perjantai 7. syyskuuta 2012

Juttuja

Ensinnäkin, anteeksi, etten ole ehtinyt lukea enkä kommentoida blogejanne niin paljon, kuin olisin halunnut, aika ei ole antanut myöden. Eiköhän tilanne tästä parane.


Ihmeekseni kuulin kuvassa olevan kukan olevan joku Hibiscus eli ymmärtääkseni kiinanruusu. En tiedä mitään puutarhanhoidosta, mutta mielessäni olen kuvitellut kiinanruusun kasvavan paljon etelämpänä. Saattaa olla, että ihmettelen turhia, ties vaikka kasvaisi pihanperillä Suomessakin...


Matkantekkoo, matkantekkoo...
Vili ja auto. Siinä pari, joka ei sovi yhteen. Vilistä ei ole autoilijaksi. Sen olen todennut jo kauan sitten, mutta elättelin silti yhä toiveita. Vili oli urheasti hereillä piinaten niin itseään kuin kanssamatkustajiaan levottomuudellaan kokonaiset 14 tuntia kestäneen automatkan ajan. Sitä edelsi myös erittäin huonosti nukuttu yö. Sitkeä sissi tuo Vili. Pakko myöntää.
Se edeltävä yö sujui SiljaLinen Europan lemmikkihytissä, kaikkein alimmalla kannella. Se oli kauhea paikka! Ensinnäkin jo se, että se hytti sijaitsi alimmalla mahdollisella kannella eli totaalisesti veden alla. Yritin olla miettimättä sitä, sillä suhteeni mereen on hankala, takana liian monta lapsuuteni melkein-hukkumiskokemusta.
No, sitten jo Turun satamassa ja vielä toistamiseen keskellä yötä Ahvenanmaalla, saimme kokea laivan kääntymiseen tarvittavan moottorin aivan hirveän karmeaa meteliä, aivan hyttimme seinän takana. Ja tämä oli lemmikkihytti! Voi niitä eläinparkoja, jotka ehkä jopa yksin hytissä joutuvat kokemaan sen karmean metelin, kun omistajat ovat kannella ihailemassa satamaa. Sitä kesti ja kesti, enkä ole ikinä pelännyt niin paljon, Vilin kanssa vapistiin yhdessä peiton alla. Peläten odotin vesimassojen kohta jo syöksyvän ovesta sisään, muistui Titanic mieleen, voi, se oli aivan kauheaa.
Hengissä selvittiin, mutta seuraus siitä metelistä oli, että Vili alkaa nyt ulisemaan ja paniikinomaisesti yrittää paeta pois, kun täkäläinen pölynimuri lähtee käyntiin. Sen ääni on samankaltainen kuin se laivan kääntömoottorin, mutta tietysti vaisu ja hiljainen, mutta sävy on aivan sama. Kotona omaa imuriamme Vili ei pelännyt, jos ei kyllä tykännytkään, väisteli aina huoneesta toiseen, kun imuroitiin.



Kutina on pirullista, raapiminen taivaallista. 
Sain taas tervetulleen kokemuksen kutinasta, jota toivon jokaisen koiranomistajan joskus kokevan. Sain stressikutinan kämmeniin, se ilmenee onneksi vain ajoittain, monta tuntia voi olla aivan rauhallista, mitään ei näy eikä tunnu. Sitten iskee se silmitön kutina ja kihelmöinti. Siinä tilassa on pakko raapia, hangata ja jos olisin koira, niin purra vaikka iho rikki. Se tietenkin lisää kutinaa hetken kuluttua, mutta se myös helpottaa. Se estetty kutinan raapiminen on todella sietämätöntä, siinä tilanteessa voisi tulla ns. hulluksi.
Ajattelen niitä kaikkia koiria, jotka kokevat jotain samankaltaista. Kutinan tasoa on omistajan lähes mahdoton aavistaa, mutta jos se on sietämätöntä, niin se on hirveää kärsimystä eläimelle. Raapimalla siitä kehittyy noidankehä ja estettynä (esim. kaulurilla) täysin sietämätön olotila. Siunaus on mikä tahansa helpottava toimenpide, esim. kortisoni, kaikki muu on rääkkäystä.


Vili ja vietit
Aivan uusi piirre putkahti Vilistä esiin täällä Saksanmaalla. Vili on tähän asti ollut lähes täysin eunukki vieteiltään, tyttökoirien juoksut eivät ole kiinnostaneet kuin ihan hiukan vain. Vili on voinut jopa leikkiä ihan normaalisti juoksunartun kanssa ja lähteä siitä tilanteesta tyynenä kotiin.
Täällä puhaltaa toiset tuulet. Vili on innostunut niin, että pari kertaa on joutunut jo viileään suihkuun. Tyynyt ja ihmiset ovat olleet haluttuja kavereita, tosin ihmisten ihastus Vilin toiveiden täyttämiseen on ollut hyvin nuivaa.
Ilmastonvaihdoksen syytäkö tuo Vilin hormoonihyrräys?


Kulttuurishokkia
Olen aikoinani asunut ja työskennellyt eteläisessä Saksassa ja nyt sitä sitten ollaan pohjoisessa. Etelässä sanonnat ovat erilaisia, siellä tervehditään Grüss Gott ja erotessa sanotaan Adee, täällä taas ei, eikä puolenpäivän aikaan toivoteta Mahlzeit, kuten etelämpänä. Täällä sanotaan kirjakielisesti Guten Tag ja Auf Wiedersehen. 
Itse olen aina kokenut hankalaksi saksalaisen tavan käyttää keskustelukumppanin nimeä. Pitää muistaa sanoa Guten Morgen Frau Müller, se ei ole koskaan minulta luonnistanut hyvin, kun en siihen hätään yleensä muista toisen nimeä ja keskityn pelkästään saksankielisen sanomiseni kieliopilliseen asuun.
Onneksi seutu on sen verran kansainvälistä, että ymmärtänevät muunlaisenkin kielenkäytön. Onhan Hampuri Saksan toiseksi suurin kaupunki. Itse sitä mielellään puhuisi samaa saksaa kuin seudun tapa on, ei haluaisi erottua joukosta.
Huomaan myös ihmisten pukeutumisen poikkeavan suomalaisesta. Tuulipukuja ei näy, paitsi juoksuasuna. Aikuiset ihmiset ovat tyylikkäämpiä kuin meikäläiset tavalliset pulliaiset, huolitellumpia. Vanhemmat naiset ovat myös tyylillisesti meikämummeleita edellä, Nuorison pukeutuminen lienee samankaltaista kuin Suomessa. Asioitahan ei pidä yleistää, mutta tämä on ensivaikutelmani.



8 kommenttia:

Myrsky ja Tuisku kirjoitti...

Jännä lukea teidän seikkailuistanne. Hui, meijän äippä ei kyl uskaltaisi lähteä meidän kanssa ulkomaille. Te ootte rohkeita! Ootellaan jatkoa...

Marja-Leena kirjoitti...

Mitä me olemme kerran menneet Siljan lemmikkihytissä, niin se oli kyllä ihan samalla kannella kuin normi A-luokan hytit, mutta siinä oli tälläinen muovilattia. Ei Ossi kylläkään kakkinut ja pissinyt kuin sinne ulkoilutustilaan. Sattui tuuri. Sitten olemme menneet muutaman kerran niillä rahtilaivoilla missä ei ole kuin muutama asiakashytti.

Hmm. Vai on Vilin mieskunto lisääntynyt ilmaston lämpeämisen myötä:) En usko kiinanruusun kasvavan Suomesssa ulkosalla missään. Isoissa kukkapurkeissa ihan sisäkasvina olen nähnyt aika isojakin kiinanruusuja. Tosin ei meidän taloudessa:) Hampuriin terveisiä M-L ja Ossi

Jaltsalandia kirjoitti...

Kiva kuulla ulkomaankuulumisia! Mites ne saksalaiset koirat? Ilmeisen tyylitietoisia tyttöjä, ainakin Vilin mielestä!:)

Laura ja Mauri kirjoitti...

Mukava kuulla teidän kokemuksista sielläpäin! Tuosta saksan kielestä sen verran, että kun itse olin tottunut taas juuri siihen pohjoisen saksaan, niin oli melkoinen ihmettely ekoina kertoina, kun matkustin työasioissa Muncheniin - se baijerilaisnuotti on niin voimakas :-) Vili taitaa kaameasta matkasta huolimatta viihtyä, kun kerta saksalaiskoiratytöt on noin pojan villiinnyttäneet :-)) Toivottavasti kuullaan lisää kertomuksia Saksan maalta!

HooPee kirjoitti...

Baijerinkielellä en varmaan pärjäisikään, ja aikoinaan kesti hyvin kauan, ennen kuin opin ymmärtämään Bodenjärven seudun schwäbisch, puhua en osaa vieläkään kuin muutamia sanoja auf schwäbisch.
Eiköhän täältä jotain jutunjuurta jatkossakin ole kerrottavana...

HooPee kirjoitti...

Täällä näyttää olevan paljon pikkukoiria, tosin noutajia on myös tullut monta jo vastaan. Onneksi emme tallaa Hampurin keskustan katuja, vaan olemme esikaupunkialueella. Liekö joku juoksutyttö lähistöllä, joka villitsee Viliä? Ei olla kohdattu ainakaan sellaista.

HooPee kirjoitti...

En älynnyt ollenkaan kyseenalaistaa, missä lemmikkihytti sijaitsee, olin ensi kertaa koiran kanssa reissussa. No, kokemus se oli ja selvittiin siitä. Lattia oli meidänkin hytissä jotain helposti pestävää sorttia.
Itselläni ei ole kiinanruusu menestynyt, lapsuudenkodissani kyllä ja oikein harmittaa, että en osaa sellaista kasvattaa. Ois tosi kaunis huonekasvi.

HooPee kirjoitti...

Juu, rohkeita ollaan, kysymys on, että ollaanko peräti tyhmänrohkeita...
Jatkoa seuraa.