Sivut

maanantai 6. elokuuta 2012

Totinen torvensoittaja osa I

vai olen minä muka totinen?
Totinen torvensoittaja on tuo Vili, toden totta. Minulla on aikaisemminkin ollut näitä totisia torvensoittaja-koiria, kuinka niitä onkin siunaantunut minulle? Muistuttaako koira omistajansa luonteenlaatua? Itsekään en ole mikään ilopilleri, jos tarkkaan itseäni analysoin, niin olen just ihan kuin meidän Vili. Ainakin melkein. Toisin sanoen, Vili on ihan kuin minä. Ainakin melkein.
Vili on säästeliäs hännänheiluttaja, täytyy olla jotain aivan spesiaalia, että hän vaivautuu käyttämään hännänheilutuslihaksiaan. Jos Betsi tulee kylään, niin siinä heiluu sitten puolikas koiraakin sen hännän lisäksi.
no ei paljon hymyilytä, ei...
Uloslähteminen lenkille on ollut koko Vilin elinajan samanlaista teatteria, jo ihan pentuna. Vili seuraa syrjäsilmin ja kuuntelemalla, kun isäntä pukeutuu. Kun isännällä on jo ulkotakki päällä ja hän tarttuu talutushihnaan, niin silloin Vili tekee temppunsa.
Temppu 1: Vili kierähtää selälleen, missä sitten sattuukin olemaan, sängyssä tai lattialla, koivet oikoisenaan eikä tee elettäkään noustakseen. Eikä nouse, vaan hänet täytyy nostaa jaloilleen.
Temppu 2A: Vili syöksyy kaapin alle tai luolaansa. Siitä on olemassa versio 2B eli Vili heittäytyy kaapin alla tai luolassaan lisäksi vielä selälleen.
Jompi kumpi näistä toistuu lähes aina. Vain, jos Vilillä sattuu olemaan kova hätä ulos, silloin hän on oikeassa asennossa ja paikassa odottamassa valjaiden pukemista.
Toinen poikkeus on silloin, kun minä lähden Vilin kanssa ulos, se on sen verran harvinaisempaa herkkua, että Vili ei viitsi temppuilla. Ei taida poika oikein luottaa mammansa huumorintajuun tai sitten ei uskalla riskeerata tilaisuutta päästä lenkille tässä erityisen hyvässä seurassa...

pitäisikö nyt häntää heiluttaa, vai?
Kauhukseni huomasin toissa päivänä Vilin oikean korvan olevan verille raavittu, punainen ja paksuuntunut. Ajattelin, että tämä tästä vielä puuttuukin, eipä ole aikaisemmin ollutkaan yhdelläkään koirallani korvatulehdusta. Vili se on uusien sairastelujen oppikirjana ollut.
Onneksi kotona sattui olemaan Pippo-vainaan korkkaamaton korvanpuhdistuspullo  ja siinä korvaa puhdistaessani huomasin, että syvemmällä korvassa ei ollut mitään likaa tms. eli koko juttu rajoittui ulkokorvaan. Tämän yhden puhdistusoperaation jälkeen korva on rauhoittunut eikä Vili ole sitä enää raapinut. Mikä lie ollut syynä, punkkia ei näkynyt, ehkä hyttysen pisto? Selvittiin siis säikähdyksellä, tällä kertaa. Tai sitten ei-toivottu yllätys odottaa nurkan takana...
Pippo-vainaan korvat olivat kroonisesti tulehtuneet eikä eläinlääkäreilläkään ollut enää hoitokonsteja, käskivät vain säännöllisesti puhdistaa. Kuulemma tämä Albrecht Kamillen Ohrreiniger oli ensimmäinen korvanpuhdistusaine, joka tuotti tulosta, korvat pysyivät kauemmin hyvässä kunnossa ja paha hajukin häipyi. Siis, jos matkustelette ja näette tätä tuotetta jossain, niin ostakaa ihmeessä omalle koirallenne. Tai kissalle.

Hädissäni ehdin jo googlettaa korvanpuhdistusohjeita ja ihmettelin kovasti, että jopa eräällä eläinklinikan sivulla neuvottiin käyttämään pumpulia puhdistamiseen. Itse olen siinä käsityksessä, että pumpulia ei saa työntää koiran korviin, koska siitä jää nöyhtää, vaan on käytettävä vanutyynyjä eli meikinpoistossa käytettäviä pumpulilappuja juuri siksi, että niistä ei lähde nukkaa.
Jossain ohjeessa luki, että koiran korvaan lurautetaan puhdistusnestettä, hierotaan korvanjuurta hiukan ja sitten koira saa ravistella nesteen ulos korvista. Toisessa ohjeessa sanottiin muuten samoin, mutta koira ei saa ravistaa korviaan, vaan vanutyyny kääritään rullalle ja työnnetään korvakäytävään imemään neste ja mahdollinen lika pois, vasta sitten koira saa itse ravistella korvansa tyhjiksi. Nämä lienevät useimmille selviöitä, minulle lähes kaikki korvaan liittyvä oli uutta.

antakaa mun olla sellainen kuin olen


10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen suosinut koiran korvien puhdistuksessa seuraavaanlaista tekniikkaa: puhdistusainetta (joka on vesihauteessa +38 celsius-asteeseen lämmitetty (ja joka on koiran kannalta mukavampi vaihtoehto kuin huoneilman / jääkaapin lämpöinen puhdistusaine) ) koiran korvaan reiluhko loraus, korvan hieronta ja tämän jälkeen koira ravistelee puhdistusaineen pois. Sen jälkeen pyyhkäisen korvat kuivalla puuvillavanulla (ei jää kosteutta korvaan, tämä ehkäisee korvatulehduksen syntymisen), ja tätä vanulla pyyhkimistä toistan niin pitkään kun korvat ovat puhtaat. Viimeiseksi tarkistan korvat kynälampulla, ettei sinne ole jäänyt likaa, puhdistusainetta ja puuvillavanua.

(Onneksi suomenpystykorvilla korvat tuulettuvat hyvin, ettei korvatulehduksia synny.) :)

Hanne kirjoitti...

Mieleeni ei tullut lainkaan tuo puhdistusnesteen lämpötila, jääkaapissa säilytettävä onkin tosi tujua ja epämiellyttävää, tietäähän sen jo kokeilemalla jääkaappikylmää vettä omalle iholle, ei kivalta tunnu.
Kiitos siis ohjeistuksesta.
Kaikki pystykorvat ovat ihannetapauksia korviensa suhteen, siksi en minäkään ole korvavaivoihin joutunut paneutumaan.

Maria, mäyräkoirien ihminen kirjoitti...

Mä olen kanssa miettinyt monesti, että Alphonse on ihan ihmisväkensä näköinen koira, luonteeltaan. Vähän sähäkkä, itsepäinen, ei kaikkien kaveri eikä erityisen innokkaasti lähtemässä mihinkään outoon, tuntemattomaan mukaan :) Aslan on sitten aivan eri juttu: kaikkien kaveri, iloinen hännänheiluttaja, joka tosiaan saattaa hyvinkin heiluttaa häntäänsä esim. juodessaan vettä, koska vesi nyt vaan on niin kiva asia :) Alphonse ei liikoja mielistele ketään eikä heiluttele tarpeettomasti häntäänsä. En minäkään ;)

Korvista: mä teen just silleen, että vanulappuun laitan puhdistusainetta ja sillä putsaan. Lampulla tarkastan ettei korvaan jää mitään ylimääräistä. Koiran korvan voi aika surutta vanulapuilla putsata kun korva on L-kirjaimen muotoinen, eli itse korvakäytävä on aika hyvin turvassa eikä sitä pääse ronkkimaan.

Marja-Leena kirjoitti...

Ossi on sellainen kanssa oman arvonsa tunteva, isäntäväkensä hyvin kouluttanut mäyräkoira. Aamun ensimmäinen ulosmeno tapahtuu juuri herran aikataulun mukaan (yleensä). Joskus ilmoitan sille kovaan ääneen, että nyt on kyllä herran aamutoimien aika.

Perheen keskuudessa ja muutamien valikoitujen vieraiden kanssa Ossi on tosi hyväntuulinen. Sitten on näitä vierashenkilöitä, joista Ossi ei juuri pidä (putkimies, oli viimeinen tosi kauhistus)

Minä ruiskuttelen kyllä huoneenlämpöisenä sen putsausnesteen korviin. Tässä joudun käyttämään jotain superlahjontaa. Raclettejuusto on aika kova sana. Ossi inhoaa korvien puhdistusta. Sillä on pariin otteeseen ollut kivulias korvatulehdus, joten korvat ovat vähän vaikea paikka... Laitan ainetta aika reippaasti ja sitten hieronnan jälkeen Ossi saa ravistella päätään sydämensä kyllyydestä. Loput pyyhin sitten pois vanulapulla. Minä kanssa pelkäsin aikoinani, että voin jotenkin esim. vaurioittaa koiran korvan tärykalvoa. Eläinlääkäri näytti minulle kuvan koiran korvakäytävästä ja sanoi, että aika fakiiri olet, jos tuonne onnistut jotain työntämään. Terveisiä M-L ja Ossi

Hanne kirjoitti...

On se vaan jännä juttu, että saman rotuiset, jopa sukulaiskoirat, ovat niin totaalisen erilaiset luonteeltaan. Tai ei kai se mikään ihme ole, niin ovat saman perheen lapsetkin usein täysin toistensa vastakohtia. Huvittaa, kun ihmiset valitsevat koiransa pelkästään rodun perusteella, niin kuin kaikki saman rotuiset olisivat toistensa kopioita. Valistunut koiranostaja osaa jo tutkailla pennun luonnettakin.
Vähitellen minustakin tulee koirankorvien spesialisti, kun saan ohjeita ja tietoa, hyvä niin, en tykkää toheloida mitään, joten otan kaiken opin kiitollisena vastaan!

Hanne kirjoitti...

Joskus takavuosina kun olin pohtimassa uutta koiraa itselleni, pysäytin Turun torilla erään mäyräkoiran omistajan ja kyselin, että millainen koira tuo mäyris oikein on. Hän sanoi, että "itsepäinen jukuripää, hyvin haasteellinen koira". Taisi kertoa totuuden mäyräkoirasta?
Vili antaa perheeseen kuulumattomien ihmisten, kuten asentajan tms. touhuta aivan rauhassa, ei välitä edes tervehtiä. Samoin toimii joidenkin tuttavienkin kanssa, mutta sitten muutama valittu henkilö saattaa olla ylitse muiden, ei anna hetkenkään rauhaa.
Tuo koiran korvan malli taitaa olla sisäkorvantulehduksen kannalta aika haasteellinen, ainakin näin maallikon mielestä? Tai sitten ei...

Marja-Leena kirjoitti...

Mäyriksen omistaja kertoi muutamalla sanalla totuuden. Tosin siihen pitää lisätä yksi myönteinen adjektiivi vaikka koira-sanan eteen "rakastettava":) Terveisiä M-L ja Ossi

Hanne kirjoitti...

Laura ja Mauri kirjoitti...

Tämä onkin mielenkiitoinen kysymys; heijastaako koira omistajansa luonnetta? Kun noutajani oli vielä elossa, se oli se minun Pelle Hermanni kaverini, joka oli aina valmis myös oman luonteeni mukaiseen "näe huumori arkipäivän tilanteissa" pelleilyyn. Saatoimme pistää tanssiksi kesken siivouksen tai hullutella räntäsateessa. Mäyräkoirasta taas olen ajatellut että Sallimus lähetti tielleni olennon joka on vielä itsepäisempi kuin minä, jotta oppisin nöyrtymään...molemmat koirani siis mielestäni ilmensivät eri luoteenpiirteitäni, ja nyt kun olen noutajan poismentyä joskus yrittänyt pelleillä mäyräkoiran kanssa, niin se lähinnä katsoo minua sen näköisenä kuin olisin seonnut lopullisesti päästäni....

Hanne kirjoitti...

Niinhän ne viisaat väittävät, että koira muistuttaa ulkoisesti omistajaansa tai sama toisin päin. Kyllä uskon ainakin siihen, että rodusta riippumatta joka koiralla on ihka oma luonteensa, kuten kaikilla elävillä olennoilla.
Mutta samaistuvatko ne omistajansa luonteenpiirteisiin? Jossain määrin varmaan. Tapahtuuhan sellaista aviopuolisoidenkin välillä.
Mutta jotain luonteenpiirrettä ei saa väkisin syntymään, jos sellaista ei ollenkaan ole, kuten huumorintaju, leikkisyys, koiran riistavietti jne.
Yhteenveto: jo olemassa olevat luonteenpiirteet lähestyvät toisiaan, suuret erot säilyvät, niinkö?