Sivut

Tarinoita




Kuinka Niilo taloon tuli… 
 - kirjoitettu vuonna 1997

Ensimmäisen koirani sain 9 vuotiaana intensiivisen ja säälimättömän ruinaamisen tuloksena. Asuimme kerrostalossa ahtaasti, joten olosuhteet eivät olleet mitenkään kovinkaan otolliset.
Koira oli sekarotuinen karhukoira Musti. Se oli minulle kaikki kaikessa, mutta muistan olleeni jotakuinkin yksin vastuussa siitä ja se oli kyllä liikaa ikäiselleni kaikesta koiranrakkaudesta huolimatta. En muista vanhempieni osallistuneen juuri ollenkaan koirani hoitoon, vaikkakin olivat eläinrakkaita. Heillä oli pitkät työpäivät ja yliarvioivat varmaan minun kykyni. Ongelmia koiran kanssa kyllä tuli.

Muistui mieleeni aika ennen Mustia. Halusin epätoivoisesti omaa koiraa ja saadakseni sellaisen, toimitin poliisilaitokselle kiinniottamiani vapaana kulkevia koiria toisen toisensa perään. Toivossa, ettei kukaan niitä kaipaisi. Silloin oli Turussa sellainen käytäntö, että jos koiraa ei haettu poliisilaitokselta kolmen päivän kuluessa, niin se joko annettiin jollekin halukkaalle tai sitten se lopetettiin.
Minulla oli aina huono tuuri, mutta sisukkaana pikkutyttönä vein mm. naapuritalossa asuvan, aina vapaana kulkevan pystykorvan kerran toisensa jälkeen poliisilaitokselle, vaikka varsin hyvin tiesin, kenelle koira kuului. Aina omistaja haki koiransa pois….
Sitten sain Mustin.

Monta hyvää koiraa olen sen jälkeen omistanut ja paljon on hiekkaa tiimalasissa valunut ja sitten tuli Niilo.

Elettiin alkuvuotta 1995. Meillä oli siihen aikaan kaksi sairaalloista, vanhaa chihuahua-narttua. Suunnitelmissamme oli, että kun nämä koiramme muuttavat sateenkaarisillalle, hankimme uuden pennun. Ajattelimme keskikokoista, ehkä sekarotuista narttupentua. Jo kauan olimme seuranneet ilmoituksia myytävistä koirista ollaksemme sinuja markkinoiden kanssa sitten kun se aika koittaa. Sen verran olin päättänyt, että en halua ainakaan kippurahäntäistä, mustaa pystykorvaa .

Työpaikallani juttelin yövuoron ratoksi eräälle kollegalle koiranostoaikomuksistani ”sitten joskus”. Tämä miespuolinen työtoveri sanoi ”ota lapinkoira, se on hyvä koira”. Vastasin, että en nyt ainakaan sellaista aio hankkia ja siihen se keskustelu silloin päättyikin.

Aikaa kului. Tapani mukaan luin jatkuvasti ilmoituksia myytävistä koirista. Ja siinä se oli: oljenkeltaisia, lempeitä, ystävällisiä lapinkoiran pentuja myytävänä! Tästä ilmoituksesta en päässyt eroon. Nuo kolme sanaa iskivät alitajuntaani, oljenkeltainen, lempeä, ystävällinen. Ne olivat illalla viimeisenä mielessä ja aamulla ensimmäisenä, ne tulivat uniin ja ajatuksiin taukoamatta. Jostain kaukaa nousi lause ”lapinkoira-hyvä koira”. Oikeastaan en ollut koskaan edes nähnyt lapinkoiraa, vaikka muuten tiesin paljon koirista, mielessä oli vain joku kirjan kuva.


Sitten oli PAKKO soittaa ilmoituksessa olleeseen numeroon, noin ihan muuten vain. Soitin seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavanakin… Olivat kaikki urospentuja, mehän halusimme nartun. Ei auttanut sekään. Niin olimme eräänä päivänä matkalla hakemaan oljenkeltaista lapinkoiraa! Sitten näimme ne pennut: kuvankauniita keltaisia pentuja, joukossa yksi musta, josta ei ollut mitään mainintaa ilmoituksessa. Tämä musta, ujo ja hellyydenkipeä pentu, joka istui takarivissä toisten pentujen tehdessä tuttavuutta kanssamme, valloitti mieheni sydämen täysin. Tämä yksin erilainen musta niiden oljenväristen joukossa, tiesiköhän se olevansa erilainen? Niinpä meillä oli musta ja kippurahäntäinen urospentu kainalossa, kun automme nokka osoitti kohti kotimatkaa. Niinhän se ihminen päättää, mutta…..

Niilo 3kk
 Pienet, vanhat narttukoiramme saivat siis paimennettavakseen tämän uuden tulokkaan ja ne kouluttivat sitä antaumuksella elämänsä loppuun asti. Molemmat chihuahuat kuolivat vielä saman vuoden aikana.
Pentumme sai nimekseen Niilo ja on nyt jo melkein 3 vuotias, päiviemme ilo. Niilon ensimmäisen elinvuoden aikana päivittelimme joka päivä sitä, kuinka hyvän koiran olimmekaan saaneet. Nyt olemme jo niin ”tottuneita” koiramme erinomaisuuteen, ettemme sitä enää ihan jatkuvasti siunaile, mutta vieläkin sitä ihmettelemme.
”Lapinkoira, hyvä koira”, se on todellakin pitänyt paikkansa. Niilo on ehdottomasti kaikista koiristamme paras, helpoin, vaivattomin, lempein, kiltein, kaunein, lapsirakkain, viisain……



Huonoja ominaisuuksia Niilossa ei kertakaikkiaan ole. Sille ei ole tarvinnut koskaan korottaa ääntään, ei moittia mistään, ei rangaista, vaan sitä on saanut kasvattaa kehulla ja kiitoksella, muuhun ei aihetta ole ollut. Kuten jo pikkupentuna, se on edelleenkin hyvin pidättyväinen, mutta ystävällinen vieraita kohtaan, vain harvat ja valitut aikuiset saavat sitä silitellä. Sensijaan kaikki lapset, ventovieraatkin, se päästää heti lähelleen taputtelemaan.

Ensimmäiset vuotensa Niilo asui kerrostalossa, metsän reunalla pikkukaupungissa. Harrastimme päivittäin metsävaelluksia ja uskomme, että Niilo oli onnellinen koira. Sitten me ”vanhukset” hyppäsimme oravanpyörästä ja päätimme muuttaa kerrostalosta mummonmökkiin. Ensimmäistä kertaa elämässämme me nyt lämmitämme puilla, haemme vettä kaivosta ja käymme pihanperällä huussissa. Olimme aina asuneet kerrostalossa kaikin mukavuuksin.

Niilo 8kk

Olemme koirastamme erityisen kiitollisia ja Niilomme on ollut suunnannäyttäjänä meille, jotta olemme osanneet ja uskaltaneet tehdä itsellemme ratkaisuja ja valintoja, jotka tuntuvat hyviltä ja ainoilta oikeilta. Ilman Niiloa emme varmaankaan olisi tässä ja nyt, onnellisina mökissämme. Niilomme puhkesi täällä kukkaan. Se nauttii pihasta täysin sydämin ja makaa mieluummin lumihangessa kuin olohuoneen sohvalla. Se vahtii taloamme ja pihaa hirviltä, ketuilta ja ties miltä maailman pedoilta…




Niilon turkki on tuuheutunut ja se on kaunistunut ja komistunut entisestään. Käymme edelleenkin metsävaelluksilla ja lenkillä, muun ajan Niilo on vapaana pihalla, yöksi se tulee aina sisälle. Nyt olemme varmoja, että Niilo on onnellinen koira. Vasta nyt myös ymmärrän sen, että eräät kasvattajat eivät halua myydä lapinkoiriaan kaupunkiin / kerrostaloon. Kyllä lapinkoira tuntuu olevan omillaan vasta ”maanomistajana”. Koiran onnellisuus on kuitenkin riippuvainen sen isäntäväestä, oli kotina sitten kerrostalo kaupungissa tai mökki metsässä. Kummassakin voi asua onnellinen koira.

ihan naurattaa...


                                                                 *******

Terve, Hessu tässä!
 - kirjoitettu tammikuussa 1999

Täällä kirjoittelee mammansa välityksellä pieni, reipas pellavapää, lapinkoirapoika Hessu. Tasan vuosi sitten minut tuotiin tänne Turun saaristoon kaukaa kotoani itäisestä Suomesta Iso-Niilon kaveriksi. Niilokin oli mukana hakemassa minua, mutta pitkän automatkan aikana en päässyt tekemään Niilon kanssa lähempää tuttavuutta, koska mokoma katsoi tiukasti koko ajan eri suuntaan, ei vahingossakaan yhtään vilkaisua minuun päin!

Hessu 3kk


Heti uuteen kotiin saavuttuamme päätin ottaa selvää, miten ne maitohanat sillä Niilolla toimivat. Ja voi kauhistus: eihän Niilon mahan alla ollutkaan sellaisia, vaan vallan jotain muuta! Silloin ymmärsin, että lapsuus oli taakse jäänyttä elämää, oli ruvettava kasvamaan isoksi koiraksi. Niilo-ressu otti sen maitohanajutun aika raskaasti, hän karttoi minua monta päivää eikä tiennyt, ollako minulle äiti vai isä vai veli.
Sitten Niilo päätti sittenkin ryhtyä äidikseni, hän huolehti minusta melkein yhtä hyvin kuin ikioma koiramammani siellä kaukana. Niilo nuoli minut jokaikinen päivä, tarkkaan kaikki paikat, tassut ja korvat ja hampaat ja silmät.




 Vielä nytkin, vaikka olen jo aika iso sälli, nuolee Niilo korvat ja kuonon joka päivä. Minä en siitä oikein enää tykkää, mutta olkoon menneeksi.

Alusta alkaen olen ollut kiltti ja kultainen koirapoika, sellainen totinen ja ponteva. Ymmärsin heti käydä ulkona pissillä, mutta hätävaraksi mamma levitti minulle luettavaksi Turun Sanomat huoneen nurkkaan. Ei tarvinnut mamman ottaa minun vuokseni yhtäkään mattoa lattialta pois. Sitten minusta kasvoi iso poika ja rupesin nostamaan koipea. Päätin yllättää mammani ja kävin ylpeänä pissalla mamman höyhenpeitolla ja mamman TV-tuolilla ja voi kamala! Vaikutus oli vallan päinvastainen kuin olin ajatellut. Mammalla ei siis ole huumorintajua edes yhden koiranvitsin verran!

Niilolta olen oppinut kaikki koiramaailman salat, kuten että mamma täytyy herättää aamuisin naamaan nuolemalla. Niilo onkin siinä hommassa vanha konkari ja mamma sanoo lempeästi unisella äänellä ”hyvä Niilo”. Minä en oikein tykkää mamman aamunaamasta, mutta olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja urheasti hiukan kielenkärjelläni nuolaisen ja mamma sanoo minullekin ”hyvä Hessu” ja se tuntuu hyvältä.
Nokkelana koirapoikana olen kokeillut muitakin, mielestäni hauskempia tapoja. Olen toiminut haukkuvana herätyskellona, mutta siitä sain vain moitteita, jopa Niilo ja pappakin ärähtivät. Suosikkikonstini on nykyään kävellä mamman yli, pituus- ja leveyssuuntaan ja viimeistään, kun tepastelen tyynyllä ja tallon hiuksia, mamma herää ja sanoo ”voi Hessu-kulta”. Ilmeisesti mammakin tykkää tästä tempustani. Olen myös oppinut, että pappaa ei sitten herätellä ollenkaan, riittää että herätetään mamma.

Minä katselen mielelläni televisiosta eläinohjelmia. Suosikkini oli Babe-possu-elokuva, sitä jaksoin katsella melkein alusta loppuun. Pappa sanoi, että minäkin olen sellainen Babe-possukka, mitä lie tarkoittanut? Rakastan myös ranteessa olevia rannekelloja, niitä on kiva nuoleskella ja lempileluni on iso nalle, jonka olen perinyt Niilolta. Sitä nallea raahaan aina mukanani, kun menen ulos, mutta pallojen ja keppien perään en juoksentele, se on Niilon hommaa se.


Kesällä sain vähän säpinää aikaiseksi. Me kun Niilon kanssa saimme olla aina vapaina pihalla, niin päätin lähteä kesämökeille viihdytyskiertueelle. Niilo on sellainen vähän nynnerö, oikea ”paita&peppu” varsinkin papan kanssa, joten hän ei lähtenyt mukaani. Mutta väliäkö sillä, kyllä meikäpoika yksinkin…
Siitä vasta tapaus syntyi: mamma ja pappa olivat etsineet minua koko päivän, illan ja puoli yötä, vaeltaneet koko niemen ja metsän minua huudellen, soitelleet Anja Eerikäiselle ja poliisille ja kirjoitelleet kylttejä tienristeyksiin. Suru ja huoli oli kuulemma ollut suuri, jopa Niilokin oli itkeä tihruttanut.
Vastaanotto olikin huikea, kun aamulla varhain pöllähdin ovesta sisään, taisivat ihan itkeä ilosta. Pappa oli jättänyt ulko-oven koko yöksi auki, että pääsin palaamaan yöjuoksuiltani. Kiertueeni oli ollut menestys, olin viihdyttänyt mökkiläisiä tempuillani ja suosio oli ollut suuri. Eihän näin pienessä kyläpahasessa mikään salassa pysy ja kaikki yksityiskohdat kantautuivat papan korviin.

Seuraavana päivänä koin sitten yllätyksen. Mamma oli hankkinut metrikaupalla köyttä ja sitten minä jouduin valjaisiin. Kuulemma yksi kiertue kesässä riitti. Jouduimme Niilon kanssa tavallista useammin koira-aitaukseen, Niilo-ressukin ihan vain minun seurakseni. Niilo koki sen aika nöyryyttävänä, vaikka oli ollut niin paitaa&peppua ja kilttiä koiraa. Nyttemmin mökkikauden loputtua olen saanut vapauttani hieman takaisin, mutta menokenkä puristaa edelleenkin. Ensi kesää tässä odottelen.

Seuraava seuraamus oli, että mamma vei minut koirakouluun. Se jäi onneksi yhteen kertaan, olin kuulemma käyttäytynyt alle kaiken kunniallisuuden. Mamma sanoi, että peräti häpeäksi olin ollut. Minulla sensijaan oli tosi hauskaa siellä, paljon koiria ja ihmisiä, tunnelma oli melkein kuin kesäkiertueellani. Esitin siellä kaikki sirkustemppuni, olisi kuulemma pitänyt keskittyä namipaloihin ja seurata opetusta eikä pyöriä kuin väkkärä ja häiriköidä. No, nyt saan yksityisopetusta kotipihalla ja ehkä minut kelpuutetaan seuraavalle vuosikurssille sitten….


Jokaviikkoinen kohokohta meidän koirien elämässä on sunnuntai. Silloin mamma lastaa meidät autoonsa ja lähdemme koirakävelylle. Se on paikkakuntamme koirayhdistyksen perinteinen tapahtuma aina sunnuntaisin. Silloin saamme vaeltaa vapaina metsässä, meitä on yleensä 6-8 koiraa ja tulemme hyvin keskenämme toimeen. Meidän mammoilla on silloin tilaisuus jutella ihan mammojen juttuja.

Vielä lopuksi kerron meidän ruokailustamme. Mamma sanoo, että ei ymmärrä, millä oikeastaan elämme. Hänen mielestään me syömme aivan liian vähän. Mamma ei nimittäin tiedä, että pappa antaa aina lautaseltaan osan meille, se on ”meidän miesten” salaisuus ja olemme luvanneet papalle, että emme kerro kenellekään, ei ainakaan mammalle.
Lempiruokaamme on mamman tekemä koirien makaroonilaatikko sekä hampurilaiset ja niistä nimenomaan se leipä. Hätävarana saamme kuivamuonaa. Silloin tällöin mamma yllättää meidät pakastetulla naudanmahalla, aah, se on sitten herkullista juuri sulaneena! Mamma kylläkin nyrpistää nenäänsä, ei vissiin ole koskaan maistanut tätä herkkua.
Iltaisin saamme joskus kiitokseksi possunkorvan, jota joudumme jostain syystä aina etsimään milloin mistäkin. Aamuisin mamma antaa usein koirankeksejä. Makeisista emme tykkää ollenkaan ja muutenkin meillä on Niilon kanssa sama maku, paitsi että minä syön mielelläni rusinoita ja maapähkinöitä, joista Niilo ei välitä ollenkaan.


Tällaista on minun elämäni täällä uudessa kodissani Iso-Niilon kaverina ollut tämän ensimmäisen vuoden aikana. Kai ihan tavallista koiran elämää.
Minä Hessu lähetän terveiseni maailmalle ja erityisesti kasvattajilleni ja kotikennelini kaikille koirille! Me Niilon kanssa tervehdämme kaikkia maailman koiria ja heidän kaksijalkaisia ystäviään komealla haukahduksella HAU-HAU!

*******

Ei kommentteja: