta tuli vastaus, että ennuste on hyvin huono, hoitoja voidaan yrittää, mutta suurin mahdollisuus on se, että koira ei selviä niistä hengissä. Lisää elinaikaa koira saattaa parhaassa tapauksessa saada vuoden verran, täydellistä paranemista ei tapahdu.

Mutta tätä lääkärin pöydällä makaavaa pientä raasuani ei kyllä lähetetä (koekaniiniksi) mihinkään klinikkaan kehittämään koirien syöpämuotojen tulevaisuuden hoitokeinoja, vaikka se kuinka olisi jalo ajatus, mutta ei minun koiraani, ei.


                                                                 Sitten Vili lähti pois.

.



"Jonain päivänä tuuli vie pilvet. Aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa."
 kirjoitti eräs blogikaveri




28 kommenttia:

Arttu kirjoitti...

Me emme voi kantaa sinun suruasi, vaikka haluaisimme. Voimme vain seisoa rinnallasi ja olla tukena, kunnes "jonain päivänä suru on kevyempi kantaa".

Vili oli onnellinen koira juuri sinun kanssasi. Sinä teit parhaasi - loppuun saakka, kun pieni koirasi ei joutunut kärsimään turhaan. Se oli oikein, mutta varmasti raskasta sinulle. Voimia, blogiystäväni.

creek kirjoitti...

Ei. Minäkään en olisi lähettänyt koiraani enään mihinkään hoitoihin ennusteen ollessa noin huono. Mikään eläin ei saa kärsiä ihmisen itsekkyydestä, eikä syöpähoitojen testauksesta. Eläin ei voi valita noita vaihtoehtoja, ihminen tekee sen sen puolesta. Armollista on päästää eläin kärsimyksistään, ne ei ajattele kuten me, ne tuntee vain kivut ja seuraukset jotka ihmiset niille valitsee.
Tämä oli hankalinta mulle Minin ollessa siinä tilanteessa, kun ei tiedetty mikä on. Moneen kertaan mietin piikkiä, vaikka M söi, ulosti ja välissä leikki normaalisti. Tietämättömyys ja ellääkärit esti. Onneksi,(?) näin Minin vielä terveenä ennen kuolemaa.

Teit täysin oikein HooPee, että päästit Vilin pois. Paras palvelus mitä ystävälle voi tuossa tilanteessa tehdä.
Nyt Vilin on hyvä olla kivuitta <3

Maria kirjoitti...

kyyneleet valuvat kun tätä kirjoitan, niin koville otti lukea teidän viimeisistä hetkistä. Olen kauan kauan sitten olut samassa tilantessa, vaikeata se on jättää jäähyväiset sinä lääkärin pöydällä. paljon voimia ja haleja sinulle. terveisin Maria ja Lenni Paraisilta.

Marja-Leena kirjoitti...

Oikea ratkaisu HooPee. Kaikki lemmikkimme ansaitsevat hyvän hoidon ja kun toivoa ei ole, tai kivut ovat niin kovat, että ne muuttuvat jo silminnähtäväksi tuskaksi, niin silloin on aika auttaa karvakaverimme täältä pois. Sinun suruusihan se tieto ei juuri nyt auta, että tiedät tehneesi oikean ratkaisun, mutta kenties pienen ajan kuluttua. Vilillä oli ihan varmastikin onnellinen elämä teidän perheessä.

Myrsky ja Tuisku ja Nettimartta kirjoitti...

Voimia HooPee, surusi on suuri. Muistamme Viliä aina.

"Nyt olet vapaa ja mukana tuulen
voit kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olet kimallus tähden, olet pilven lento.
Olet kasteisen aamun pisara hento.
Et ole poissa, vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun."

Liftari kirjoitti...

Oikean ratkaisun teit, vaikka tiedän sen olleen vaikean silti. En minäkään kaikesta kiintymyksestä ja rakkaudesta huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, muuta ratkaisua olisi tehnyt.
Vili ressukka. Turha enää pohtia sitä tai tätä eikä jossitella kannata lainkaan. Syöpä on kavala taui, varsinkin eläimellä, joka ei osaa sanoilla kertoa ensimmäisten oireiden tullessa, että mistä tuntuu pahalta ja miten.
Sen ajan, jonka Vili eli kanssasi, oli huushollissa takuuvarmasti onnellinen koira. Ja rakastettu. Millään muulla seikalla ei ole väliä. Vili sai kaiken oleellisen ja tärkeän luonasi.
Voimia sinulle, tsemppiä isännälle, joka palaa Vilittömään kotiin. Ei varmaan ole helppoa hänelläkään.

Pienin askelin arjessa eteenpäin. Kunnes aika armahtaa ja se norsuntassu siitä rinnanpäältä häipyy ja aurinko näyttää taas auringolta.
Suukko Essiltä ja iso voimahali minulta.

Laura ja Mauri kirjoitti...

Toivottavasti saat voimaa meistä blogikavereista, jotka olemme hengessä mukana, Viliä muistaen ja sinua surussasi tukien. t. Laura ja Mauri

Merja kirjoitti...

Samaan ratkaisuun olisin minäkin päätynyt - ja Caronkin kohdalla päädyin. Hän oli kärsimyksensä kärsinyt. Ei Vili olisi ymmärtänyt kipuja ja huonoa oloaan hoitojen aikana ja koska ennuste oli huono, miksi pitkittää toisen tuskaa, kun lopputulos olisi kuitenkin sama?

Suurinta rakkautta on luopua.

Tuulia kirjoitti...

Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.

Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi.

Ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä. Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

-kirjoittaja tuntematon-

Anonyymi kirjoitti...

Lämmin osanottomme ja voimia suureen suruun!
Naapurin Viliä muistaen,
wipukat+co

Hanne kirjoitti...

Voi kiitos. Toivottavasti teidän pojat jaksavat hyvin? Niin, ja te itsekin...

Hanne kirjoitti...

Noissa sanoissa on paljon sanomaa, ja viimeisessä lauseessa on koko asian ydin. Sen kun jaksan muistaa, niin jotenkin tuntuu helpommalta. ♥

Hanne kirjoitti...

Niinhän se on, osata luopua oikealla hetkellä. Surullisinta on kuitenkin se, että rakas koira on joutunut kärsimään niin paljon, se aiheuttaa minulle eniten vaikeuksia hyväksyä.

Hanne kirjoitti...

Voi, ilman blogikavereitani olisin kyllä pulassa, ihan yksin. Teistä on suuri apu ja myötätuki, olen hyvin kiitollinen teistä jokaisesta! ♥

Hanne kirjoitti...

Minusta on jotenkin hyvä, että jokainen joutuu kantamaan surunsa itse, se on niin henkilökohtainen tunne ja koiran ja omistajan välisen suhteen päätös. Se on käytävä läpi, se on sen suhteen hinta.
Ilman teitä tukea antavia ihmisiä ympärilläni olisin vain puolikas voimiltani. Kiitän teitä joka ikistä!

Hanne kirjoitti...

Voi creek, minullakin oli onni saada kokea Vilin terveempiä vuosia sen jälkeen, kun kortisonilääkityksestä eroon päästiin. Peräti melkein 2 ja puoli vuotta saimme elää yhdessä tätä parempaa aikaa.
Kaikella on aikansa, niin myös Vilillä, hänen oli nyt aika lähteä pois, Vili oli varmaan nyt saanut maanpäällisen tehtävänsä suoritettua ja koitti "iltasoiton aika". ♥

Hanne kirjoitti...

Kun on kokenut saman omalla kohdalla, osaa eläytyä toisen kokemukseen täysillä. Samalla saa itkettyä ne viimeisetkin surun kyyneleet pois. ♥

Hanne kirjoitti...

Kyllä se olisikin aivan kauheaa, jos ei olisi mahdollisuutta päästää kärsivää koiraansa pois! Onneksi on kivuton keino auttaa koiransa rajan yli, silloin kun se ei sitä enää itse jaksa.
Kyllä me olimme niin valtavan onnellisia Vilimme kanssa, paljon tuli koettua vaikeita aikoja, jotka varmaan lähensivät meitä vieläkin likemmäksi.

Hanne kirjoitti...

Niin, Vili oli meidän mäykkymme. Se karvaisempi versio. :)
Tuo runo tuli heti mieleeni Vilin lähdettyä, samoin kuin minulle tuli tarve laittaa esille kuvia Vilistä, joissa Vili on auringossa, jotenkin niin valoisa, kevyt ja enkelimäinen. Rakas Vilini.

Hanne kirjoitti...

Kuinka konkreettinen onkaan tuo mainitsemasi norsuntassu rinnan päällä, juuri tuolta se tuntuu, ahdistaa ja painaa ihan kuin norsuntassu. Tiedän surullakin olevan rajansa, mutta sinne täytyy nyt vaan räpiköidä. Kauheaa olisi, jos ei tuntisi ollenkaan surua! Sehän olisi aivan luonnotonta. Kyllä surulla on oikeutettu paikkansa ihmisen elämässä. ♥ Kiitos Liftari, yhteistä matkaa on tehty ja jatketaan, Vili siellä pilvenreunalla ja me muut täällä.

Maria, mäyräkoirien ihminen kirjoitti...

Teit kaiken sen, minkä pystyit ja saatoit - ja teit myös sen kaikista tärkeimmän: päästit pienen enkelisi jatkamaan matkaansa yksin <3 Kukaan ei voi sen enempää tehdä ja jokaiselle koiralle pitäisi luvata, että sitten kun on se aika, ne saavat lähteä ja niiden rakas ihminen saattaa ne hellästi matkaan.

Paljon olen viime aikoina ajatellut teitä <3

Anonyymi kirjoitti...

Viliä lämmöllä muistaen ja suuren suruunne osaa ottaen.
Naapurin pikku-Fanny

Hanne kirjoitti...

Voi, pikku-Fanny + emäntänsä, kiitokset muistamisesta ja tukemisesta. Suru on suuri, selvähän se, mutta Vilin on nyt hyvä olla. Tässä blogissa on muutama kuva Vilistä ja Fannysta yhdessä. ♥

Hanne kirjoitti...

Kiitos, Maria. Pahin vaihe alkaa olla ohi, suru tasoittuu kaipaukseksi, ikäväksi. Olen saanut paljon voimia teiltä blogikavereilta ja muilta kommentin jättäneiltä. Kiitos! ♥

Anonyymi kirjoitti...

On aika eron, jäähyväisten... Suurinta rakkautta on päästää irti ja päättää kipu, kärsimys. Onneksi on onnellisten päivien muistot, hauskat hetket, pyyteetön rakkaus.

Viliä lämmöllä muistaen

Olli ja Aikku

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on mennyt ihan ohi tämä uutinen... Nyt hävettää! :(
Lämmin osanottoni! <3

-Habbis

Hanne kirjoitti...

Tuo irtipäästäminen ja päätöksenteon jälkeinen itsesyyttely ovat vaikeita asioita. Vaikka kuinka järjellä ajattelee tekevänsä oikein, niin tunteet taistelevat vastaan.
Kiitos, Olli ja Aikku ♥

Hanne kirjoitti...

Voi Habbis, ei sinulla ole syytä häpeämiseen! Sattuma se on, joka ohjaa huomaamaan tämänkaltaisen uutisen. Sinulla on itselläsikin ollut monenlaista stressinaihetta. Nyt kyllä minua ilahduttaa, että eksyit tänne, Vilin blogiin. :)
Vilin lähtö oli suuri tragedia, en meinannut millään tokeentua siitä. Nyt kun on uusi koira, niin maailma näyttää taas elämisen arvoiselta.
Poikkeapa joskus uuden koirani Wupen blogiin http://prange.blogspot.de/
Kiitos, Habbis, myötäelämisestä ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! ♥