lauantai 28. syyskuuta 2013

Re: Kyselytunti




1.  Miksi juuri tiibetinspanieli?

Niinpä. Miksi tiibetinspanieli. En ollut koskaan aikaisemmin edes tuntenut ainuttakaan tiibettiläistä. Sen sijaan monia vuosia sitten lähellämme asui eläkeläismies, jolla oli tiibetinspanieli. He kaksi olivat aina kävelyllä, monta kertaa päivässä ja näin heidät päivittäin usean vuoden ajan. Silloin jo ajattelin, että tuollaisen koiran haluan sitten, kun olen siinä iässä, että pitää "siirtyä" pienikokoisiin koiriin.

Olisitko ottanut toisen koiran/rodun, jos olisit tiennyt etukäteen Vilin terveydentilan?

Tietoisesti en olisi koskaan ottanut sairastelevaa koiraa. En myöskään olisi ottanut koiraa huonomaineiselta kasvattajalta, jos olisin sen etukäteen tiennyt. Vili vaikutti aivan täydelliseltä pennulta ja sitä hän olikin heikosta terveydestään huolimatta. Luonteeltaan täysi kymppi.
Ehkä Vilin oli tarkoitus päätyä meille. 
Olin nimittäin kontaktissa Vilin kasvattajaan sekä erääseen toiseen, tunnetumpaan kasvattajaan Salossa. Tuo Turussa asuva kasvattaja ei vastannut ja niin päätin lähteä Saloon sen toisen kasvattajan pentuja katsomaan. Kirjoitin hänelle vastausviestiä sähköpostiin ja samalla sekunnilla, kun lähetin viestini hänelle, sain sähköpostia siltä turkulaiselta kasvattajalta. Niinpä samantein peruin Saloon lähtöni ja mieluummin hain pennun läheltä. Niin päädyin Viliin.

Kolme parhainta muistoa Vilistä?

Kaikki ne muistot, jotka eivät liittyneet sairasteluun, olivat niitä hyviä muistoja. Niiden lisäksi Vilin suhtautuminen muihin ihmisiin ja varsinkin lapsiin, ventovieraisiinkin, oli aivan ihanaa. 


Vili 4kk

Kolme mieluisinta kuvaa Vilistä ja sinusta & Vilistä yhdessä?

Tähän on vaikea vastata. Noita kuvia on paljon ja kaikki tavalla tai toisella mieluisia. Valitsen nyt ne, joista pidän ihan erityisistä syistä, vaikka olen ne aikaisemminkin julkaissut tässä blogissa. Tuo kuva Pekko-pojan kanssa kuvaa täydellisesti Vilin käyttäytymistä lasten kanssa. Alin kuva on ainoa, jossa olen Vilin kanssa. Videonpätkä on koottu kuvasarjasta, jossa Vili on vielä terve ja popsii niin rauhaisena ja nautinnollisesti perunaa, videossa tosin tahti on nopeampi, mitä se oikeastaan oli. Kuvattu 10 päivää ennen Vilin menehtymistä, ne ovat viimeiset kuvat Vilistä terveenä.




Vili ja naapuritalon 4-vuotias pikkupoika

Ainoa kuva meistä kahdesta


2. Jostain kommentistasi olen päätellyt, että miehesi on ulkomaalainen. Onko hän saksalainen? Miten hyvin miehesi puhuu suomea? Onko teidän kotona käyttämänne kieli suomi vai saksa?


Ihan oikein olet päätellyt. Vaikka asuimme Suomessa 19 vuotta, niin tuon ukkokullan suomenkielen osaaminen on sangen vähäistä, sillä terveytensä takia hän ei ollut enää moneen vuoteen työelämässä ja ilman työtoverikontakteja on kielitaitoa vaikea enää vanhemmalla iällä omaksua. Kotona puhumme aina saksaa, paitsi yksittäisiä sanoja tulee sanottua suomeksikin. Tuo mieheni olematon kielitaito oli pääsyy siihen, että muutimme Saksaan.

3.  Miten sää ooki noin ihana ?? Rehellinen ja suara vastaus pliis. 


Äläs muuta viserrä. Tottamaar mää olen ihana, Turust ko olen kotosi. Siäl on kaik nii ihanii, ainaski noi Heirekeenil syntyneet. Ihan kaikki ei pirä mua ihanana, mut joku sentäs, niin ku sää. Eiks olluki tarpeeks suara ja rehelline vastaus...

Ja sitten, minua kiinnostaa, miten tapasit miehesi? Miten te kaksi eri maasta olevaa satuitte yksiin. Sen ymmärrän kyllä, että rakkaus iskee kuin salama taivaalta eikä sitä välttämättä osaa selittää. Eikä edes tarvitse.


Juu, se tapaaminen olikin oikea kohtalon johdatus, kuten tietenkin muutkin kohtaamiset elämässä. Sitä muistelen vieläkin usein. En ole vielä koskaan kertonutkaan tätä tarinaa kenellekään. Tämä on nyt sellainen pitempi vastaus, vaikka voisin ihan yhdellä lauseellakin kuitata.

Olin silloin 18v. Minulla oli kouluajoilta peräisin oleva kirjekaveri Peter (se Peter-stoori on ihan oman juttunsa arvoinen, ehkä kerron joskus)  Itävallassa. Hänen äitinsä hankki minulle työpaikan sieltä heidän pienestä kylästään pienestä nunnien ylläpitämästä sairaalasta. Olin tavannut jo vuotta aikaisemmin Peterin ja äitinsä, kun olin ensimmäistä kertaa Saksassa töissä.






Lyhyen version mukaan lähdin sieltä nunnien sairaalasta lipettiin vähän niin kuin salaa. Siksi lähdin illalla, kun kaikki olivat kirkossa, otin mukaani ainoastaan olkalaukun, että en herättäisi yhtään huomiota ja passin farkkujeni takataskuun, jotta se ei häviä. Muut tavarani jätin. Kenkiini työnsin lappuset, missä oli kaikki tietoni, olin sen verran peloissani, että minulle ehkä voisi sattua jotain. Ei ollut kännyköitä silloin, ei...
Sitten ensin junalla pois sieltä kapeasta, pitkästä laaksosta isompiin ympyröihin ja sitten liftasin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Joku otti minut kyytiinsä ja ajoi seuraavaan kaupunkiin asti. Sitten liftasin seuraavaan autoon. Se mieskuski parkkeerasi jossain vaiheessa erään majatalon pihalle ja alkoi ehdottelemaan sopimattomia. Minä nousin heti autosta pelästyksissäni ja matkani eteni sitten kävellen. En uskaltanut heti jatkaa liftaamista.

Ylitin Saksan ja Itävallan rajan kävellen, rajavartijat tutkivat passiani tarkkaan, kysyivät, minne matka, sanoin, että Suomeen. Sitten kysyivät vielä, mitä opiskelen, passissani kun luki ammattina opiskelija. Siihen vastasin, että opiskelen elämää...

Saksan puolella alkoi tuntua jo aika lohduttomalta, säkkipimeä yö eikä juurikaan liikennettä eikä mitään majataloakaan näkyvissä. Olin Lindau-nimisen kaupungin alueella, matkaa takanani noin 70 km ja päätin yrittää onneani taas peukalokyydillä. Asetuin tien varteen tietämättä, että se tie ei johtanut minnekkään. Se selvisi minulle, kun yksi auto pysähtyi, koska olivat ihmetelleet, miksi joku liftaa jonnekin, missä ei mitään ollut. Siinä oli kyydissä tämä tuleva mieheni, myös 18v. Hän vei minut yöksi isovanhempiensa luo ja siitä se tarina sitten alkoi. Monien mutkien ja pitkän tauon jälkeen jatkuu edelleenkin.
Silloin oli maanantai, helluntain toinen päivä. "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä".

Jäätkö Saksaan loppuiäksesi? Vai vieläkö Auran rannat tulevat kodiksi joskus?

Tulevaisuudesta en tiedä. Aikomuksena ei ole palata Suomeen eikä edes Auran rannoille, mutta olen tähän ikään mennessä jo oppinut sen, että elämä heittelee ihmistä, miten tahtoo. Kuten sananlaskukin sanoo: Ihminen päättää, Jumala säätää.


Vili-vauva

Sinun ja Vilin ensikohtaaminen? Missä ja miten ja millainen se oli? 
Tässä kysymyksessä voisikin olla haaste kaikille kertoa omassa blogissaan tästä.

Ensi kertaa näin Vilin kasvattajansa luona Turussa. Koira-asiantuntijatukena oli mukana hyvä työkaverini, ystäväni. Kahdesta samanikäisestä urospennusta, eri pentueesta tosin, oli tarkoitus valita. Se toinen oli vaalea kuten juuri edesmennyt Hessu-koirani, ja se tuntui sen takia niin läheiseltä. Se oli kuitenkin hyvin peloissaan sylissäni, sydän pompotti vauhdikkaasti. Vili oli sen sijaan hyvin iisi, tyyni ja rauhallinen. Vaihtelin näitä kahta pentua sylissäni lukuisia kertoja ja loppujen lopuksi päädyin Viliin. Vilin etuina oli itsevarmuuden lisäksi pitempi kuono ja luonnollisen kokoiset mantelisilmät, kun sillä vaalealla koiralla oli lyttykuono ja ulkonevat silmät.
(Lyhyt kuono+mulkosilmät ilmenevät yhdessä. Lyhyen kuonon vuoksi silmillä ei ole tarpeeksi tilaa asettua kauniisti paikoilleen.)
Muuten pennunnoutotilanne oli levoton, yksi koira oli suljettuna kylpyhuoneeseen, jossa se haukkui taukoamatta, naapuri hakkasi seinään metelin takia myös melkein tauotta ja ne tusina tiibetinspanielia hyöri ja pyöri ympärillä, tuoleilla ja pöydillä niin, että oli vaikea keskittyä noihin pentuihin. Lisäksi kaikki ikkunat olivat sepposen selällään kylmästä talvisäästä huolimatta.


Mikä on elämäsi motto, se johtava lause elämässäsi?

Käytän runsaasti sananlaskuja ja muita sen tyyppisiä viisauksia ohjeinani. Tuo tapa lienee jo lapsuudenkodista opittu. Etsin ikävistäkin asioista aina jotain hyvää, positiivista. Yritän olla kiitollinen kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta. Ajattelutapani on positiivinen, luotan siihen, että kaikki mitä minulle tapahtuu, on hyväksi, vaikken sitä aina suinkaan ymmärrä.

4.  Mikä saksalaisesta ruoasta on suosikkisi? 




Saksalainen ruoka onneksi ei ole kovinkaan eksoottista eli maistuu suomalaisellekin ihan kuin kotona. Ehdoton herkku näistä paikallisista ruokalajeista on Käsespätzle eli juustopasta, sitä syödään eteläisessä Saksassa useina erilaisina versioina. Siinä on sikäläisen tavan mukaan itsetehtyä pastaa (Spätzle), juustoa, paistettua sipulia sekä runsaasti kaloreita. Valmista Spätzleä voi ainakin kausittain ostaa ehkä Suomestakin.




Toinen täkäläinen herkkuruoka on, kuten nimikin sanoo, itäpreussilainen Königsberger Klopse eli Königsbergin lihapullat, sitä söin ensimmäisen kerran mieheni isoäidin valmistamana. Ihan outo ruokalaji oli, mutta tykkäsin kovasti. Siitäkin on monia versioita. 

Ovatko teidän lapset kaksikielisiä?

Toinen on ja toinen ei. He ovat käyneet koulunsa Suomessa. Toisella oli onni saada opiskella saksaa omassa lähikoulussaan, mutta toisen olisi pitänyt vaihtaa koulua ja olisi tullut hankala koulumatka. Siksi toinen joutui opiskelemaan englantia. Alkeellista saksaa osaa hänkin kyllä. 
Olimme mieheni kanssa siihen aikaan eronneita, olemme siis 2. kertaa keskenämme aviossa.

Oletko vielä alkanut nähdä unia Vilistä?

Kovasti olen toivonut näkeväni lohdullista unta Vilistä, mutta se toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä en ole vielä valmis näkemään unta Vilistä?

5. Millainen koirahistoriasi on? Mikä oli ensimmäinen murre ja miten siihen päädyttiin? 


Musti
Ensimmäisen murreni sain noin 9 vuotiaana säälimättömän ruinaamisen tuloksena. Ihan pienestä alkaen halusin koiran ja ikuisesti muistan sen tiistaipäivän, jolloin leikin kotonani naapurintytön kanssa. Isäni tuli kesken työpäivän kotiin ja sanoi, että nyt lähdetään hakemaan koiraa. Pöytyältä haimme Mustin, se oli karjalankarhukoiramix ja silloin 3kk ikäinen.
Onnellani ei ollut rajoja! Musti oli lapsuuteni leikkikaveri, kävimme hiihtelemässä kahdestaan, meillä oli paljon hauskaa yhdessä. Mustista oli myös paljon riesaa, päävastuu koirasta oli minulla ja olin siihen kyllä ihan liian nuori. Musti hajoitti kaiken mahdollisen kotonamme, se sairastui myös penikkatautiin, mutta selvisi hengissä. 
Olin 12 vuotias, kun vanhempani antoivat Mustin pois. Elämäni ensimmäinen tragedia. Kannoin vuosikausia siitä kaunaa vanhempiani kohtaan. ( Klikkaa lisää Vilin edeltäjäkoiria )





Mä olen itse oppinut kuta kuinkin jokaisen meidän koiran myötä jotain enemmän tai vähemmän tärkeää koirista, onko sulla näin? Mitä ne asiat ovat? 

Tärkein oppimani asia on, että jokainen koira on yksilö. Kaikki samanrotuisetkin ovat erilaisia, ei ole kahta luonteeltaan tai älykkyydeltään samanlaista koiraa.
Minulla on ollut koiria, jotka ovat hyvin oppivaisia, kuten Niilo-lapinkoira, aivan huippu. Sitten minulla on ollut yksi ihanan hömelö koira, Hessu-lapinkoira. Oppimiskyky sangen rajallinen, mutta niin ihana rakastettavan kiltti ja lapsekas koiruliini.
Olen oppinut myös, että koiraa ei pidä valita ulkonäön mukaan, vaan ominaisuuksien perusteella. Siis esim. ajokoira ei sovellu ei-metsästävälle ihmiselle, saksanpaimenkoira, bordercollie ja muut työkoirat tarvitsevat töitä, niistä ei ole sohvaperunoiksi. Haukkuvaksi jalostettu rotu, kuten esim. suomenpystykorva tai puli eivät sovellu kerrostaloon jne.


6. Rakkaimmat muistosi Vilistä? Onko yhtään tuntunut siltä, että kuitenkin voisit vielä harkita koirulin ottamista? 

Kuten tuossa edellä jo mainitsinkin, kaikki ne ajat, jolloin Vili oli terve, olivat niitä parhaita aikoja Vilin kanssa. Nautin aivan valtavasti Vilin terveistä päivistä, niistä, jolloin Vili oli leikkisä, niistä, jolloin Vili nukkui yöt, päivistä, jolloin Vilille maistui ruoka.
Tyhjyys kotona on ollut käsin kosketeltavaa Vilin lähdön jälkeen. Kaipaan koiraa elämääni, viimeiset 35 vuotta minulla on tauotta ollut koira, ainoastaan ennen Vilin tuloa perheeseemme, olimme 2kk ilman koiraa. 




Olen katsellut kodittomien koirien kuvia ja heltynyt erään 8 vuotiaan kettuterrierin kohdalla, joka on tullut kodittomaksi isäntänsä sairastumisen johdosta. Siitä huolimatta joku estää minua haluamasta sitä koiraa ihan oikeasti. Jotenkin en halua "vierasta" koiraa kotiini. Haluaisin Vilin takaisin. En taida olla vielä kypsä uuteen koiraan. Ihan ajankohtainen se asia ei ole muutamasta muustakaan syystä. Mutta se ajatus on kuitenkin olemassa, ehkä eräänä päivänä olen avoin uudelle murrelle. 

7. Aiotko jossain vaiheessa purkaa/tutkia Vilin sairaushistoriaa, niiden syitä ja mahdollista yhteyttä kuolemaan johtaneeseen sairaukseen?

Toivon, että joskus kykenen siihen. Toistaiseksi se tuntuu liian ahdistavalta. Sellainen käsitys minulla on, että leukemialla ja immuunisysteemin heikkoudella on yhteys ja että leukemiaa on hyvin monta erilaista, toisistaan poikkeavaa muotoa.
Minulla on muutamia lyhytvideointeja (eläinlääkäriä varten) Vilistä parilta eri päivältä, otin myös muutaman kuvan Vilin viimeisenä aamuna kotona. En ole kumpiakaan katsonut vielä.

Näetkö Vilin aikaisemmat oireet (esim. allergiaoireet) nyt eri valossa, kun Vilillä todettiin leukemia?

Allergisuuden suhteen en oikeastaan. Tulin jo aikaisemmin siihen lopputulokseen, että Vilin synnynnäisesti heikko immuunisysteemi ei toiminut kuten piti eikä kyse ollut aivan tyypillisestä allergiasta ollenkaan. 
Sen sijaan Vilin kuukausittain toistuvat päivän parin syömättömyysjaksot ja yövalvottamiset, kävelyhaluttomuus yms. sekä painonpudotus ovat todennäköisesti olleet jotain muuta, kuin mitä luulin. Pidin niitä aina vaan närästyksenä, vatsakipuina. Toisaalta närästyslääke ei tuonut apua eikä Vili pitkään aikaan enää oksennellut näissä tilanteissa, kuten aiemmin. Mitä lie ollut. Eläinlääkäri sanoi, että akuutti leukemia oli se ehdottomasti todennäköisin, mutta että taustalla saattoi olla joku muukin pahanlaatuinen syöpäkasvain.

Kuinka miehesi voi nyt? 

Olosuhteisiin nähden hyvin. Vilin sairastuessa hän oli teho-osastolla, nyt kuukauden pituisen kuntoutussairaalajakson jälkeen vointi on ok. Ainakin yksi isohko leikkaus on vielä tiedossa.


*******

Siinä ne nyt tulivat, vastaukset nimittäin. Hiukan on tunne, että ehkä liiankin avoimesti tuli mainittua joitakin privaattiasioita. Toisaalta niistä kaikista on niin kauan aikaa, että eivät kosketa enää ketään. 
Luulen myös, että joihinkin kysymyksiin vastasin pikkuisen ohi, minulla on se valitettava tapa huomaamattani vastata muuhun kuin mitä kysytään. Itse en yleensä huomaa, että menee ohi...
Jo kouluaikana sain paljon noottia siitä, että kirjoittamani aineet ja esseet eivät täysin vastanneet otsikkoa, vaan olivat vain sinne päin ja hiukan ohi. 
Ja bloggeri jakaa rivejä kuten sattuu ja päättää puolestani. :)


5 kommenttia:

Tuulia kirjoitti...

Kiitos vastauksistasi ja jakamistasi muistoista!

Nettimartta kirjoitti...

Olipa mukava nähdä kuva sinusta ja Vilistä. Ihanat kertomukset.

Marja-Leena kirjoitti...

Aivan mielettömän ihana tuo sinun ja miehesi kohtaaminen. Kuin elokuvasta. Tai sitten toisinpäin siinä olisi elokuvan ainekset. Mieletöntä, lähtö luostarista,, onneksi et sentään kerennyt ajatella nunnaksi ryhtymistä. Vau. Saksaan terveisiä, M-L

Laura ja Mauri kirjoitti...

Kiitos vastauksista, yhdyn Marja-Leenan kommenttiin, ja totean että teidän kohtaamisestahan olisi tosiaan vaikka aihetta elokuvaksi! Tämä oli kiva postaus, oli mukava lukea vastauksia ja ihastella Vilin kuvia, kiitos! t. Laura ja Mauri

creek kirjoitti...

Ihana tuo teidän kohtaaminen miehesi kanssa! Olen samaa mieltä mitä muutama muukin; elokuvan ainekset! :) Muutenkin oli mukava lukea vastauksiasi, kiitos.

Miehellesi paljon virtuaalivoimia tulevaan leikkaukseen ja kuntoutukseen, samoin sinulle!